Tietoja Ossi Kokko

Tutkija Ossi Kokko työskentelee Edith – suomalaisen kirjallisuuden kriittiset editiot -yksikössä päävastuualueenaan tekstikriittiset kielelliset kysymykset kuten tekstin etablointi ja ladontavirheiden tunnistus sekä sanojen selittäminen. Hän on myös tutkinut inkerinsuomea, kuulunut fraasisanakirjan toimitusryhmään, osallistunut Tekstuaalitieteiden sanasto -verkkojulkaisun tekemiseen sekä toimittanut 1800-luvulla ilmestynyttä suomenkielistä lännenkirjallisuutta uudelleenjulkaisuiksi.

Milloin ne karkurit oikein liikkui?

Vaikka näytelmät ja romaanit ovat kirjailijan mielikuvitusta, monesti ne halutaan kuitenkin kytkeä johonkin historialliseen ajanjaksoon. Tällainen liitäntä voi tietysti vaikuttaa tekstin muuhunkin tulkintaan kuten poliittisiin kannanottoihin. Aleksis Kiven näytelmistä selvimmät historialliset kytkennät voi tehdä Olviretki Schleusingenistä -näytelmälle, sillä se on sijoitettu Preussin ja Itävallan välillä kesällä 1866 käytyyn sotaan, sekä Margareta-näytelmälle, joka sijoittuu Suomen sodan vaiheisiin keväällä 1808. Samoin Lea-näytelmä sijoittuu tiettyyn historialliseen ajanjaksoon eli Jeesuksen toimintaan, jonka tarkoista ajankohdista lienee tosin teologiankin puolella hieman erimielisyyksiä.

Karkurit-näytelmässä puolestaan kerrotaan useita ajallisia kytköksiä, mutta sen verran epätarkasti, ettei ihan selvää kytkentää niillä voi tehdä. Näytelmän juonen taustalla on tapahtuma, jossa Kuuselan paroni Mauno joutui lainaamaan rahaa naapuriltaan ja vaimonsa langolta Viitalan paroni Markukselta. Laina-ajaksi oli tuolloin sovittu viisitoista vuotta, ja tuo laina-aika on näytelmän alussa loppumaisillaan.

Lue loppuun

Perheet Kiven teoksissa

Aleksis Kiven teosten pääjuonet liittyvät monesti henkilöiden sisäisten tai ulkoisten konfliktien ratkaisuihin ja usein niihin osallistuu päähenkilöiden lähipiiri. Eräs mielenkiintoinen piirre näissä teoksissa on kuitenkin se, että hyvin harvalla päähenkilöllä on ”normaali” perhe – enkä tässä tarkoita luonteeltaan vaan rakenteeltaan normaalia eli vanhemmat ja lapset. Nummisuutarin Eskon perheen lisäksi molemmat vanhemmat ovat lapsilla vain Yö ja päivä -näytelmän perheissä, ja tietenkin Kullervolla, joka ei tosin aluksi sitä tiedä ja lopuksi ilman heitä jää. Toki muutamassa Kiven näytelmässä ei ole minkäänlaisia perhekokonaisuuksia, nimittäin Olviretkessä ja Kihlauksessa, sillä niissä eivät sukulaisuusasiat ole juuri esillä. Olviretken nimettyjä baijerilaisia sotilaita voidaan tietysti pitää veljeksinä (seitsemän!) tai Apelin ja Josepin ”työryhmää” isänä ja poikana, mutta tällöin kyseessä on tulkinta, ei esiin kirjoitettu asia.

Yleinen periaate Kiven luomissa perheissä on se, ettei niissä ole toista vanhempaa. Margaretassa, Selman juonissa, Karkureissa ja Leassa naispäähenkilöllä (Karkureissa myös Tykolla) on vain isä, eikä äitien poissaoloa niissä juuri korosteta. Seitsemässä veljeksessä pojilla on teoksen alussa puolestaan vain äiti, jonka kuolema laukaisee tarinan varsinaisesti käyntiin.

