Humaanin opettajattaren muutos radikaaliksi äärioikeistolaiseksi – Helvi Hämäläisen puolustuspuhe inhimillisyydelle

Miten ihminen muuntuu humaaneja arvoja kannattavasta venäjän kielen opettajasta IKL:n kiihkomieliseksi kansanedustajaksi? Entä miten valta turmelee ihmisen? Muun muassa näihin kysymyksiin kirjailija Helvi Hämäläinen pyrki löytämään vastauksia keskeneräisessä käsikirjoituksessaan ”Eräs vinttikamari”, jota työsti 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa.

Lue loppuun

Säätiedotus: Odotettavissa aluksi tunnekuohuja, vähitellen selkenevää

– eli tunteenomaisilla tutkimusretkillä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.

Tutkimuskohteenani on tiiviisti keskenään yhteyttä pitänyt ja toisiaan kunnioittanut kolmikko Ain’Elisabet Pennanen, Eila Pennanen ja Jarno Pennanen, kaikki kirjailijoita, jotka ovat teoksissaan käyttäneet omaa elämän- ja sukuhistoriaansa aineistona, ja joiden kautta voi avautua uusia ja yllättäviä näkökulmia tähänkin päivään. He ovat myös sukulaisiani; isoisoäiti, isoisä ja tämän serkku.

Lue loppuun

Aleksis Kivi murhenäytelmän kirjoittajana

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenäkin toiminut professori Kai Laitinen on Aleksis Kiven näytelmiä tutkiessaan havainnut, että tämän tuotannossa on nähtävissä heiluriliike tragedioiden ja komedioiden kesken. Sen voi tulkita eräänlaiseksi mentaaliseksi tasapainotteluksi ja samalla maailmankatsomukselliseksi etsinnäksi. Merkillepantavasti Kivi käynnisti tuotantonsa murhenäytelmällä Kullervo (1864), ja myös viimeinen draama Margareta (1871) on luokiteltavissa tragediaksi.

Lue loppuun

Traumakirjallisuus kilpailuyhteiskunnassa

Traumakirjallisuutta, joka käsittelee kärsimyksen, haavoittuvuuden ja kuolemanläheisyyden kokemuksia, on ollut olemassa niin kauan kuin on ollut kirjallisuutta. Nykykulttuurissa ja -kirjallisuudessa traumasta on kuitenkin tullut näkyvä, kiistoja ja keskustelua herättävä ilmiö. Väkivalta, kärsimys ja erilaiset katastrofit tuottavat trauman kyllästämää muistikulttuuria, ja yhä useammin juuri trauman käsitteellä on alettu kuvata väkivaltaa ja sen tuhoisia seurauksia yksilöille ja eri ihmisryhmille.

Lue loppuun

”Laaja”, ”pitkä” ja ”yksityiskohtainen” Päätalo

Missä Kalle Päätalon kirjassa käymäläreissu kestää kymmenen sivua? – Taivalkoskella pidetyn Päätalo-tietovisan lämmittelykysymyksen oikea vastaus on tietenkin, että ei missään.

Käymäläreissukysymys toi mieleeni, että Päätalosta on voimakkaita mielipiteitä usein niilläkin, jotka eivät hänen tuotantoaan tunne. Olen havainnut ainakin kolmenlaista suhtautumista Päätaloon. Ensinnäkään Päätalon kirjoihin ei haluta tarttua ollenkaan. Toisaalta taas osa on yrittänyt lukea niitä joskus ja luovuttanut. On tietysti myös niitä, jotka Päätalon kerronta on tempaissut kerralla mukaansa.

Lue loppuun

Sofistikoituneita kertomuksia

Sofi Oksasta voi pitää harvinaisena suomalaisena ”tähtikirjailijana”, joka on sekä julkisuuden hahmo että median moniottelija, jota seurataan iltapäivälehdissä ja jota kysytään asiantuntijaksi television ajankohtaisohjelmiin. Vähemmän huomiota on toistaiseksi saanut Oksasen keskeisin rooli, romaanikirjailija. Oksaselle romaani on kuitenkin nähdäkseni vakava kulttuurisen ja yhteiskunnallisen puheenvuoron väline, samalla kun romaani aina myös kiinnittää lukijan huomion omaan taiteelliseen muotoonsa. Niinpä kutsun Sofi Oksasen romaaneja – vain puoliksi leikilläni – ”sofistikoituneiksi” kertomuksiksi.

