Sampo oli oikeasti sittenkin…

Mysteereistä yleensä versoaa teorioita ja tulkintoja niiden ratkaisemiseksi. Kalevalassa on yksi tällainen kysymys ylitse muiden, ja se kuuluu: ”Mikä on sampo?” Tätä on kyselty niin tosissaan tiedepiireissä kuin leikkimielisesti kotonurkissa ainakin yli 200 vuotta. Sampoa luonnehditaan toistuvasti kirjokanneksi, mutta muuten itse Kalevalassa sammon olemuksesta ja varsinkaan ulkonäöstä ei kovin paljon suoraan kerrota. Ei ihme, että rikkauksia tuottava esine houkuttelee keksimään yhä uusia tulkintoja, niin konkreettisia kuin abstrakteja ja symbolisiakin.

Vaikuttavin omista varhaisista Kalevala-muistoistani liittyy juuri sampoon ja on peräisin alakoulun 3. luokalta. Silloin Kalevalan päivän nurkilla sattui olemaan oikein vanha kunnon talvipäivä – paljon suojalunta ja auringonpaistetta. Koko pieni kyläkoulumme jaettiin ikäryhmät ylittäviin ryhmiin ja lähetettiin koulun takapihalle ottamaan osaa lumiveistoskisaan aiheena sampo.

Lue loppuun

Koira kulttuurin asukkina

Jako kulttuuriin ja luontoon on ollut yksi keskeisiä länsimaista ajattelua hallinneita dualismeja. Villiä, arvaamatonta ja monimuotoista luontoa on hallittu, hillitty, jalostettu ja suljettu ulkopuolelle sivistyksen ja kulttuurin nimissä. Vastakkaisuuden sijaan luonto ja kulttuuri ovat kuitenkin ilmiöinä monella tasolla toisiaan läpäiseviä, lomittuvia ja yhdessä rakentuvia. Globaalin ihmistoiminnan vaikutukset, kuten ilmastonmuutos, saastuminen ja lajikato, sulkevat lajeja ja ekosysteemejä ympäri maailmaa kulttuurin sisälle. Toisaalta kulttuuri on osa ihmisluontoa siinä, missä muurahaispesän rakentaminen on osa muurahaisten luontaista toimintaa ja sisältää samalla piirteitä ei-inhimillisestä kulttuurista, ja luontona voidaan nähdä myös maailmankaikkeus kokonaisuutena, jonka osa ihminen on.

Sukupuolentutkija ja tieteenfilosofi Donna Haraway käyttää käsitettä luontokulttuuri kuvaamaan asioita, joissa luonto ja kulttuuri ovat kietoutuneet toisiinsa erottamattomalla tavalla. Laajimmassa mielessä luontokulttuuri käsittää kaiken yhteen kietoutuneen orgaanisen ja kulttuurisen sekä materiaalisen ja semioottisen toiminnan ja elämän maapallolla (ja Kansainvälisellä avaruusasemalla). Konkreettisemmin luontokulttuuri näkyy esimerkiksi keskisuomalaisessa talousmetsässä, jossa yhdistyvät erilaiset inhimilliset ja ei-inhimilliset toimijuudet ja intressit, ruokakasvien jalostuksessa ja geenimuuntelussa sekä eläimessä, joka on kulkenut kanssamme aroilta ja luolista niin oleelliseksi osaksi kulttuuria, että kutsumme sitä usein parhaaksi ystäväksemme.

Lue loppuun

Matkasta kirja, matkakirjasta tutkimus

Matkakirjallisuuden tutkimus on pieni mutta monitieteinen tutkimusala, joka keskittyy matkoihin liittyviin tieto- ja kaunokirjallisiin teksteihin. Tutkimuskohteet voivat olla vaikkapa matkaoppaita tai matkoista laadittuja kertomuksia, päiväkirjoja, reportaaseja ja esseitä. Aiempina vuosisatoina matkustamaan pääsivät vain harvat ja valitut, joten matkakirjat saattoivat tarjota aikalaislukijoille aivan uutta tietoa vieraista paikoista – ja myöhempien aikojen tutkijoille arvokasta tietoa kirjoittamisajasta.

