Ei unohdeta Emil Eleniusta

Sinebrychoffin taidemuseon meneillään olevassa muotokuvanäyttelyssä katseeni vangitsi Verner Thomén maalaus (1903) kirjailija Emil Eleniuksesta: kohteen rento olemus, ilkikurinen katse, suu viuruna juuri avautumassa humoristisen jutun kerrontaan. Tuolloin Elenius ei vielä ollut kirjailija, vaan Sortavalan seminaarin käynyt nuori opettaja, joka oli hiljan aloittanut työnsä Suursaaren Suurkylän kansakoulussa.

Anton Emil Elenius syntyi sisämaan poikana (s.16.9.1877 Sysmässä, k. 1.3.1949 Helsingissä), mutta eli kasvuvuotensa meren rannalla Uuraassa Viipurin lähellä. Meri ja purjehtiminen tulivat hänen kiinnostuksensa kohteiksi, ja tähän aihepiiriin hänen tuotantonsa kytkeytyy.

Lue loppuun

Reaalifantasia – mitä minä oikein tutkinkaan?

Nykyään me tiedämme maailmasta liikaa. Ainakin jotkut meistä tietävät, toiset eivät. Tai ehkä hekin tietävät, mutta eivät välitä. Minä en tiedä. Minä olen fysiikan tutkija, ja tutkijan määritelmä on henkilö, joka ei tiedä. [–] Tieteessä pelataan aina malleilla, hypoteeseilla ja oletuksilla. (Mäkelä 2012, 15.)

Edellinen lainaus on erään reaalifantastikon, J. Pekka Mäkelän teoksesta Muurahaispuu (2012). Kirjassa Kari Lännenheimo joutuu palaamaan lapsuudenkotiinsa siivoamaan hoivakotiin muuttaneen isänsä taloa. Samalla hän miettii lapsuuttaan, sukunsa salaisuuksia, työtään tutkijana ja outoja uniaan, joita hän näkee naapuritalojen asukkaista.

Lue loppuun

Viita selitti Kukunoriaan – tulkinta jatkuu

Kuudenvanha peikkopari
Kukunor ja Kalahari
hyvin viihtyy talvellakin
professorin autiossa
kesäasunnossa.

Moni osaa ulkoa nämä säkeet, jotka avaavat Lauri Viidan (1916–1965) runoelman Kukunor. Satu ihmislapsille (1949). Vähän myöhemmin peikot oppivat professorin kirjoista, että Afrikassa on Kalahari-niminen erämaa ja Aasiassa suolajärvi nimeltä Kukunor. Serkukset pohtivat, miten järvi pääsisi kaukaiseen erämaahan. Yöllä peikkotyttö Kukunor näkee unen, jossa hän suolajärvenä haihtuu pilveksi, lentää Himalajan yli ja lopulta sataa Kalaharin aavikolle.

Lue loppuun

Nykykirjailija Lauri Viita 100 vuotta: juhlavuosi on alkanut

Tammikuun toisella viikolla juhlistimme Lauri Viidan (1916–1965) juhlavuotta seminaarilla ”100-vuotias Lauri Viita: uudet runot tulevat”. SKS:n juhlasali oli tupaten täynnä ja keskustelut jatkuivat tilaisuuden jälkeenkin.

”Monilla on vielä aikalaiskokemuksia Viidasta”, totesi muuan seminaarivieras, kun vertasin yleisösuosiota vastaaviin Aleksis Kivi -tilaisuuksiin, jotka ovat olleet suosittuja, mutta eivät aivan yhtä täyteensullottuja. Toinen arvioi, että tällaisiin tapahtumiin tullaan vaalimaan henkistä hyvinvointia, ja kolmas otti vertailukohdaksi median suoltamat ikävät uutiset, joihin tarvitaan vastapainoa.

Lue loppuun

Munkokinkon jäljillä

Oli perustettu Elävien Runoilijoiden Klubi.
”Mistä sen tietää, onko runoilija elävä vai kuollut”, Pompierus kysyi.
Kyllä se runoilija elää, jota yksikin lukee, Masku sanoi.
”Mutta mistä sen tietää”, Pompierus intti.
”Mistä sen tietää, jos se on se itse.” (Maskuja 2002, 97.)

Leikkisästi runoilijan elossa olon ehtoa ja suvereeniutta pohtiva runo on Mirkka Rekolan Maskuja-kokoelmasta (1987, laajennettu painos ilmestyi vuonna 2002). Rekola kuoli helmikuussa 2014, mutta hänen runoillaan riittää lukijoita: runoilija Mirkka Rekola elää edelleen.

Lue loppuun

Kirjallisuuden kliseet, kaanon ja kokemukset

finnland_cool_ratikkaFrankfurtin kirjamessut alkavat viikon kuluttua. Viitisen vuotta valmistelutyötä ja nyt Suomen teemamaavuoden loppuhuipennus on käsillä. Maailman suurimman kirja-alan tapahtuma saa paljon mediahuomiota, ja sitä lankeaa kosolti myös teemamaalle. Meiltä on usein kysytty, millaista Suomi-kuvaa tässä viedään. Lähteekö rahtikuormassa mukana joulupukki tai edes pari poroa? Suomalaisen kirjallisuuden kaanon?

