Paavo Haavikon puhuva modernismi

Sain ensikosketukseni Paavo Haavikon runouteen kirjallisuusopintojeni alkuvuosina, kun luin tenttiin Kai Laitisen laatimaa Suomen kirjallisuuden historiaa (1981).Teoksessa esitellyissä Haavikon säkeissä sykähdytti jokin, en tarkkaan osannut sanoa mikä. Tallensin nimen mieleeni ja törmäilin siihen milloin missäkin, vain muistaakseni, että ainiin, pitäisi lukea tätä Haavikkoa. Kun sitten eräänä sydänsuruisena talvi-iltana päätin viimein lainata kirjastosta Haavikon runoja, valitsin tietenkin hänen runo- ja aforismikokoelmiensa runoista kootun teoksen Rakkaudesta ja kuolemasta (1989). Haavikon sanojen paino löysi viimein kohtansa, jostain syvältä minusta.

Kun tuli aika tehdä opintojen kandidaatintutkielma, päätin Haavikko-huumassani tutkia runon puhujaa kokoelmassa Puut, kaikki heidän vihreytensä (1966).Huuma syveni ja tutkimuksellinen mielenkiintoni kasvoi uusien kysymysten äärellä. Miksi Haavikosta puhutaan aina 1950-luvun modernismin yhteydessä? Entä miksi Haavikon runouden puhuja on niin kiinnostava?

Lue loppuun

Omiminen, osallisuus ja omaisuus

Järjestin viime keväänä haltuuni päätynyttä kokoelmaa kirjeitä, muistiinpanoja, valokuvia ja kaikenlaisia lippusia ja lappusia 1840-luvulta 1990-luvulle. Kirjeet ja muistiinpanot oli kirjoitettu enimmäkseen ruotsiksi ja suomeksi, vaikka joukossa oli muunkielisiäkin tekstejä. Niistä hahmottui verkostoja ja ihmiskohtaloita, jotka ylittivät ennakko-oletusteni vastaisesti yhteiskunnalliset, kulttuuriset, kielelliset ja maantieteelliset rajat – nämä ihmiset ja heidän yhteydenpitonsa olivat ylirajaisia paljon ennen kuin tuota termiä ”ylirajainen” on ollut tarjolla. Yhdessä ääressä oli 1890-luvun alussa suomussalmelainen pientilallinen, joka kirjoitti hädästään vihtiläistä kartanoa emännöivälle sisarelleen ja antoi samalla toisen veljen osoitteen Hancockissa, Minnesotassa. Joukossa oli myös Svenska Normallyceumista kirjoittaneen ja Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa opiskelevan fennomaanisen kielenvaihtajan ostoslista ”Kirjallisuuden Seurasta” ilmeisesti aivan 1880-luvun alusta: Shakespeare, Vasenius, Kiven teokset, Kanteletar. Toisessa nipussa oli kirje Lead Citystä, Etelä-Dakotasta läheltä Wounded Kneen verilöylyn tapahtumapaikkaa ja vain vuosi sen jälkeen 1891.

Järjestämisen lomassa luin Olli Löytyn tuoretta teosta Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle aavistamatta, että kirjasta nousisi kiihkeä kulttuurikeskustelu kaanonista, rakenteellisesta rasismista, ylirajaisuudesta ja appropriaatiosta. En tarvinnut mitään aasinsiltaa yhdistääkseni eteeni levittämäni kirjeet ja muistilaput tämänpäiväiseen kiistaan: 1800-luvun lopun suomalaiset kielestä ja yhteiskuntaluokasta riippumatta olivat lastuja samassa maailmanlaajuisessa pyörteessä, jota Löytty pohtii setvimällä kirjallisuudentutkimuksen, kansallisten tieteiden ja kulttuuristen itsestäänselvyyksien vyyhtiä.

Lue loppuun

Eeva Joenpellon alirajainen Lohja

Tiärän mitä tiärän. Mut et sää ny yhren miähen tähren oisit järvee menny. Sul ku on talo ja olemist. Kyl täs sit olsivakki kaik järvet nii täys, et joku saisi köppi käres kiärtää ympärs rannoi ja örhii ruumei pysymää aloillas. Meinaa, et jos kaik vaiväki mensis järvee ain sillo ku miäl tekis.

Joillekin lukijoille Eeva Joenpellon Lohja-sarjassaan (1974−1980) hyödyntämä länsiuusmaalainen murre on ollut käymätön paikka, sen moinen kerronnan elementti, johon on – kuten tavataan sanoa – vaikea päästä sisään. Milloin se on koettu vähän rumana, milloin tarpeettomana tyylikeinona sävyttää korkeatasoista taideproosaa arkisella puheenparrella.

Lue loppuun

Lauri Viidan järkytys

Lauri Viita järkyttyi, kun vanha kaveri ja oppipoika Väinö Linna kirjoitti suuren suomalaisen romaanin. Se olikin Linna, joka sai kansalliskirjailijan maineen, ei Viita.