Lue loppuun

”Karauul! Koko komppani!” – Kriittisen edition sananselittämisestä

Merkittävin osa työstäni kriittisten editioiden parissa on ”kenraali Lukijan” (engl. general reader) palveleminen selittämällä Aleksis Kiven teoksissa käytettyä vanhaa sanastoa. Editioihin ei siis ”suomenneta” Aleksis Kiven kieltä nykysuomeksi, vaan Kiven tekstit julkaistaan alkuperäisinä ja hänen ilmauksiaan selitetään alaviitteissä.

Kommentoinnin periaatteena on vain sanan selittäminen, jotta lukija ymmärtäisi, mitä Kivi tarkoittaa. Näin ollen suurin osa sanakommentaareista on hyvin karuja; niissä on vain tekstissä esiintyvän sanan lisäksi sen merkitys. Esimerkki uusimmasta editiosta (Kihlaus – Leo ja Liina – Selman juonet, 2015) sivulta 245:

pohdetta ›hehkua, hohdetta›.
masentuukin ›lannistuukin›.
alushirret ›pohjahirret, puutalon perustuksina käytetyt tukihirret›.
rankaleen ›rungon, tukirangon›.
aaverikas ›monihenkinen, monihahmoinen›.

Lue loppuun

Vähän jos kiäntää, niin heti ollaan ratikaaleja

Viikko sitten SKS:n tutkimusosastolla pidettiin 8. Variantti-verkoston kollokvio nimellä ”Käännökset, väännökset ja muut tekstien radikaalit muutokset”. Paikalla oli puhumassa useiden alojen tutkijoita, ja keskustelu oli innostunutta ja moniulotteista.

Itse en ole tätä aihepiiriä tutkinut, mutta esitykset olivat todella mielenkiintoisia ja inspiroivia. Radikaalien muutosten alle voidaan sijoittaa niin sovitukset, käännökset kuin väännöksetkin, niiden tarkemman määrittelyn tekee sitten kukin tutkija itse. Radikaaliksi tässä yhteydessä mielletään median vaihtuminen, esim. näytelmästä oopperaksi, romaanista elokuvaksi tai lauletusta kirjoitetuksi tekstiksi. Toisaalta ”vähempikin radikaalius” riittää, vaikkapa näytelmätekstin muuttaminen romaaniksi käsitetään sekin radikaaliksi muutokseksi. Useimmiten radikaalin muutoksen tekee taiteilija toisen taiteilijan teoksesta, mutta kyllä taiteilija voi tehdä sen myös omasta teoksestaan. Kääntäminen tuo tähän vielä oman puolensa; käytännössä kaikki käännökset ovat radikaaleja, sillä kääntäjän on pakko muokata tekstiä suuresti ja ovathan eri kieletkin radikaalisti erilaisia.

Lue loppuun

Viivasta asiaa

Teksteissä esiintyvät viivat jäävät yleensä huomiotta. Painetuissa teksteissä ne ovatkin pääasiassa vain teknisiä merkkejä, esimerkiksi tavuviiva rivin lopussa osoittaa, että sana jatkuu seuraavalla rivillä, ajatusviiva rivin alussa osoittaa repliikin alkamista tai pitempi poikkiviiva tekstikappaleen jälkeen osoittaa luvun loppua. Lukiessa näitä viivoja ei pane edes merkille.

