Vähäisiä lisiä
Kun ensimmäiset pommit olivat marraskuun viimeisenä pudonneet Helsinkiin, hän juoksi koko matkan Arkadiankadulta Töölöntorille ja särkynyt lasi rahisi jaloissa. Perhe oli elossa ja kotitalo pystyssä. Neljä ja puoli vuotta myöhemmin hän pääsi kielloista huolimatta katsomaan kaatunutta veljeään ja tunnisti tämän mustasta tukasta. Kasvoista ei ollut mitään jäljellä.
SKS:n ja Suomenlinnan hoitokunnan seminaarissa kesäkuussa pohdittiin kulttuuriperinnön muistamisen vaikeutta, tämän päivän vihapuhetta sekä yrityksiä rakentaa dialogia erimielisten ihmisten ja ryhmien välille. Teemoja käsiteltiin kamarineuvos Hjalmar Linderin (1862–1921) kohtalon kautta. Hjalmar Linder uskaltautui julkisesti kritisoimaan valkoisten kostotoimia keväällä 1918, vaikka itse oli taustansa takia heitä lähellä. Vaikeaa historiaa on sietämättömän vaikeaa katsoa silmästä silmään. Syyllisten etsimisen sijaan on olennaista pohtia miten ja miksi olosuhteet voivat muuttua sellaisiksi, että väkivalta ja murhatyöt tulevat vallitseviksi.
Kansalais- ja sisällissodat ovat valitettavasti tuttuja länsimaisessa historiassa ja muissa sivilisaatioissa, esimerkiksi Kiinassa, kuten aatehistorioitsija David Armitage on todennut kirjassaan Civil Wars. A History in Ideas vuodelta 2017. Hänen aatehistoriallinen vertailunsa on tervetullutta luettavaa suomalaisesta näkökulmasta: sisällissodat ovat yleinen ilmiö ja niitä seuranneet tulkintakiistat oikeasta nimestä ovat tavanomaisia. Samalla tavalla Robert Gerwarthin teos The Vanquished: Why the First World War Failed to End vuodelta 2016 asettaa Suomen sisällissodan laajempaan yhteyteen osaksi Venäjän, Itävallan, Turkin, Saksan ja myös Brittiläisen imperiumien tuskallisia kouristuksia Armeniasta Irlantiin.
”Löysin maailman, joka oli kiivaan polemiikin ja määrittelyn kohteena. Paljastui tavallisia ihmisiä, jotka yrittivät elää ja selviytyä”. Näin kirjoittaa Antti Häkkinen teoksessa Salattu, hävetty, vaiettu. Miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä (2015). Häkkisen sanat jäivät soimaan korviini.
Tutkimuskysymys suomalaisten toisen maailmansodan yliluonnolliseksi tulkitsemista kokemuksista oli noussut mieleeni jo hieman aiemmin, kenttätöissä Kainuussa. Olin kuullut vihollisesta, johon luodit eivät pystyneet ja unenhaltijasta, joka herätti nukkuvan sotilaan ja pelasti täysosumalta.
Kaunokirjallisuuden tekijät kertovat usein, miten heidän henkilönsä alkavat elää omaa elämäänsä. Tyypillisintä tämä on kuulemma jännäreissä – poloinen dekkaristi ei voi kuin katsoa vierestä, kun tomera etsivä touhuaa omiaan, ja kirjata tapahtumat muistiin.
Sama voi kyllä tapahtua tietokirjailijallekin. Puhun kokemuksesta.
Kun 14 vuotta sitten aloitin perinteenkeruutyön Kainuussa, löysin ihmeellisiä tarinoita syrjäperukoiden asukkaista, rappareista ja laukkuryssistä. Vanhat tarinoivat koko ajan. Kun jumalanpalvelus alkoi, he hiljenivät hetkeksi ja ottivat lakit päästään. Heti kun palvelus oli ohi, tarinointi oli taas täydessä käynnissä.
II maailmansodan uskomustarinoista innostuin, kun kuulin ennen talvisotaa Suomussalmella nähdystä kirkkaasta rististä itäisellä yötaivaalla. Kinnusen Taavetti kuuli Karjalasta päin sotatorven töräyksen. Revontulet roihusivat taivaalla ja lumi värjäytyi verenpunaiseksi. Kuolemanlinnut liitelivät ja oravat pakkautuivat kotipihoihin. Nämä merkit enteilivät sotaa.
”Uusia sotatoimia odoteltaessa vietetään aikaa iltanuotion äärellä”. Oulu, 1944. Lapin sota. Kuvaaja: Unio Hiitonen. Kuva: SKS KRA
L. Onerva kirjoittamassa. Kuva: SKS, kirjallisuusarkisto
Ikävöin kovasti Sinua ja tykkään sinusta kovasti. Kuume on edelleen. Maailmanlopun sota syttyy nyt. Sibyllan ennustuspäivät taitavat täyttyä. Sydämelliset terveiset tout à toi, Onerva. (Yölauluja 2006, 114.)
Näin päättää L. Onerva lyhyen kirjeensä Leevi Madetojalle 27.7.1914. ”Maailmanlopun sota”, jonka alkamisesta on tänä vuonna sata vuotta, vaikuttaa Onervan ja Madetojan kirjeiden taustalla, vaikka ei niiden aiheena.