Suomi kohtasi Ruotsin yleisurheilumaaottelussa Helsingissä vuonna 1946. Lauri Viita matkusti Tampereelta pääkaupunkiin junalla, missä hän tutustui kirjailija Ilpo Kaukovaltaan. Kaukovalta oli junassa ihmetellyt kovaäänistä puhujaa, joka ei ollut säästellyt sanojaan. Puhuja oli mennyt junanvaunun rapulle tupakalle ja tiesi kovasti urheilusta. Kaukovalta innostui havaitessaan erikoisen persoonan olevan kirjallisuudesta kiinnostunut. Hän vaikuttui miehen voimakkaista ja intohimoisista näkemyksistä ja kutsui tämän Tampereen kirjaston kirjallisuuspiiriin.

Lue loppuun

Seitsemän veljestä ilman seitsemää veljestä

Romaani järjestäytyy, luo rakenteita, taloutta. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä alkaa panoraamakuvauksella Jukolan talosta, pihasta, taloudenpidon tolasta, mutta sitä seuraa itsensä veljessarjan järjestäminen. Osalle veljeksistä annetaan ikä, osalle fyysisiä ominaisuuksia, mutta kootaan heitä hiukan yhteenkin, ikään kuin yhdeksi talolliseksi: ”Omituisuus, joka heitä kaikkia yhteisesti merkitsee, on heidän ruskea ihonsa ja kankea, hampunkarvainen tukkansa […]”

Muutoin Kiven lukijat muistavat veljekset tietysti toukolalaisten herjalaulusta ”Seitsemän miehen voima”, jossa veljekset kuvataan tyyppeinä joita luonnehtivat pikemminkin erot kuin samuudet. Veljet siis nimenomaan poikkeavat toisistaan, ovat toisiinsa nähden ominaisuuksiltaan melko teräväpiirteisiä, helposti tunnistettavia, kuviteltavia hahmoja. ”Seitsemän miehen voima” onkin kuin lukuohje romaaniin, sillä sen kajahdettua esimerkiksi Lauria on vaikea muistaa muuna kuin mäyränä. Ei häntä Timoonkaan sekoita, vaikka nämä kaksosia ovatkin.

Lue loppuun

Hajamietteitä koronaviikoilta

Kyösti Wilkunan osin omaelämäkerrallinen romaani Vaikea tie (1915) kuvaa nuoren, talonpoikaistaustaisen ylioppilaan kehitystä ulkokohtaisesta sosialismista hänelle itselleen perinnöllisten, ”patriarkkaalis-pietististen vaistojen” ohjaamaan elämännäkemykseen. Siksi vaikea tie näyttää ainakin alkuun silmiinpistävän yksilölliseltä, keskushenkilö Markus Kaarlelan omakohtaiselta toiviolta. Kaksi tärkeää, jännitteitä synnyttävää juonnetta hänen kasvukertomuksessaan kuitenkin on. Ensinnäkin tuo tie käy läpi vuoden 1905 suurlakon, ja läpi Helsingin, ja toisekseen, kaupungissa omaksuttu vaihtuu suvulta saaduksi. Kaarlela siirtyy näet romaanin kuluessa ainakin nimellisesti tilasta toiseen, ulkoa sisälle, maailmallisesta humusta ikään kuin persoonallisempaan, sisimmästään kumpuavaan katsomukseen, kadulta kotiin. Tilat ja tiloihin liittyvät tunteet ovat siten hänen taipaleensa kannalta ratkaisevassa, alustavassa roolissa: ilman katuja ja niihin liittyviä epämukavuuden tunteita mitään siirtymää kodin rauhaan ei muodostuisi.

Lue loppuun

Kieli leikkikenttänä: latinankielisiä karhuja ja haikuja

Unkarilainen kirjailija ja kääntäjä Sándor Lénárd (1910–1972) eli merkillisen elämän. Hän pakeni ensin Hitlerin valtaannousua Italiaan ja sieltä edelleen Brasiliaan, jossa hän harjoitti lääkärin tointa ja kirjoitti siinä sivussa runoutta ja esseistiikkaa. Hänen käännöstuotannossaan huomiota kiinnittää latinannos Nalle Puhista, joka ilmestyi nimellä Winnie ille Pu 1950-luvulla ensin New Yorkissa, sitten Sao Paolossa ja vasta 1990-luvulla Unkarissa. Tuoreessa monikielisyyttä tutkivassa Kielten ja kirjallisuuksien mosaiikki -teoksessa (SKS 2019) tarkastelen latinan kielen uudiskäyttöä moderneissa runokokeiluissa ja käännöksissä, joista tunnetuimpia on juuri latinankielinen versio A. A. Milnen pienipäisestä ja filosofeeraavasta karhusta. Mitä tapahtuu, kun modernia kirjallisuutta tai sellaisia vaikeasti kääntyviä teoksia kuin nonsense-klassikko Alice in Wonderland käännetään ”taaksepäin” latinaksi? Voiko vanha auktoriteettien kieli herätä uudelleen henkiin tällaisten kirjallisten kokeilujen myötä?

