Siitä puhe mistä puute – Väinö Linnan ”rivoudet”

Väinö Linna-mytologiassa liikkuu edelleen Tuntemattoman sotilaan sensurointiin liittyen mielikuva, että Tuntemattomasta olisi karsittu liian härskiä kieltä. Tämä myytti syntyi ennen kaikkea Harry Järvin Aftontidning-lehdessä 29.4.1955 julkaistusta kirjan esittelystä, jossa hän kertoi, että Linnan kieli noudattaa muuten rintamamiesten kieltä, mutta siitä on kustantajan pyynnöstä sensuroitu ”seksuaalirivo terminologia”. Samaan asiaan viittasi myös Atos Wirtanen Expressenissä 21.6.1955. Mistä tämä tieto arvostelijoilla tässä vaiheessa oli peräisin, ei ole tiedossa.

Ajatusta vahvisti kuitenkin Väinö Linna -kirjassaan (1963) Nils-Erik Stormbom, joka oli kääntänyt Tuntemattoman sotilaan ruotsiksi jo vuonna 1955. Storbom kirjoittaa, että teoksesta oli karsittu muun muassa ”eräitä naturalistisia puheenvuoroja – enimmäkseen sukupuolielinten kansanomaisia nimityksiä”.

Kun Linnan käsikirjoitus Sotaromaanina julkaistiin vuonna 2000, kaikki halukkaat pääsivät tarkistamaan, mitä käsikirjoituksesta oli ”sensuroitu”. Muistettakoon tässä, että sensuuri ei tässä yhteydessä tarkoittanut mitään virallista, valtiollista sensuurikäskyä tai -elintä, vaan kustantajan tietoisuutta poliittisen ja seksuaalisen ”hyvän maun” rajoista.

Nykynäkökulmasta ”pahin” sensuroitu sana lienee kusi. Tämä kyseisen sanan poisto Tuntemattomasta aiheuttaa kaiken lisäksi ymmärrysvaikeuksia: repliikki liittyy kohtaukseen, jossa puhutaan mahdollisesta venäläisten naissotilaiden kohtaamisesta. Ensipainoksessa Rokka kysyy Lahtiselta ”Tullook hyö Venäjän akat mein kimppuu?”, johon Lahtinen mutisee ”Tiedä vaikka tulis.” Tähän Rokka kommentoi: ”No sit jo saap sannoo jot ollaa…”. Jot ollaa missä? Vai jot ollaa jotakin? Käsikirjoituksessa Rokan kommentti oli ”No sit saap sannoo jot ollaa kuses…”, mikä ei ainakaan minulle koskaan tullut mieleeni Tuntematonta lukiessa.

Pääasiassa sanaston osalta Tuntemattomasta on sensuroitu toisteista kiroilua tyyliin ”saatanan perkeleen helvetti!”, josta ensipainokseen on jätetty vain ”saatana!”. Näissä poistoissa ei kuitenkaan ole kyse seksuaalisväritteisestä sanastosta. Tämä toisteisuuden tai ”selittelyn” karsinta näyttäisi olevan koko ”sensuroinnin” suurin osa-alue, ei niinkään se, että jostakin ei saanut puhua. Esimerkiksi vaikka omien sotilaiden ampumista pohtivia kohtia on poistettu, säilynyt on kuitenkin kaksi kohtausta, joissa omia sotilaita ammutaan. Ja vaikka toisaalla Rahikaisen mietelmä Venäjän valtion mahdollisista korjaamista epäkohdista (”tavara sijaansa ylemmäs”) on poistettu, toisaalla venäläistä yhteiskunnan surkeita oloja kuitenkin voidaan arvostella. Lieköhän tuo ”tavara” muuten käsitettävä tässä rivoksi sukupuolielimen nimitykseksi?

Todennäköisesti Rahikaisen laajahkoja kohtauksia ja repliikkejä on kyllä poistettu ”seksuaalirivouden” takia. Laajimpana näistä kohtaus (Sotaromaani, s. 164–165), jossa hän kerskailee pesulan naisen valloittamisella (”teurastin yhen kyttyrän pusikossa”) ja heiluttelee todistusaineistona tämän vaaleanpunaisia alushousuja! Linna kirjoittaa:

tämä [Rahikainen] näytteli housuja jokaiselle: – Haistahan… Vieläkö muistat? Tuo kohta on ollu lähellä maailman napaa. Silittää oikein pitää sitä. Siinä on, etten tuohon pusua pistä. Voi voi sitä… Silu silu kissua…

Tämä kohtaus on edeltänyt Rahikaisen säilynyttä repliikkiä ”Tuolla Lehon pojan repussa on voita ja vehnäjauhoja.” Rahikainen on muuttunut käsikirjoituksen ja painetun teoksen välillä huomattavasti värittömämmäksi.

Sinänsä alussa mainittu Harry Järvin arvio on huomionarvoinen, koska hän oli itsekin sotaveteraani (Etulinjan edessä -elokuva perustuu hänen muistelmiinsa) ja tietänee suomenkielisten sotakavereidensa kielenkäytön, vaikka itse olikin ruotsinkielinen. Seksuaalisanaston yleisyyttä oikeassa sodassa tukee myös Knut Pippingin tutkimus Komppania pienoisyhteiskuntana (ruotsinkielinen väitöskirja vuodelta 1947, suomennos 1978), jossa hän mm. kirjoittaa (s. 186):

Pakollinen pidättyvyys etulinjassa kompensoitiin erityisen rivolla keskustelulla. ’Vittu ja sen ominaisuudet’ tarjosi aina yhtä mielenkiintoisen keskustelunaiheen, joka lisäksi oli täysin neutraali. Yleisesti käytetty tapa estää uhkaava riita, oli ehdottaa: ’puhutaan vitusta, niin ei tule riitaa’.”

Linna itse lienee siis ollut tietoinen hyvän maun rajoista eikä ole yrittänytkään viljellä rintaman varsinaista ”seksuaalirivoa” sanastoa eikä Tuntematontakaan näiltä osin ole juuri tarvinnut sensuroida. Eikä Linnan tyyli juuri muuttunut Pohjantähdessäkään, vaikka ”tavaraa” ei siitä poistettukaan.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.