Käsikirjoituksissa viivojen asema on kuitenkin toinen. On esimerkiksi viivoja, joilla on vedetty yli korjauksen kohteena ollut aiempi, ”poistettu” teksti. On viivoja, jotka osoittavat, mihin kohtaan tekstiä marginaaliin kirjoitettu lisäys kuuluu. (Ks. kuva 1.) Aleksis Kivi osoittaa alleviivauksella (ja numeroinnilla) tekemänsä sanajärjestysmuutokset. (Ks. kuva 2.) Jotkut kirjailijat puolestaan osoittavat yliviivauksella, että kyseinen kohta käsikirjoituksesta on kirjoitettu puhtaaksi toisaalle (ks. esim. Karhu 2012, 57). Käsikirjoituksissa on siis viivoja, jotka taitossa tai kriittisessä editoinnissa täytyy tulkita, jotta teksti julkaistaan kirjailijan aikomukset huomioon ottaen.

Lue loppuun

Provinsialismit eivät haita?

Kun Aleksis Kivi lähetti kesällä 1866 Kihlaus-näytelmän käsikirjoituksen B. F. Godenhjelmille tarkistettavaksi ja toimitettavaksi Kirjallisen Kuukauslehteen, hän mainitsi saatekirjeessään, että kyseessä on ”ilve” ja ”provinsialismit [murteellisuudet] eivät haita”, joten niitä ei tarvitsisi korjailla. Ihan Kiven ohjetta Godenhjelm (tai Kirjallisen Kuukauslehden toimittaja) ei noudattanut, vaan käsikirjoitukseen verrattuna lehdessä ilmestynyt teksti oli kokenut monia muutoksia, mm. elä-kiellot oli muutettu älä-muotoon, anteiksi-pyynnöt anteeksi-muotoon ja vaihka-konjunktiot vaikka-muotoon. Aikalaiseditorit eivät siis luottaneet Kiven taitoihin luettavan murteen kirjoittajana.

50 vuotta sitten, syksyllä 1954 historia toisti itseään, kun Väinö Linna toimitti kustannusyhtiöön Sotaromaani-käsikirjoituksen. Linna oli kirjoittanut romaaninsa repliikit murteellisiksi jäljitellen kuulemiaan 40–50-lukulaisia puhujia. Kustannusyhtiössä oltiin asiasta hieman kummissaan ja käsikirjoitus päätettiin lähettää replikkien murteentarkistukseen suomen kielen dosentti Veikko Ruoppilalle, jolle tarkistusaikaa annettiin alle kaksi viikkoa. (Asiaa on viimeksi käsitelty Ylen uutispalstalla)

Lue loppuun

Mitä kirjallisuutta on kriittinen editio?

Kirjallisuuden kriittisestä editiosta (engl. critical edition) käytetään myös nimitystä tieteellinen editio (engl. scholarly edition), mutta minkälaista tiedettä sen tekeminen vaatii? Onko kyseessä tiedekirja vai tietokirja?

Kriittisen edition ytimessä on valitun tekstin (romaanin, näytelmän, asiakirjan tms.) esittäminen tavalla tai toisella tarkistettuna ja analysoituna versiona. Tämä tarkistaminen vaatii alkuperäistekstien vertailua, sillä niin kuin hyvin tiedetään, kirjalliset tekstit muuttuvat eri syistä aikojen kuluessa. Niitä editoidaan, lyhennellään ja muutellaan, myös kirjailija itse saattaa tehdä revisoidun version.

Lue loppuun

Kullervo Kalervonpoika Kiven käsissä

Tänä syksynä tulee 150 vuotta siitä, kun Aleksis Kiven esikoisteos Kullervo ilmestyi. Ihan tarkkaa ilmestymispäivämäärä ei ole tiedossa, mutta syyskuussa 1864 teos kauppoihin tuli. Kullervo ilmestyi SKS:n Näytelmistö-sarjan kolmannessa osassa yhdessä Shakespearen Macbethin, Lessingin Minna von Barnhelmin ja 1400-luvun ranskalaisen farssin Pietar Patelinin kanssa. Kullervo oli ensimmäinen SKS:n julkaisema alun perin suomeksi kirjoitettu näytelmä.