Meidän aikanamme matkailu on yleistä, ja on vaikea löytää maailmasta kolkkaa, josta ei löytyisi tietoa muutamalla hiirenklikkauksella. Silti omakohtaisia matkakirjoja, matkablogeja ja lehtien matkajuttuja edelleen kirjoitetaan, julkaistaan ja luetaan. Kuten matkakirjailija William Dalrymple on todennut, matkakirjallisuuden suosiota selittää sen kyky keksiä itsensä aina uudelleen. Nykyisissä matkakertomuksissa korostuvat esimerkiksi irtiotot arjesta, itsensä voittamisen teemat tai niin sanottu vaihtoehtoinen matkustaminen. Olen kiinnostuneena seurannut, kuinka halu välttää lentämistä on viime aikoina lisännyt matkakokemusten jakamisen tarvetta sosiaalisen median kanavissa ja yleisötapahtumissa. Tämä suuntaus näkynee jatkossa yhä enemmän myös matkakirjallisuudessa.

Lue loppuun

Ei kenenkään maalla?

Suomalainen 1800-luvun lopun arkkiveisu tapasi syntyä tunnettuun säveleen, joka samalla määräsi syntyvän arkkiveisun runomitan. Arkkiveisua kaupiteltiin laulamalla, vaikka itse myyntiartikkeli oli painettu kirjanen. Kun tutkija 2010-luvulla tarttuu arkkiveisuaineistoon, hän joutuu heti kättelyssä tekemään monia valintoja: puhuako arkkiveisun laulajasta vaiko kirjoittajasta, erottaako arkkiveisuissa esiintyvä puhuja arkkiveisun tekijästä esimerkiksi kirjallisuustieteellistä ”puhuvan minän” käsitettä käyttämällä. On päätettävä, nimittääkö arkkiveisun yleisöä lukijoiksi, kuulijoiksi vai laulun toistajiksi; historiallisesti arkkiveisujen pääasialliset vastaanottajat, oppimattoman rahvaan jäsenet, olivat tätä kaikkea.

Arkkiveisut ovat vain yksi esimerkki lajista, jonka tutkija tuntee herkästi liikkuvansa ei-kenenkään maalla. Myös esimerkiksi kansainväliset taidesadut alkoivat elää omaa elämäänsä kansan suullisesti toistamissa kertomuksissa – ja syntynyt toisinto saattoi etääntyä esikuvastaan kauas. Toisaalta myös monet kirjailijat hyödynsivät aktiivisesti suullisen perinteen aineistoja ja aiheistoja omassa kaunokirjallisessa työskentelyssään. Niin Otto Manninen, Eino Leino kuin monet muutkin aikalaiset aloittivat uransa 1890-luvulla kirjoittamalla ns. kaunokirjallisia rekilauluja, hyvin paljon suullisen perinteen kansanlauluja muistuttavaa runoutta. Aino Kallas puolestaan kirjoitti suullisena perinteenä vuosikymmeniä eläneitä kertomuksia uudelleen novelleiksi ja pienoisromaaneiksi, olivatpa aiheena sitten Viron maa- ja työorjuuden historia tai kansainvälisestikin levinneet ihmissusiuskomukset.

Lue loppuun

Ilmastonmuutos ja kirjallisuuden aika

Käsittelen post doc -tutkimuksessani traumaattisia ja ylirajaisia muistikulttuureita kotimaisessa nykykirjallisuudessa. Erilaisten ryhmien vaietut tai vaihtoehtoiset historiat, sukupuolittunut ja seksuaalinen väkivalta, sota, terrorismi sekä ympäristökatastrofit tuottavat traumaattista muistikulttuuria. Viime aikoina olen pohtinut sitä, miten käsitys muistista muuttuu kirjallisuudessa, kun otetaan huomioon ihmisen sukupuuton mahdollisuus ja ei-inhimillisten voimien, kuten ilmastonmuutoksen, vaikutus ihmiselämän muistamiseen.

