Avainsana-arkisto: uskomustarinat

Veli susi, sisar metsä

4.10.2019,
2

Vuonna 1873 Gubbion kaupungissa Italiassa kaivettiin San Francesco della Pace -kirkon perustuksista esiin suuren koiraeläimen luuranko. ”Rauhan pyhän Fransiskuksen” kirkko oli perimätiedon mukaan rakennettu paikalle, jossa keskiajan gubbiolaisia kovasti pelottanut mutta sittemmin Fransiskuksen kanssa rauhansopimuksen tehnyt ja lopulta kaupunkilaisten suuresti rakastama eläin – ”veli susi” – oli elänyt viimeiset vuotensa.

Gubbion legenda on yksi niistä syistä, miksi vietämme kansainvälistä eläinten päivää juuri tänään, 4. lokakuuta, joka katolisessa pyhimyskalenterissa on varattu Fransiskus Assisilaiselle. Pyhä Fransiskus muistetaan veljellisestä suhteestaan muihinkin eläimiin, mutta nimenomaan suteen liittyvällä legendalla on Keski-Italiassa vanhat juuret: alkuasetelma Gubbion suden tarinassa muistuttaa antiikin Roomassa hellittyä uskomusta, jonka mukaan kaupunkialueelle tupsahtava susi on merkki ”jumalten rauhan” eli eräänlaisen ihmisten ja jumalten välisen sopimuksen järkkymisestä.

Yksityiskohta il Sassettan eli Stefano di Giovannin alttaritaulusarjasta vuodelta 1444, Borgo San Sepolcron pyhän Fransiskuksen kirkkoon. Kuvalähde: National Gallery London (https://www.nationalgallery.org.uk/paintings/sassetta-the-wolf-of-gubbio).

Lue loppuun →

Hämärikkö

20.9.2019,
2

Kansakouluaikojen surullisin laulu oli ehdottomasti Paimenen syyslaulu. Jotain erityisen riipaisevaa oli säkeissä: ”Tänne, tänne jäädä täytyy syksyhyn ja ikävään.”  Itku melkein kuristi kurkkua sitä laulettaessa.  

Syksy on ollut ennen mitä kiireisintä työaikaa: viljanpuintia, perunannostoa, kyntöjä, marjojen ja sienten keruuta, syysteurastusta, säilömistä. Monet muistavat vielä koulujen perunannostoloman. Nykyinen syysloma sisältänee jotain muuta puuhastelua: kesämökin talviteloille laittoa, laiturinnostoa, siivoilua ja lintujen syysmuuton tarkkailua marjastuksen ja sienestyksen ohella.  Nykyään myös saatetaan pitkittää kesää matkustamalla jonnekin lämpimään. 

Lue loppuun →

Kohtalokkaat vedenhaltiat

18.1.2019,
Kommentoi

Merenneidot ovat monille tuttuja niin kirjallisuudesta, elokuvista kuin muustakin taiteesta ja populaarikulttuurista, mutta millaisia ovat suomalaisen kansanperinteen merenneidot ja muut vedenhaltiat? SKS:n arkistosta löytyy runsaasti erilaisista vedenhaltioista kertovaa mielenkiintoista aineistoa eri puolilta Suomea. Tavallaan ei ole yllättävää, että vedenhaltioista kerrotaan niin paljon, onhan Suomi täynnä järviä ja meren äärellä. Kansanperinteen mukaan vedessä, kuten monissa muissakin paikoissa, ajateltiin olevan omat haltiansa.

Vedenhaltioita kutsuttiin aineistossa monilla eri nimillä, kuten vetehinen, näkki, vedenneito, tai esimerkiksi norjankielisestä havsfru-sanasta juontuen aavruuva. Varmasti tunnetuin vedenhaltian olomuoto on kalanpyrstöinen, nuori kaunis neito. Tällainen on suomalaisenkin kansanperinteen vedenhaltia usein. Vedenneidoilla oli aineiston mukaan usein tapana istua rantakivellä kampaamassa erikoisen pitkiä hiuksiaan ja peseytyä heitellen suuria rintojaan olkiensa yli. Vedenhaltia saattoi kuitenkin olla myös pyrstötön ihmismäinen hahmo, kuten vanha, parrakas ukko. Se saattoi yhtä hyvin myös ilmestyä jopa eläimen, kuten kalan, ketun tai käärmeen hahmossa.

Lue loppuun →

Kukkiva sananjalka

21.6.2018,
3

”Niin hän vihdoin saapui suosaarelle, keskelle suota, kussa kasvoi petäjiä ja tuomipuita sekä pihlajia, ja maa oli kovaa ja neulasia ynnä käpyjä täynnänsä ja myös isoja muurahaispesiä. Silloin Aalo muisti vanha taian, taittoi oksan tuomipuusta ja heilautti sitä kolmasti yli suonsilmän. Ja katso! kohta hän näki, kuinka sananjalka suon reunalla puhkesi siniseen kukkaan, joka siinti niin kuin sininen liekki. Mutta maarahvas sanoo, että sananjalka kukkii vain kerran ajastajassa, aina Juhannusyönä. Ja tämän sinisen sananjalkakukan ympärillä, joka oli sinistä tulta, niin kuin suon sydän olisi syttynyt, tanssivat tarhakäärmeet päät pystyssä elikkä myöskin niin kuin renkaat pyörien, ja heidän lukunsa oli monta sataa. Ja metsän menninkäiset ja tulihännät kumarsivat kukkaa kahden puolen, niin kuin se olisi uhrituli ollut.”

