Tietoja Ossi Kokko

Tutkija Ossi Kokko työskentelee Edith – suomalaisen kirjallisuuden kriittiset editiot -yksikössä päävastuualueenaan tekstikriittiset kielelliset kysymykset kuten tekstin etablointi ja ladontavirheiden tunnistus sekä sanojen selittäminen. Hän on myös tutkinut inkerinsuomea, kuulunut fraasisanakirjan toimitusryhmään, osallistunut Tekstuaalitieteiden sanasto -verkkojulkaisun tekemiseen sekä toimittanut 1800-luvulla ilmestynyttä suomenkielistä lännenkirjallisuutta uudelleenjulkaisuiksi.

Raamatullinen Maamme kirja

Kuten hyvin tiedetään, Zacharias Topeliuksen kirjoittamassa koulun lukukirjassa Maamme kirja hengellisyys ja kristillisyys on monessa paikassa esillä. Topelius käyttää muokattua Raamattu-pohjaista tekstiä monessa kohdin ilmaisematta suoraan, mihin Raamatun tekstikohtaan se viittaa. Niiden lisäksi hän käyttää usean alaluvun mottona suoraa Raamattu-sitaattia. Näistä motoista suurin osa on liitetty ensimmäisen ”Maa”-luvun alalukuihin. Sen lisäksi hän käyttää Raamattu-mottoja – erityisesti luterilaisen Ruotsin sotahistorian yhteydessä sekä myös viimeisessä pääluvussaan ”Kertomuksia Suomen uudemmasta ajasta”. Sen sijaan alaluvuissa ”Pakanallisia Jumaloita ja Sankarisatuja” sekä ”Kertomuksia Suomen katolisesta ajasta” ei Raamattu-mottoja ole yhtään. Hän on selvästi halunnut sijoittaa uskonnollisuuden evankelis-luterilaisen maan ja sen kehittymisen kuvaukseen.

Maamme kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 1876 puoli vuotta alkuperäisen ruotsinkielisen ensipainoksen jälkeen. Kirkkoherra Johan Bäckvallin suomennos sai kuitenkin varsin paljon negatiivista kritiikkiä kielestään, joten Paavo Cajander pestattiin muokkaamaan suomennosta. Muokattu toinen painos ilmestyi jo 1878, joten alkuperäinen Bäckvallin versio ei kovin paljon ehtinyt levitä. Cajander pysyi 1800-luvun muokkausten tekijänä, joten siitä syystä ensi viikolla julkaistavaan Maamme kirjan digieditioon valittiin perustekstiksi teoksen 2. laitos vuodelta 1878. Sen lisäksi julkaistaan vertailuversioina myös vuoden 1915 laitos (21.), jonka päätoimittaja oli runoilija Otto Manninen, sekä vuoden 1944 laitos (47.), joka muodosti perustan Maamme kirjan viimeisille 20 vuoden painoksille (57.painos, 1965). Lisäksi julkaistaan myös ruotsinkielisen ensipainoksen Boken om Vårt Landin teksti, jota voi tarkemmin tutkiskella Svenska litteratursällskapet i Finlandin (SLS) toimittamassa Zacharias Topelius Skrifter -editiosta.

Lue loppuun

Iloitkaat ja riemmuitkaat, nyt on meillä joulu!

Aleksis Kivelle joululla oli paljon merkitystä. Hän kuvailee uskonnollista joulua esimerkiksi Kanervala-kokoelman ”Joulu-ilta”-runossa. Nummisuutareissa joulu puolestaan rinnastuu elämän parhaimpaan hetkeen: ”Iloitkaat ja riemmuitkaat, nyt on meillä joulu!” hihkaisee Topias, kun hänen poikansa palaavat reissuiltaan klanetin säestyksellä. Tunnetuin Kiven joulu lienee Seitsemän veljeksen joulunvietto Impivaaralla, jossa veljekset syövät, saunovat ja painivat. Se päättyy kuitenkin traagisesti tulipaloon ja veljesten pakenemiseen Jukolaan. Näkökulmat jouluun Kivellä siis vaihtelevat.