Elina Hirvosen romaanissa Kun aika loppuu (2015) ilmastonmuutos ja poliittinen väkivalta ovat keskeisimpiä uhkakuvia. Romaanissa ihmisen suhdetta ympäröivään maailmaan hahmotellaan poispäin ihmisen ylivertaisesta asemasta. Kun lapsiterroristit asettuvat asemiin ihmisiä tappaakseen, elämän merkityksellisyyden suoma turva ei riitä vaan arvaamattomuus puhkoo reikiä ihmisen itseään varten rakentamalle turvallisuusvyöhykkeelle. Silti ihmisen paikka maailmankaikkeudessa on marginaalinen, ja kuudennen sukupuuttoaallon ollessa meneillään muistia ei voida enää ymmärtää vain ihmisen sukupolvijatkumon ja sen merkityksellisuuden näkökulmasta. Ajat risteävät ja kerrostuvat, mutta aika ei ole vain ihmisen aikaa, ja aika voi myös loppua.

Lue loppuun

Aino Kallas – meren kuvaaja

Kun kirjailija Aino Kallas julkaisi vuonna 1904 ensimmäisen Viroa kuvaavan kaunokirjallisen teoksensa, hän antoi sille monimielisen nimen Meren takaa. Novellikokoelma välitti suomalaislukijoille kertomuksia ”meren takaa”, Virosta, joka maantieteellisestä läheisyydestään huolimatta oli monelle vieras. Samalla kirjailija itse oli Virossa vielä tulokas meren takaa ja otti vasta ensi askelia tiellään kahden maan yhteiseksi kirjailijaksi.

Laatiessani Aino Kallaksen elämäkertaa (Aino Kallas. Maailman sydämessä, SKS 2017) huomasin, että kirjailijan suhde mereen punoutui yhdeksi kirjan keskeiseksi temaattiseksi juonteeksi – itsellenikin yllätyksenä. Konkreettisimmin aiheen tärkeys Kallaksen kirjailijauralla käy ilmi teosten nimivalinnoista. Ensimmäistä Meren takaa -novellikokoelmaa seurasi jo vuoden kuluttua Meren takaa. Toinen sarja. Kirjailijan toimittama runokäännösantologia (1911) sai samassa hengessä nimekseen Merentakaisia lauluja; seuraavasta virolaisaiheisesta novellikokoelmasta tuli puolestaan Lähtevien laivojen kaupunki (1913).

Lue loppuun

Reaalifantasian paikat: väitöskirjantekijän matkat ja kotiinpaluut

Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanissa Sielut kulkevat sateessa (2014) Judit haaveksii matkustamisesta, aloittaa uuden työn ja saa selville, ettei hänen maailmansa ole rakenteeltaan sellainen kuin hän on kuvitellut. Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävissä (2010) Kerttu Kara kirjoittaa ”Maagista kaupunkiopasta” Jyväskylän taianomaisista paikoista ja niiden alla kulkevista salakäytävistä. Anne Leinosen Metsän äidissä (2017) Riina palaa kotikaupunkiinsa Vihainperään annettuaan sen metsän odottaa häntä vuosia.

Jääskeläinen, Leinonen, Juha-Pekka Koskinen ja J. Pekka Mäkelä ovat reaalifantastikot-kirjailijaryhmän pääjäseniä. Heidän teostensa henkilöhahmot joutuvat usein outoihin paikkoihin tai törmäävät kummallisuuksiin kotiympäristöissään. Nämä kummallisuudet ja outoudet liittyvät monesti uniin. Teen artikkeliväitöskirjaa tämän spekulatiivisia keinoja realismin konventioihin yhdistelevän ryhmän tuotannosta, eli ”reaalifantasiasta”. Kesätavoitteenani on kirjoittaa valmiiksi aiemmin aloittelemani artikkeli reaalifantasian unenomaisista paikoista.

