Vähäisiä lisiä
Miten ihminen muuntuu humaaneja arvoja kannattavasta venäjän kielen opettajasta IKL:n kiihkomieliseksi kansanedustajaksi? Entä miten valta turmelee ihmisen? Muun muassa näihin kysymyksiin kirjailija Helvi Hämäläinen pyrki löytämään vastauksia keskeneräisessä käsikirjoituksessaan ”Eräs vinttikamari”, jota työsti 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa.
Tapasin Alex Matsonin Tampereella keväällä 1969. Nuorena opiskelijana astelin haastattelemaan 80-vuotiasta kirjailijaa tämän kotiin ‒ pro gradu -tutkielma oli valmisteilla. Olin jo lukioaikana lukenut Matsonin Romaanitaiteen ja ihaillut hänen romaanitulkintojaan. Nyt puoli vuosisataa myöhemmin voi sanoa, että Matson on ollut suomalaisen kirjallisuushistorian tärkeimpiä mutta myös omaperäisimpiä taustavaikuttajia. Hän oli kansainvälisyyden edelläkävijä vahvasti kansallisena aikana.
Traumakirjallisuutta, joka käsittelee kärsimyksen, haavoittuvuuden ja kuolemanläheisyyden kokemuksia, on ollut olemassa niin kauan kuin on ollut kirjallisuutta. Nykykulttuurissa ja -kirjallisuudessa traumasta on kuitenkin tullut näkyvä, kiistoja ja keskustelua herättävä ilmiö. Väkivalta, kärsimys ja erilaiset katastrofit tuottavat trauman kyllästämää muistikulttuuria, ja yhä useammin juuri trauman käsitteellä on alettu kuvata väkivaltaa ja sen tuhoisia seurauksia yksilöille ja eri ihmisryhmille.
Millainen ihminen suomentaja-runoilija Otto Manninen (1872–1950) oli? Erilaisten arkistolähteiden mukaan ainakin työteliäs, tunnollinen, mestarillinen kielenkäyttäjä ja satiirikko. Varovainen siinä, paljonko paljasti sisimmästään muille. Uskollinen, älykäs, luontoa rakastava, tunteellinen. Sanansa mittainen kieli-ihminen.
Helsingin yliopiston Suomen kielen ja kulttuurin opiskelijat kertovat, miltä suomalainen kulttuuri näyttää ulkomaalaisen opiskelijan silmin. Kirjoittajat ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, ja he ovat oppineet suomen vieraana kielenä. Opiskelijat pohtivat, millainen näkymä suomalaiseen kulttuuriin avautuu kirjallisuuden kautta.
Aleksis Kiven huippusesonki ajoittuu lokakuun ensimmäisille viikoille. Hänen esikoisnäytelmänsä sankari Kullervoinen sijaan nousee vasta kevään koittaessa jaloilleen kuin karhu talviuniltaan. Kevätauringon voimistuessa Kiven hurjapäinen peto saa palkinnon eliittikilpailussa ja kutsutaan sivistyneistön kalaaseihin, joissa häntä ihaillaan hyvin tärkätyissä paidoissa ja jopa pilkettä silmäkulmassa. Miten ihmeessä Kiven terävähampainen kontio solahtaa niin sulavasti Helsingin seurapiireihin?
Kalervon pojan salonkikelpoisesta kevätsesongista voi etsiä tietoa uudesta Kullervon digitaalisesta kriittisestä editiosta, jossa kerrotaan teoksen kirjoittamisen vaiheista ja näytelmän tiestä estradeille.
Olen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran korkeakouluharjoittelijana saanut ainutlaatuisen mahdollisuuden kurkistaa SKS:n kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kuvakokoelmiin.