Kivi oli jo neljä vuotta aiemmin voittanut Kullervon käsikirjoituksella SKS:n näytelmäkirjallisuuspalkinnon (150 hopearuplaa). Palkintolautakunta oli kuitenkin esittänyt monenlaisia parannusehdotuksia, joita Kivi pääasiassa noudattikin. SKS:n pöytäkirjoista käy ilmi, että sittemmin kadonnut käsikirjoitus oli ainakin osittain kirjoitettu runomittaan, jonka onnistuneisuutta arvioijat eivät kehuneet. Niinpä julkaistusta teoksesta runomuotoinen teksti puuttuu lähes kokonaan. Samoin Kivi muutti teoksensa alkua, koska arvioijat olivat arvostelleet Kullervon lapsuuden ja edellisen polven sukuriidan näytöksen laajuista kuvausta epäsuhtaiseksi tragedian rakenteelle. Kivi muuttikin nämä Kullervon aikuisiällä kerrotuiksi muisteluiksi.

Lue loppuun

Kiireellä kuoppaan osa 2 – Aleksis Kiven peijaiset

jatkoa edelliseen

Koska piirtäjäksi pyydettyä, mutta junasta myöhästynyttä E. A. Forssellia ei alkanut kuulua Syvälahden torpalle, yritettiin kuolleesta piirtää varjokuva (siluetti). Huone pimennettiin ja Kiveä nostettiin istuvaan asentoon, mutta kehnon lampun valossa saatiin aikaiseksi vain kehno piirros. Tällä välin seurueen naiset olivat koristelleet arkun kannen laakeriseppeleellä, sypresseillä ja murattiköynnöksillä. Aspelinin kertoman mukaan Nervanderin hommaaman seppeleen lisäksi myös Emilie Bergbom oli lähettänyt laakeriseppeleen, joten toinen seppele laitettiin vainajan päähän ja toinen arkun kanteen pään kohdalle.

Juuri kun arkun kantta oltiin asettamassa lopullisesti paikoilleen, saapui reellä paikalle junasta myöhästynyt Forssell, joka saman tien ryhtyi piirtämään Kiven kuvaa. Tämän sittemmin kadonneen piirroksen perusteella teki Albert Edelfelt kuuluisimman Kiveä esittävän kuvan (ks. esim. Kansallisbiografian Kivi-artikkeli), joka julkaistiin ensi kerran toukokuussa 1873 Julius Krohnin toimittamassa Suomen Kuvalehdessä (entinen Maiden ja Merien takaa).

Lue loppuun

Kiireellä kuoppaan osa 1 – Aleksis Kiven peijaisten valmistelu

Aleksis Kivi kuoli 31.12.1872 Tuusulassa veljensä Albertin torpassa, jossa oli ollut vaivaishoidossa kymmenen kuukautta. Kuolinhetki oli uudenvuoden aaton aamulla neljän tienoilla, ja Albert lähti hetikohta ilmoittamaan asiasta ”Helsingin herroille”.

Kiire ja nopeus leimaakin Kiven hautajaisvalmisteluja. Kivi kuoli tiistaina 31. joulukuuta ja seuraavana lauantaina 4.1. hänet jo haudattiin, ja välissä oli vielä Uudenvuodenpäiväkin. Albert-veli kävi tällä välin Helsingissä sekä varmaankin tulomatkalla Tuusulan kirkolla sopimassa hautausjärjestelyistä (pappi, kuolinkellot, hautapaikat, haudankaivuu, arkku) sekä tilaamassa syötävät ja juotavat Saksan talossa pidettäviin peijaisiin. Ja varmaankin laittoi viestiä menemään Emanuel- ja Juhani-veljille Nurmijärvelle. Jälkipuheiden mukaan Albert hieman liioitteli järjestelyissään tai ylitti ainakin sovitun budjetin. Mutta toisaalta helsinkiläisetkin yrittivät saada jotakin ylevää ja näyttävää aikaan.

Lue loppuun