Seitsemän veljeksen lopulla on toinenkin joulukuvaus, joka sijoittuu siihen aikaan, kun veljekset ovat perheytyneet ja asuvat omilla tahoillaan. He kuitenkin olivat ”päättäneet kerran vielä yhtyä joulu-oljille entiseen kotoonsa” eli vanhaan Jukolaan, joka oli Juhanin omistuksessa. ”Kerran” korostaminen kertoo, ettei kyseessä ollut mikään pitkäikäinen eikä toistuva perinne, vaan syystä tai toisesta innovoitu tapaaminen.

Lue loppuun

Käsikirjoitukset kertovat teosten genetiikasta

Aleksis Kiven Canzio-näytelmästä on kaksi käsikirjoitusta SKS:n arkistossa. Käsikirjoitusten saamisesta mainitaan SKS:n pöytäkirjassa 1.6.1912, että Jalmari Finne oli lahjoittanut Kaarlo Bergbom -vainajalta saamansa Aleksis Kiven Canzio-näytelmän näytökset III–V. Samaan aikaan Kansallisteatterin johtokunta puolestaan oli suostunut siihen, että teatterin arkistossa olevan saman näytelmän I ja II näytöksen käsikirjoitukset säilytettäisiin vastedes SKS:n arkistossa. Nämä lahjoitukset liittyivät tuolloin käynnissä olleeseen Aleksis Kiven Koottujen teosten toimittamiseen. Kootuissa julkaistiin siten ensimmäistä kertaa kokonainen Canzio-näytelmä. Kaarlo Bergbom oli vuonna 1897 julkaissut näytelmän neljännen näytöksen teatterialan juhlateoksessa Suomalainen Näyttämö.

Pöytäkirjamaininnasta käy ilmi, että käsikirjoituksia on useita, mutta se jättää kuitenkin epäselväksi sen, mitkä ovat eri tahoilta saatujen käsikirjoitusten suhteet. Pöytäkirjan merkintä ”III–V näytösten käsikirjotukset” viitannee siihen, että Finnen lahjoituksessa on useampi  versio näytelmän näytöksistä III–V. Kaksi versiota näistä näytöksistä SKS:ssa onkin tallessa. Kansallisteatterin lahjoituksessa ei mainittu kuin yksi versio kahdesta ensimmäisestä näytöksestä.

Lue loppuun

Milloin ne karkurit oikein liikkui?

Vaikka näytelmät ja romaanit ovat kirjailijan mielikuvitusta, monesti ne halutaan kuitenkin kytkeä johonkin historialliseen ajanjaksoon. Tällainen liitäntä voi tietysti vaikuttaa tekstin muuhunkin tulkintaan kuten poliittisiin kannanottoihin. Aleksis Kiven näytelmistä selvimmät historialliset kytkennät voi tehdä Olviretki Schleusingenistä -näytelmälle, sillä se on sijoitettu Preussin ja Itävallan välillä kesällä 1866 käytyyn sotaan, sekä Margareta-näytelmälle, joka sijoittuu Suomen sodan vaiheisiin keväällä 1808. Samoin Lea-näytelmä sijoittuu tiettyyn historialliseen ajanjaksoon eli Jeesuksen toimintaan, jonka tarkoista ajankohdista lienee tosin teologiankin puolella hieman erimielisyyksiä.

Karkurit-näytelmässä puolestaan kerrotaan useita ajallisia kytköksiä, mutta sen verran epätarkasti, ettei ihan selvää kytkentää niillä voi tehdä. Näytelmän juonen taustalla on tapahtuma, jossa Kuuselan paroni Mauno joutui lainaamaan rahaa naapuriltaan ja vaimonsa langolta Viitalan paroni Markukselta. Laina-ajaksi oli tuolloin sovittu viisitoista vuotta, ja tuo laina-aika on näytelmän alussa loppumaisillaan.