Sananjalkoja. Kuva: Liisa Lehto.

Sananjalkoja. Kuva: Liisa Lehto.

Lue loppuun →

Tietäjän sukupuoli – naiset vahingollisen magian edustajina, miehet pyyteettömän hyväntahtoisina?

25.5.2018,
1

Kerroin viime marraskuussa Vähäisten lisien blogikirjoituksessani Monien tarinoiden tietäjä – kylähullu, ideaali kristitty ja maaginen noita pohjoispohjalaisista tietäjistä ja heihin liittyvien mielikuvien kirjosta. Tietäjistä on kerrottu eri vuosikymmeninä eri tavoin. Tietäjiä on ollut erilaisia. Tarinat voivat kertoa lopulta enemmän kertojasta itsestään ja kerrontahetken maailmankuvasta kuin varsinaisesta historiallisesta tietäjähahmosta. Kerätessäni ja analysoidessani pohjoispohjalaisia tietäjiä koskevaa väitöskirja-aineistoani (1900-luvulta 2000-luvulle kerrottuja tarinoita) olen tullut kiinnittäneeksi huomioni myös niin kertojien kuin kerrontakohteena olevien tietäjienkin sukupuoleen. Sukupuolen merkitys tarinoissa onkin mielenkiintoinen seikka.

Suomalainen tietäjä – olipa hän sitten parantaja, loihtija tai näkijä – mieltyy usein mieshenkilöksi.  Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon talletetut, pohjoispohjalaisia tietäjiä ja noitia koskevat tarinat osoittavat tämän pitävän paikkaansa, sillä miestietäjistä kertovia tarinoita on verrattain paljon. Tarinankertojat mainitsevat toisinaan tietäjähahmon oikean nimen, joka osoittaa tietäjän sukupuolen. Nimenomaan miestietäjistä puhutaan usein heidän oikeilla nimillään. Kertoja voi myös käyttää mainintoja ”eräs mies”, ”muuan ukko” tai muutoin kuvailla tietäjää miessukupuolen paljastavin sanoin. On kuitenkin väärin olettaa, ettei naistietäjistä olisi kerrottu tarinoita. Myös naistietäjistä on kerrottu paljon. Kerronta kuitenkin usein poikkeaa niistä tavoista, joilla miestietäjiä on kuvailtu.

Lue loppuun →

Räyhähenkien jäljillä arkistossa

7.5.2018,
Kommentoi

Mellastavia piruja käsittelevän suomalaisen tarinaperinteen juuret ovat eurooppalaisessa poltergeist-traditiossa, joka on saanut vaikutteita sekä kristillisestä paholaisuskosta että kansanomaisista demonikäsityksistä. Perinteentutkimuksessa poltergeistilla eli räyhähengellä tarkoitetaan mellastavaa yliluonnollista olentoa tai henkeä, jolle ovat tyypillisiä esineiden ja kivien heittäminen sekä erilaiset koputukset. Jacob Grimm, joka oli saksalainen filologi ja mytologi, määritteli 1800-luvun saksalaiseen talonpoikaiskulttuuriin perustuen, että poltergeistit asuvat talossa ja häiritsevät ihmisiä yöllisellä kolistelulla ja melulla sekä heittämällä kiviä ohikulkijoiden päälle. Kielteisiksi koetut häiriöt on eri kulttuurialueilla liitetty niille tyypillisiin uskomusolentoihin, esimerkiksi Suomessa piruun, tonttuun ja haltiaan.

Suomessa eniten julkisuutta saanutta poltergeist-tapaus tunnetaan nimellä Ylöjärven eli Martinin pirut. Tarinan keskiössä ovat Pirkkalan ja Ylöjärven talvikäräjillä 24. maaliskuuta 1885 käydyn oikeudenkäynnin pöytäkirjojen suomennokset, jotka sisältävät vastaajien ja todistajien silminnäkijälausunnot oudoista ilmiöistä.

Lue loppuun →

Monien tarinoiden tietäjä − kylähullu, ideaali kristitty ja maaginen noita

17.11.2017,
1

Ajatus suomalaisesta tietäjästä on tuttu lähes jokaiselle. Mielikuvat liittyvät usein Kalevalan pitkäpartaiseen, kanteletta soittavaan Väinämöiseen. Mielikuvien syntyyn on toki vaikuttanut myös suomalainen taide, jossa Väinämöistä on kuvattu verraten ahkerasti. Uroteot, laulaminen ja loitsiminen ovat vahvasti Väinämöiseen liittyviä piirteitä. Kieltämättä näin pitkään omissa mielikuvissanikin tietäjän laulavan toista suohon.