Lue loppuun

Konferenssimatkalla fiktion ja faktan rajamaastossa

Viime vuonna tuli kuluneeksi 300 vuotta siitä, kun Daniel Defoen Robinson Crusoe julkaistiin. Aikansa matkakertomuksista vaikutteita saanut seikkailuromaani on yksi osoitus siitä, miten romaani ja matkakertomus ovat kirjallisuudenlajeina vaikuttaneet toisiinsa puolin ja toisin. Kirjan merkkivuoden kunniaksi järjestettiin joulukuussa 2019 Lissabonissa matkakirjallisuuden tutkimukseen keskittyvä konferenssi Touring Travel Writing: Between Fact and Fiction. Konferenssin järjestivät yhteistyössä kaksi tutkimuslaitosta, CETAPS (Centre for English, Translation and Anglo-Portuguese Studies) Lissabonista ja CELIS (Centre de Recherches sur les Littératures et la Sociopoétique) Clermont-Ferrandista. Konferenssipaikkana oli aikoinaan jesuiittakoulunakin toiminut rakennus NOVA-yliopiston Campolide-kampuksella. 

Lue loppuun

Sampo oli oikeasti sittenkin…

Mysteereistä yleensä versoaa teorioita ja tulkintoja niiden ratkaisemiseksi. Kalevalassa on yksi tällainen kysymys ylitse muiden, ja se kuuluu: ”Mikä on sampo?” Tätä on kyselty niin tosissaan tiedepiireissä kuin leikkimielisesti kotonurkissa ainakin yli 200 vuotta. Sampoa luonnehditaan toistuvasti kirjokanneksi, mutta muuten itse Kalevalassa sammon olemuksesta ja varsinkaan ulkonäöstä ei kovin paljon suoraan kerrota. Ei ihme, että rikkauksia tuottava esine houkuttelee keksimään yhä uusia tulkintoja, niin konkreettisia kuin abstrakteja ja symbolisiakin.

Vaikuttavin omista varhaisista Kalevala-muistoistani liittyy juuri sampoon ja on peräisin alakoulun 3. luokalta. Silloin Kalevalan päivän nurkilla sattui olemaan oikein vanha kunnon talvipäivä – paljon suojalunta ja auringonpaistetta. Koko pieni kyläkoulumme jaettiin ikäryhmät ylittäviin ryhmiin ja lähetettiin koulun takapihalle ottamaan osaa lumiveistoskisaan aiheena sampo.

Lue loppuun

Koira kulttuurin asukkina

Jako kulttuuriin ja luontoon on ollut yksi keskeisiä länsimaista ajattelua hallinneita dualismeja. Villiä, arvaamatonta ja monimuotoista luontoa on hallittu, hillitty, jalostettu ja suljettu ulkopuolelle sivistyksen ja kulttuurin nimissä. Vastakkaisuuden sijaan luonto ja kulttuuri ovat kuitenkin ilmiöinä monella tasolla toisiaan läpäiseviä, lomittuvia ja yhdessä rakentuvia. Globaalin ihmistoiminnan vaikutukset, kuten ilmastonmuutos, saastuminen ja lajikato, sulkevat lajeja ja ekosysteemejä ympäri maailmaa kulttuurin sisälle. Toisaalta kulttuuri on osa ihmisluontoa siinä, missä muurahaispesän rakentaminen on osa muurahaisten luontaista toimintaa ja sisältää samalla piirteitä ei-inhimillisestä kulttuurista, ja luontona voidaan nähdä myös maailmankaikkeus kokonaisuutena, jonka osa ihminen on.

Sukupuolentutkija ja tieteenfilosofi Donna Haraway käyttää käsitettä luontokulttuuri kuvaamaan asioita, joissa luonto ja kulttuuri ovat kietoutuneet toisiinsa erottamattomalla tavalla. Laajimmassa mielessä luontokulttuuri käsittää kaiken yhteen kietoutuneen orgaanisen ja kulttuurisen sekä materiaalisen ja semioottisen toiminnan ja elämän maapallolla (ja Kansainvälisellä avaruusasemalla). Konkreettisemmin luontokulttuuri näkyy esimerkiksi keskisuomalaisessa talousmetsässä, jossa yhdistyvät erilaiset inhimilliset ja ei-inhimilliset toimijuudet ja intressit, ruokakasvien jalostuksessa ja geenimuuntelussa sekä eläimessä, joka on kulkenut kanssamme aroilta ja luolista niin oleelliseksi osaksi kulttuuria, että kutsumme sitä usein parhaaksi ystäväksemme.

Lue loppuun