Vähäisiä lisiä
Kaunokirjallisuuden tekijät kertovat usein, miten heidän henkilönsä alkavat elää omaa elämäänsä. Tyypillisintä tämä on kuulemma jännäreissä – poloinen dekkaristi ei voi kuin katsoa vierestä, kun tomera etsivä touhuaa omiaan, ja kirjata tapahtumat muistiin.
Sama voi kyllä tapahtua tietokirjailijallekin. Puhun kokemuksesta.
Kun 14 vuotta sitten aloitin perinteenkeruutyön Kainuussa, löysin ihmeellisiä tarinoita syrjäperukoiden asukkaista, rappareista ja laukkuryssistä. Vanhat tarinoivat koko ajan. Kun jumalanpalvelus alkoi, he hiljenivät hetkeksi ja ottivat lakit päästään. Heti kun palvelus oli ohi, tarinointi oli taas täydessä käynnissä.
II maailmansodan uskomustarinoista innostuin, kun kuulin ennen talvisotaa Suomussalmella nähdystä kirkkaasta rististä itäisellä yötaivaalla. Kinnusen Taavetti kuuli Karjalasta päin sotatorven töräyksen. Revontulet roihusivat taivaalla ja lumi värjäytyi verenpunaiseksi. Kuolemanlinnut liitelivät ja oravat pakkautuivat kotipihoihin. Nämä merkit enteilivät sotaa.
”Uusia sotatoimia odoteltaessa vietetään aikaa iltanuotion äärellä”. Oulu, 1944. Lapin sota. Kuvaaja: Unio Hiitonen. Kuva: SKS KRA
L. Onerva kirjoittamassa. Kuva: SKS, kirjallisuusarkisto
Ikävöin kovasti Sinua ja tykkään sinusta kovasti. Kuume on edelleen. Maailmanlopun sota syttyy nyt. Sibyllan ennustuspäivät taitavat täyttyä. Sydämelliset terveiset tout à toi, Onerva. (Yölauluja 2006, 114.)
Näin päättää L. Onerva lyhyen kirjeensä Leevi Madetojalle 27.7.1914. ”Maailmanlopun sota”, jonka alkamisesta on tänä vuonna sata vuotta, vaikuttaa Onervan ja Madetojan kirjeiden taustalla, vaikka ei niiden aiheena.