Uskomustarinoihin luokitellut, 1900-luvulla kerätyt tietäjätarinat SKS:n arkistossa ja haastattelut 2000-luvulla Pohjois-Pohjanmaalla ovat kuitenkin muokanneet ajatuksiani siitä, millainen oli entisaikojen suomalainen tietäjä. Tietäjät olivat usein kuin ketä tahansa mökin ukkoja ja akkoja, toisin kuin monet ehkä kuvittelevat. Hyvin tavallista oli, että tietäjät toimivat kyvynhaltijoina ikään kuin sivutoimisesti. Pääasiallisesti he saattoivat toimia maanviljelijöinä, puuseppinä tai emäntinä. Tietäjien kuvataan harvoin pitäneen kyvyistään suurta meteliä saati olevan sen hyödyntämisestä palkkiota vailla – pikemminkin he auttoivat, kun apua pyydettiin. Kyvyiltään tietäjiä on karkeasti ollut kolmenlaisia: loihtijoita, näkijöitä ja parantajia. Todellisuudessa tietäjien kirjo on kuitenkin ollut paljon laajempi, kuten esim. Hailuodossa on kerrottu:

Lue loppuun →

Yliluonnollinen sota – suomalaisten uskomusmaailma II maailmansodassa

29.9.2017,
10

Kun 14 vuotta sitten aloitin perinteenkeruutyön Kainuussa, löysin ihmeellisiä tarinoita syrjäperukoiden asukkaista, rappareista ja laukkuryssistä. Vanhat tarinoivat koko ajan. Kun jumalanpalvelus alkoi, he hiljenivät hetkeksi ja ottivat lakit päästään. Heti kun palvelus oli ohi, tarinointi oli taas täydessä käynnissä.

II maailmansodan uskomustarinoista innostuin, kun kuulin ennen talvisotaa Suomussalmella nähdystä kirkkaasta rististä itäisellä yötaivaalla. Kinnusen Taavetti kuuli Karjalasta päin sotatorven töräyksen. Revontulet roihusivat taivaalla ja lumi värjäytyi verenpunaiseksi. Kuolemanlinnut liitelivät ja oravat pakkautuivat kotipihoihin. Nämä merkit enteilivät sotaa.

”Uusia sotatoimia odoteltaessa vietetään aikaa iltanuotion äärellä”. Oulu, 1944. Lapin sota. Kuvaaja: Unio Hiitonen. Kuva: SKS KRA

Lue loppuun →

Myytti pohjoispohjalaisesta perinneköyhyydestä

9.6.2017,
Kommentoi

Lapsuuteni Tyrnävällä kerrottiin tarinoita vuosikymmeniä aiemmin eläneestä tietäjähahmosta ja muista mystisistä aiheista. Lapsena en ollut varma siitä, oliko tarinoissa kyse todellisista, historiallisista henkilöistä ja tapahtumista vai olivatko tarinat satuja. Tarinoita oli hankalaa paikantaa tai asettaa tiettyyn ajalliseen kontekstiin − mikä tahansa kertomus menneistä ajoista tuntui helposti sadunomaiselta ja erikoiselta. Jossain vaiheessa unohdin tarinat, osa ihmisistä oli aikanaan jopa vähätellyt niiden kerrontaa. Vuosia myöhemmin löysin kuitenkin itseni keräämästä näitä tarinoita ja tulkitsemasta niiden kerrontaa. Keruuni yhteydessä tutustuin myös ensi kertaa SKS:n arkiston kokoelmiin. Tutkimukseni aineistonkeruu eteni kylänraitilta arkistoon, josta avautui valtava uskomustarinoiden aineistokorpus.

Muistan ennakoineeni omien kenttätyömatkojeni alkuvaiheissa, etten tulisi löytämään tarinoita tietäjästä kovinkaan paljoa. Minulla oli mielikuva siitä, ettei kerrontaperinne ollut kovin vahvaa Pohjois-Pohjanmaalla. Tietäjähahmokaan ei asettunut mielikuvissani 1900-luvun alkuvuosikymmenten pohjoispohjalaiseksi, vaan helposti kuvittelin tietäjän olevan pitkäpartainen kanteleensoittaja. Hämmästykseni olikin suuri, kun lapsuudessani kuulemani tarinat saivat kenttätyömatkoilla useita toisintoja ja löysin tarinoita, jotka eivät olleet minulle ennestään tuttuja. Vastaantulleet valokuvat ja lehtikirjoitukset muokkasivat myös mielikuviani tietäjästä kalevalaisena tietäjähahmona. Erikoista kykyään lukuunottamatta tietäjä vaikuttikin ihan tavanomaiselta 1900-luvun alkuvuosikymmenten maaseutuyhteisön jäseneltä.

Lue loppuun →