Lue loppuun

Perheet Kiven teoksissa

Aleksis Kiven teosten pääjuonet liittyvät monesti henkilöiden sisäisten tai ulkoisten konfliktien ratkaisuihin ja usein niihin osallistuu päähenkilöiden lähipiiri. Eräs mielenkiintoinen piirre näissä teoksissa on kuitenkin se, että hyvin harvalla päähenkilöllä on ”normaali” perhe – enkä tässä tarkoita luonteeltaan vaan rakenteeltaan normaalia eli vanhemmat ja lapset. Nummisuutarin Eskon perheen lisäksi molemmat vanhemmat ovat lapsilla vain Yö ja päivä -näytelmän perheissä, ja tietenkin Kullervolla, joka ei tosin aluksi sitä tiedä ja lopuksi ilman heitä jää. Toki muutamassa Kiven näytelmässä ei ole minkäänlaisia perhekokonaisuuksia, nimittäin Olviretkessä ja Kihlauksessa, sillä niissä eivät sukulaisuusasiat ole juuri esillä. Olviretken nimettyjä baijerilaisia sotilaita voidaan tietysti pitää veljeksinä (seitsemän!) tai Apelin ja Josepin ”työryhmää” isänä ja poikana, mutta tällöin kyseessä on tulkinta, ei esiin kirjoitettu asia.

Yleinen periaate Kiven luomissa perheissä on se, ettei niissä ole toista vanhempaa. Margaretassa, Selman juonissa, Karkureissa ja Leassa naispäähenkilöllä (Karkureissa myös Tykolla) on vain isä, eikä äitien poissaoloa niissä juuri korosteta. Seitsemässä veljeksessä pojilla on teoksen alussa puolestaan vain äiti, jonka kuolema laukaisee tarinan varsinaisesti käyntiin.

Lue loppuun

”Karauul! Koko komppani!” – Kriittisen edition sananselittämisestä

Merkittävin osa työstäni kriittisten editioiden parissa on ”kenraali Lukijan” (engl. general reader) palveleminen selittämällä Aleksis Kiven teoksissa käytettyä vanhaa sanastoa. Editioihin ei siis ”suomenneta” Aleksis Kiven kieltä nykysuomeksi, vaan Kiven tekstit julkaistaan alkuperäisinä ja hänen ilmauksiaan selitetään alaviitteissä.

Kommentoinnin periaatteena on vain sanan selittäminen, jotta lukija ymmärtäisi, mitä Kivi tarkoittaa. Näin ollen suurin osa sanakommentaareista on hyvin karuja; niissä on vain tekstissä esiintyvän sanan lisäksi sen merkitys. Esimerkki uusimmasta editiosta (Kihlaus – Leo ja Liina – Selman juonet, 2015) sivulta 245:

pohdetta ›hehkua, hohdetta›.
masentuukin ›lannistuukin›.
alushirret ›pohjahirret, puutalon perustuksina käytetyt tukihirret›.
rankaleen ›rungon, tukirangon›.
aaverikas ›monihenkinen, monihahmoinen›.

Lue loppuun

Vähän jos kiäntää, niin heti ollaan ratikaaleja

Viikko sitten SKS:n tutkimusosastolla pidettiin 8. Variantti-verkoston kollokvio nimellä ”Käännökset, väännökset ja muut tekstien radikaalit muutokset”. Paikalla oli puhumassa useiden alojen tutkijoita, ja keskustelu oli innostunutta ja moniulotteista.

Itse en ole tätä aihepiiriä tutkinut, mutta esitykset olivat todella mielenkiintoisia ja inspiroivia. Radikaalien muutosten alle voidaan sijoittaa niin sovitukset, käännökset kuin väännöksetkin, niiden tarkemman määrittelyn tekee sitten kukin tutkija itse. Radikaaliksi tässä yhteydessä mielletään median vaihtuminen, esim. näytelmästä oopperaksi, romaanista elokuvaksi tai lauletusta kirjoitetuksi tekstiksi. Toisaalta ”vähempikin radikaalius” riittää, vaikkapa näytelmätekstin muuttaminen romaaniksi käsitetään sekin radikaaliksi muutokseksi. Useimmiten radikaalin muutoksen tekee taiteilija toisen taiteilijan teoksesta, mutta kyllä taiteilija voi tehdä sen myös omasta teoksestaan. Kääntäminen tuo tähän vielä oman puolensa; käytännössä kaikki käännökset ovat radikaaleja, sillä kääntäjän on pakko muokata tekstiä suuresti ja ovathan eri kieletkin radikaalisti erilaisia.