Lue loppuun

Siitä puhe mistä puute – Väinö Linnan ”rivoudet”

Väinö Linna-mytologiassa liikkuu edelleen Tuntemattoman sotilaan sensurointiin liittyen mielikuva, että Tuntemattomasta olisi karsittu liian härskiä kieltä. Tämä myytti syntyi ennen kaikkea Harry Järvin Aftontidning-lehdessä 29.4.1955 julkaistusta kirjan esittelystä, jossa hän kertoi, että Linnan kieli noudattaa muuten rintamamiesten kieltä, mutta siitä on kustantajan pyynnöstä sensuroitu ”seksuaalirivo terminologia”. Samaan asiaan viittasi myös Atos Wirtanen Expressenissä 21.6.1955. Mistä tämä tieto arvostelijoilla tässä vaiheessa oli peräisin, ei ole tiedossa.

Ajatusta vahvisti kuitenkin Väinö Linna -kirjassaan (1963) Nils-Erik Stormbom, joka oli kääntänyt Tuntemattoman sotilaan ruotsiksi jo vuonna 1955. Storbom kirjoittaa, että teoksesta oli karsittu muun muassa ”eräitä naturalistisia puheenvuoroja – enimmäkseen sukupuolielinten kansanomaisia nimityksiä”.

Lue loppuun

Kirjat ja elokuvat ne yhteen soppii

Kirjan ja elokuvan välillä on suhde, jota ei hevillä löydy muiden taiteiden väliltä. Tarkoitan sitä, miten kirjoista tehdään elokuvia, jotka paitsi tulkitsevat alkuperäisteoksia antavat niille myös silminnähtävän ja korvinkuultavan ulkoasun. Periaatteessa teatteriesityskin tekee saman, mutta koska teatterissa ei koskaan voida saavuttaa sellaista ”autenttisuuden tuntua” kuin elokuvassa, teatterin vaikutus ei ole niin suuri. Missään en ole nähnyt tutkitun tätä kirjan ja elokuvan symbioottista suhdetta lukijan/katsojan mielessä.

Joskus elokuva nostaa alkuperäisteoksen laajan yleisön tietoisuuteen, mutta toisinaan alkuperäisteos myös unohdetaan. Kukapa muistaa vaikkapa Alfred Hitchcockin Linnut-elokuvan pohjana olevaa Daphne du Maurierin novellia tai Aki Kaurismäen Boheemielämän lähtötekstiä Henri Murgerin romaania? Mahdollisesti tällaiset elokuvat lisäävät kiinnostusta alkuperäisteksteihin, mutta nähtyään elokuvan ennen lukemista on hyvin vaikea lukea kirjaa ”neitseellisesti”, sillä elokuvan hahmot (näyttelijät) pyrkivät peittämään tekstin henkilöt. Vastaavasti toisinaan käydään kovaa debattia siitä, miten jonkin tunnetun kirjan hahmot on muutettu elokuvassa toisenlaisiksi.

Lue loppuun

Nykykirjallisuuden monikielinen todellisuus

Tänä vuonna Frankfurtin kirjamessuilla suomalaista kirjallisuutta viedään maailman kartalle. On siis hyvä aika myös kotimaan kirjallisuudenkentällä pohtia kysymystä, mitä on suomalainen kirjallisuus.

Suomessa kirjoitetaan kirjallisuutta kymmenillä kielillä ja toisaalta maan rajojen ulkopuolellakin voi varmasti syntyä suomalaista kirjallisuutta, suomeksi tai jollain muulla kielellä. On myös muistettava, ettei kirjallisuutta välttämättä kirjoiteta vain yhdellä kielellä, vaan samanaikaisesti useammalla. Kirjallisuuden monikulttuurisuudesta ja -kielisyydestä ovat kirjoittaneet verkkolehti Kiiltomadon pääkirjoituksissa hiljattain Rita Paqvalén ja viimeksi Julia Tidigs.

Lue loppuun

Isoturkki nousee – Aleksis Kiven muukalaisviha

Kuten hyvin tiedetään Aleksis Kivi syntyi 1800-luvulla Suomen suuriruhtinaskunnassa. Hän oli siis Venäjän alamainen. Kivi ei ollut mitenkään erityisen venäläisvihamielinen. Varsinainen yhteiskunnallinen venäläisviha alkoi Suomessa nousta vasta Kiven jälkeisinä aikoina 1880- ja 1890-luvuilla.

Kivi käyttää kyllä ryssä-sanaa, mutta tuohon aikaan sillä ei vielä ollut negatiivista kaikua. Ryssät kuuluivat jokapäiväiseen elämään ja näyttäytyvät lähinnä sotilaina tai reppuryssinä (Nummisuutarit, Seitsemän veljestä). Seitsemässä veljeksessä venäläismuukalaisuus jopa rinnastetaan ruotsalaismuukalaisuuteen:

Lue loppuun