Lue loppuun

Kriittinen etäisyys toisen kohtaamisessa

Englantilainen runoilija W. H. Auden kirjoitti yhdessä tunnetuimmista runoistaan ”Musée des Beaux Arts” (1939), että vanhat taidemaalarit olivat vanginneet kärsimyksen kokemuksesta jotakin olennaista: se tapahtui aina toisaalla ja toisille ihmisille. Audenin esimerkki etäisyydestä toisen kärsimykseen oli Pieter Brueghelin nimiin viety maalaus ”Maisema ja Ikaroksen putoaminen” (noin 1558), jonka etualalla kyntäjä kulkee hevosensa perässä pellolla ja valkopurjeiset laivat seilaavat määrätietoisesti merenlahdella. Kukaan ei huomaa maalauksen oikeassa alakulmassa pientä veden loiskahdusta ja tuskin havaittavaa putoavaa poikaa, joka on lentänyt vahasiivillään liian lähelle aurinkoa ja hukkuu vihreään mereen.

Lue loppuun

Sota ja 1950-luvun maanalainen kirjallisuus

Kesäkuussa ilmestyneessä kirjassani Suomalaiset sivulliset luen kaunokirjallisia teoksia, joissa sota näyttäytyy nykypäivän uutiskuvastojen tapaan kaksikasvoisena: joko kakofonisena kaaoksena tai poissaolona. Tyyne Saastamoisen romaanissa Vanha portti (1959) sodan ruumiillinen sokki rinnastuu kollaasiin:

”Hän räjähti niin kuin hänellä olisi ollut dynamiittia suussa [– –]. Kun hän oli koonnut pirstaleet, sen mikä [julkisen käymälän] hajusta jäi, sillä sanoja ei hänellä enää ollut, hän jatkoi menoa toisenlaisena kuin äsken”.

Lue loppuun

Aavistus vesillä

Kuoleman aihe kulkee vahvana uurteena läpi Eeva-Liisa Mannerin tuotannon, mutta runoilijan viimeisessä kokoelmassa, Kuolleissa vesissä (1977) se voi olla kolkoimmillaan. Hyvin toismaailmallinen teos ainakin on: runoissa puhuva minä vaikuttaa olevan ikään kuin irtaantunut tästä elämästä, ei aivan vielä kuollut muttei toisaalta enää elossakaan, ainakaan toisten keskessä. Muita ihmisiä – tai ihmisiksi katsottavia – ei kokoelmassa juurikaan tapaa, ja elon viljaa katsotaan muutenkin kuin ulkoapäin, lyhyenä välähdyksenä.  Ihmiskehon tuo minä tuntuu jo tietävän luonnostaan hauraaksi aineeksi, hengen kiusatuksi salamaksi pullossa, joten suhde ihmisyyteen – vaikkapa kehollisesti ulottuvaisena, aivan tietynlaiseksi tunnistettavana eloisuutena – vaikuttaa olevan katkolla. Valosta ja aineesta kuuluu näet ihmiselämä tehdyn, ja ”kevyesti ja helposti” se himmenee, ohenee, poistuu takaisin valoon.

Kuolleet vedet seisovat, elämä on jollain tapaa rauennut tai raukeamassa, ja koska seisovasta vedestä sopii William Blaken Helvetin sananlaskuja muistaen odottaa vain myrkkyä, ei Mannerin viimeisen kokoelman tunnelmaltakaan parane odottaa kovinkaan hersyvää, räiskyvää elämänjuhlaa, vaan pikemminkin vakavahenkistä kysymistä merkityksen perään. Mitä on tämä elämä ellei ”valon hostia lepäävän tuulen tarjottimella”? Mitä on tämä elämä ellei ”lumen loihtima kangastus” tai ”halun ja pelon uni”?

Lue loppuun