SKS:n verkkosivuilla kerrotaan arkiston kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelman valokuvakokoelmien koostuvan yli 1 300 erillisestä kuvakokoelmasta, ja yksittäisten valokuvien määrän kokoelmassa olevan yli 250 000. Kokonaisuutena kuvakokoelma koostuu arkistoon luovutetuista suomalaisten kirjailijoiden ja kulttuurivaikuttajien, kirjallisten seurojen, tapahtumien ja yhdistysten kuvakokoelmista, sekä SKS:n historiaan liittyvistä kuvista. Kuten esittelyssä todetaan, kertoo kuvakokoelma suomalaisesta julkisesta kulttuurielämästä, mutta myös henkilöiden ja perheiden yksityisestä historiasta.
Kuoleman aihe kulkee vahvana uurteena läpi Eeva-Liisa Mannerin tuotannon, mutta runoilijan viimeisessä kokoelmassa, Kuolleissa vesissä (1977) se voi olla kolkoimmillaan. Hyvin toismaailmallinen teos ainakin on: runoissa puhuva minä vaikuttaa olevan ikään kuin irtaantunut tästä elämästä, ei aivan vielä kuollut muttei toisaalta enää elossakaan, ainakaan toisten keskessä. Muita ihmisiä – tai ihmisiksi katsottavia – ei kokoelmassa juurikaan tapaa, ja elon viljaa katsotaan muutenkin kuin ulkoapäin, lyhyenä välähdyksenä. Ihmiskehon tuo minä tuntuu jo tietävän luonnostaan hauraaksi aineeksi, hengen kiusatuksi salamaksi pullossa, joten suhde ihmisyyteen – vaikkapa kehollisesti ulottuvaisena, aivan tietynlaiseksi tunnistettavana eloisuutena – vaikuttaa olevan katkolla. Valosta ja aineesta kuuluu näet ihmiselämä tehdyn, ja ”kevyesti ja helposti” se himmenee, ohenee, poistuu takaisin valoon.
Kuolleet vedet seisovat, elämä on jollain tapaa rauennut tai raukeamassa, ja koska seisovasta vedestä sopii William Blaken Helvetin sananlaskuja muistaen odottaa vain myrkkyä, ei Mannerin viimeisen kokoelman tunnelmaltakaan parane odottaa kovinkaan hersyvää, räiskyvää elämänjuhlaa, vaan pikemminkin vakavahenkistä kysymistä merkityksen perään. Mitä on tämä elämä ellei ”valon hostia lepäävän tuulen tarjottimella”? Mitä on tämä elämä ellei ”lumen loihtima kangastus” tai ”halun ja pelon uni”?
Eräs Kalevalan puoleensavetävimmistä kuvista on suka, harja jonka Lemminkäinen Pohjolaan lähtiessään ojentaa orrelle, ja itse tuon sanoiksi virkkii:
Sillon on hukka Lemminkäistä,
tuho poikoa pätöistä,
kun suka verta valuvi,
harja hurmehin loruvi.
Seitsemässä veljeksessä (1870) joulu saapuu eteläiseen Hämeeseen neljästi. Yksi kerroista jää vain lyhyeksi maininnaksi. Silloin lukemaan oppinut Eero palaa aatoksi kotiin ja alkaa joulun jälkeen opettaa veljilleen aapiskirjan saloja. Tämä ohi vilahtava joulu on tärkeä taitekohta impivaaralaisten elämänmuutokselle. Romaanin lopussa seestyneet veljekset kokoontuvat Jukolan oljille nauttimaan joulusta perheineen. Veljesten tarina päättyy tähän rauhalliseen jouluonneen ruokineen ja lauluineen.
Romaanin kaksi muuta joulua ovat toistensa vastakohtia. Tunnetumpi niistä on Juhanin johdolla vietetty raisu sydäntalven juhla, jonka päätteeksi veljespolot lämmittelevät Impivaaran hiilloksella ja pakenevat Jukolaan henkensä kaupalla. Juhanin joulu on avokätinen, ylenpalttinen ja täynnä hybristä. Sen eetos kulminoituu sanoihin: ”Mitä huolisimme vaikka pöllähtäisi tulessa tuhaksi ja tomuksi koko tämä maailma paitsi Impivaara ja sen ympäristö.”