Lue loppuun

Reunoilla vai keskellä? Suomenkielinen kirjallisuus Venäjän Karjalassa

Venäjän Karjalassa julkaistua suomenkielistä kirjallisuutta on tarkasteltu usein osana kansallisia kirjallisuuksia ja kulttuureja Venäjällä ja Suomessa. Se on nähty marginaalisena, perifeerisenä Venäjän kirjallisuuden osana ja alkuvaiheessaan Suomen työväenkirjallisuuden historiaan kytkeytyvänä. Neuvostoaikana se oli myös osa neuvostokirjallisuuden instituutiota, yhtenä ei-venäjänkielisenä, ns. kansallisena kirjallisuutena muiden vastaavanlaisten kirjallisuuksien joukossa. Venäjän Karjalan kirjallisuutta voidaan tarkastella myös eräänlaisena rajakirjallisuutena – tällä käsitteellä kirjallisuudentutkija Emily Hicks on kuvannut mm. Yhdysvaltojen ja Meksikon rajaseutujen kirjallisuutta.  Rajakirjallisuudessa tulkinnan taustaksi valitaan liikkeessä oleva maailma ja kirjallisuutta kirjoittavat ihmiset, jotka ovat liikkeessä paikasta toiseen, ylittävät rajoja, kokevat olevansa kaiken välissä, kaiken rajoilla tai eivät missään. Rajakirjallisuudelle on myös tyypillistä, että se yhdistää kahden tai useamman vallitsevan kulttuurin koodistoa, useita kieliä tai eri suunnista avautuvia näkökulmia kuvatessaan arjen ilmiöitä tai sosiaalista todellisuutta.

Lue loppuun

Reaalifantasia – mitä minä oikein tutkinkaan?

Nykyään me tiedämme maailmasta liikaa. Ainakin jotkut meistä tietävät, toiset eivät. Tai ehkä hekin tietävät, mutta eivät välitä. Minä en tiedä. Minä olen fysiikan tutkija, ja tutkijan määritelmä on henkilö, joka ei tiedä. [–] Tieteessä pelataan aina malleilla, hypoteeseilla ja oletuksilla. (Mäkelä 2012, 15.)

Edellinen lainaus on erään reaalifantastikon, J. Pekka Mäkelän teoksesta Muurahaispuu (2012). Kirjassa Kari Lännenheimo joutuu palaamaan lapsuudenkotiinsa siivoamaan hoivakotiin muuttaneen isänsä taloa. Samalla hän miettii lapsuuttaan, sukunsa salaisuuksia, työtään tutkijana ja outoja uniaan, joita hän näkee naapuritalojen asukkaista.

Lue loppuun

Virsi vie lyriikan tutkimattomien aarteiden ääreen

Lektio Helsingin yliopistossa 9.6.2017

Kesällä 1890 kaksi nuorta ylioppilasta, Ilmari Krohn ja Mikael Nyberg, tekivät matkaa Keski-Suomen itäosissa tehtävänään kerätä suomalaisia kansansävelmiä. Vaikka kansanrunouden keruuta ja tutkimusta oli harjoitettu jo 1600-luvulta lähtien, kansansävelmiä ei oltu järjestelmällisesti kerätty. Sattumalta kävi niin, että Krohn ja Nyberg saivat matkaseurakseen iäkkään suntio Wilénin Länsi-Suomesta, joka nuorukaisten suunnitelmista kuultuaan tarjoutui itsekin laulamaan herroille. Nuoret tutkijat eivät yksinkertaisesti kehdanneet kieltäytyä. Wilén alkoi laulaa. Ilmari Krohn kuvasi tilannetta myöhemmin muistelmateoksessaan. Hänestä tuntui siltä, kuin he hopeaa etsiessään olisivat sattuneet osumaan kultasuonen kosketuksiin.

Kultasuoni, jonka äärelle Wilén tutkijat johdatti, oli Halullisten Sieluin Hengellisten Laulujen, Sionin virsien ja Vanhan virsikirjan sävelmistö. Vanha virsikirja on vuonna 1701 julkaistu Suomen evankelisluterilaisen kirkon virsikirja, joka oli käytössä virallisena virsikirjalaitoksena aina 1880-luvulle saakka. Se kokosi yhteen lähes koko suomenkielisen virsirunouden reformaation ajoista 1600-luvun loppuun. Halullisten Sieluin Hengelliset Laulut ja Sionin Virret taas edustavat pietististen herätysliikkeiden laatimaa ja laulamaa runoutta. Molemmat ilmestyivät ensimmäisen kerran vuonna 1790. Näitä virsiä ei laulettu kirkossa, mutta tavallisen rahvaan parissa ne olivat laajalti tunnettua ja suosittua hengellistä laululyriikkaa. Pietististen virsikokoelmien virsiä on sittemmin julkaistu eri virsikirjoissa ja laulukokoelmissa, ja ne ovat säilyneet osana virsikulttuuria ja veisuuperinnettä meidän päiviimme asti.

Lue loppuun