Lue loppuun

Viivasta asiaa

Teksteissä esiintyvät viivat jäävät yleensä huomiotta. Painetuissa teksteissä ne ovatkin pääasiassa vain teknisiä merkkejä, esimerkiksi tavuviiva rivin lopussa osoittaa, että sana jatkuu seuraavalla rivillä, ajatusviiva rivin alussa osoittaa repliikin alkamista tai pitempi poikkiviiva tekstikappaleen jälkeen osoittaa luvun loppua. Lukiessa näitä viivoja ei pane edes merkille.

Käsikirjoituksissa viivojen asema on kuitenkin toinen. On esimerkiksi viivoja, joilla on vedetty yli korjauksen kohteena ollut aiempi, ”poistettu” teksti. On viivoja, jotka osoittavat, mihin kohtaan tekstiä marginaaliin kirjoitettu lisäys kuuluu. (Ks. kuva 1.) Aleksis Kivi osoittaa alleviivauksella (ja numeroinnilla) tekemänsä sanajärjestysmuutokset. (Ks. kuva 2.) Jotkut kirjailijat puolestaan osoittavat yliviivauksella, että kyseinen kohta käsikirjoituksesta on kirjoitettu puhtaaksi toisaalle (ks. esim. Karhu 2012, 57). Käsikirjoituksissa on siis viivoja, jotka taitossa tai kriittisessä editoinnissa täytyy tulkita, jotta teksti julkaistaan kirjailijan aikomukset huomioon ottaen.

Lue loppuun

Provinsialismit eivät haita?

Kun Aleksis Kivi lähetti kesällä 1866 Kihlaus-näytelmän käsikirjoituksen B. F. Godenhjelmille tarkistettavaksi ja toimitettavaksi Kirjallisen Kuukauslehteen, hän mainitsi saatekirjeessään, että kyseessä on ”ilve” ja ”provinsialismit [murteellisuudet] eivät haita”, joten niitä ei tarvitsisi korjailla. Ihan Kiven ohjetta Godenhjelm (tai Kirjallisen Kuukauslehden toimittaja) ei noudattanut, vaan käsikirjoitukseen verrattuna lehdessä ilmestynyt teksti oli kokenut monia muutoksia, mm. elä-kiellot oli muutettu älä-muotoon, anteiksi-pyynnöt anteeksi-muotoon ja vaihka-konjunktiot vaikka-muotoon. Aikalaiseditorit eivät siis luottaneet Kiven taitoihin luettavan murteen kirjoittajana.

50 vuotta sitten, syksyllä 1954 historia toisti itseään, kun Väinö Linna toimitti kustannusyhtiöön Sotaromaani-käsikirjoituksen. Linna oli kirjoittanut romaaninsa repliikit murteellisiksi jäljitellen kuulemiaan 40–50-lukulaisia puhujia. Kustannusyhtiössä oltiin asiasta hieman kummissaan ja käsikirjoitus päätettiin lähettää replikkien murteentarkistukseen suomen kielen dosentti Veikko Ruoppilalle, jolle tarkistusaikaa annettiin alle kaksi viikkoa. (Asiaa on viimeksi käsitelty Ylen uutispalstalla)

Lue loppuun

Mitä kirjallisuutta on kriittinen editio?

Kirjallisuuden kriittisestä editiosta (engl. critical edition) käytetään myös nimitystä tieteellinen editio (engl. scholarly edition), mutta minkälaista tiedettä sen tekeminen vaatii? Onko kyseessä tiedekirja vai tietokirja?

Kriittisen edition ytimessä on valitun tekstin (romaanin, näytelmän, asiakirjan tms.) esittäminen tavalla tai toisella tarkistettuna ja analysoituna versiona. Tämä tarkistaminen vaatii alkuperäistekstien vertailua, sillä niin kuin hyvin tiedetään, kirjalliset tekstit muuttuvat eri syistä aikojen kuluessa. Niitä editoidaan, lyhennellään ja muutellaan, myös kirjailija itse saattaa tehdä revisoidun version.

Lue loppuun