Luin itseni suomalaiseen kulttuuriin

Helsingin yliopiston Suomen kielen ja kulttuurin opiskelijat kertovat, miltä suomalainen kulttuuri näyttää ulkomaalaisen opiskelijan silmin. Kirjoittajat ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, ja he ovat oppineet suomen vieraana kielenä. Opiskelijat pohtivat, millainen näkymä suomalaiseen kulttuuriin avautuu kirjallisuuden kautta.

Lue loppuun

Kiven Kullervo herää keväisin

Aleksis Kiven huippusesonki ajoittuu lokakuun ensimmäisille viikoille. Hänen esikoisnäytelmänsä sankari Kullervoinen sijaan nousee vasta kevään koittaessa jaloilleen kuin karhu talviuniltaan. Kevätauringon voimistuessa Kiven hurjapäinen peto saa palkinnon eliittikilpailussa ja kutsutaan sivistyneistön kalaaseihin, joissa häntä ihaillaan hyvin tärkätyissä paidoissa ja jopa pilkettä silmäkulmassa. Miten ihmeessä Kiven terävähampainen kontio solahtaa niin sulavasti Helsingin seurapiireihin?

Kalervon pojan salonkikelpoisesta kevätsesongista voi etsiä tietoa uudesta Kullervon digitaalisesta kriittisestä editiosta, jossa kerrotaan teoksen kirjoittamisen vaiheista ja näytelmän tiestä estradeille.

Lue loppuun

Tutustumassa kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kuvakokoelmiin

Olen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran korkeakouluharjoittelijana saanut ainutlaatuisen mahdollisuuden kurkistaa SKS:n kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kuvakokoelmiin.

SKS:n verkkosivuilla kerrotaan arkiston kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelman valokuvakokoelmien koostuvan yli 1 300 erillisestä kuvakokoelmasta, ja yksittäisten valokuvien määrän kokoelmassa olevan yli 250 000. Kokonaisuutena kuvakokoelma koostuu arkistoon luovutetuista suomalaisten kirjailijoiden ja kulttuurivaikuttajien, kirjallisten seurojen, tapahtumien ja yhdistysten kuvakokoelmista, sekä SKS:n historiaan liittyvistä kuvista. Kuten esittelyssä todetaan, kertoo kuvakokoelma suomalaisesta julkisesta kulttuurielämästä, mutta myös henkilöiden ja perheiden yksityisestä historiasta.

Lue loppuun

Aavistus vesillä

Kuoleman aihe kulkee vahvana uurteena läpi Eeva-Liisa Mannerin tuotannon, mutta runoilijan viimeisessä kokoelmassa, Kuolleissa vesissä (1977) se voi olla kolkoimmillaan. Hyvin toismaailmallinen teos ainakin on: runoissa puhuva minä vaikuttaa olevan ikään kuin irtaantunut tästä elämästä, ei aivan vielä kuollut muttei toisaalta enää elossakaan, ainakaan toisten keskessä. Muita ihmisiä – tai ihmisiksi katsottavia – ei kokoelmassa juurikaan tapaa, ja elon viljaa katsotaan muutenkin kuin ulkoapäin, lyhyenä välähdyksenä.  Ihmiskehon tuo minä tuntuu jo tietävän luonnostaan hauraaksi aineeksi, hengen kiusatuksi salamaksi pullossa, joten suhde ihmisyyteen – vaikkapa kehollisesti ulottuvaisena, aivan tietynlaiseksi tunnistettavana eloisuutena – vaikuttaa olevan katkolla. Valosta ja aineesta kuuluu näet ihmiselämä tehdyn, ja ”kevyesti ja helposti” se himmenee, ohenee, poistuu takaisin valoon.

Kuolleet vedet seisovat, elämä on jollain tapaa rauennut tai raukeamassa, ja koska seisovasta vedestä sopii William Blaken Helvetin sananlaskuja muistaen odottaa vain myrkkyä, ei Mannerin viimeisen kokoelman tunnelmaltakaan parane odottaa kovinkaan hersyvää, räiskyvää elämänjuhlaa, vaan pikemminkin vakavahenkistä kysymistä merkityksen perään. Mitä on tämä elämä ellei ”valon hostia lepäävän tuulen tarjottimella”? Mitä on tämä elämä ellei ”lumen loihtima kangastus” tai ”halun ja pelon uni”?

Lue loppuun

Jouluidylli Jukolan Simeonin tapaan

Seitsemässä veljeksessä (1870) joulu saapuu eteläiseen Hämeeseen neljästi. Yksi kerroista jää vain lyhyeksi maininnaksi. Silloin lukemaan oppinut Eero palaa aatoksi kotiin ja alkaa joulun jälkeen opettaa veljilleen aapiskirjan saloja. Tämä ohi vilahtava joulu on tärkeä taitekohta impivaaralaisten elämänmuutokselle. Romaanin lopussa seestyneet veljekset kokoontuvat Jukolan oljille nauttimaan joulusta perheineen. Veljesten tarina päättyy tähän rauhalliseen jouluonneen ruokineen ja lauluineen.

Romaanin kaksi muuta joulua ovat toistensa vastakohtia. Tunnetumpi niistä on Juhanin johdolla vietetty raisu sydäntalven juhla, jonka päätteeksi veljespolot lämmittelevät Impivaaran hiilloksella ja pakenevat Jukolaan henkensä kaupalla. Juhanin joulu on avokätinen, ylenpalttinen ja täynnä hybristä. Sen eetos kulminoituu sanoihin: ”Mitä huolisimme vaikka pöllähtäisi tulessa tuhaksi ja tomuksi koko tämä maailma paitsi Impivaara ja sen ympäristö.”

Lue loppuun

Muistoja matkalta suomalaiseen nykyromaaniin

Kun ryhdyimme toimittamaan suomalaista nykyromaania koskevaa artikkelikokoelmaa, varsin pian kävi selväksi, että kotimaisen romaanin olemisen tapaa jäsentävät kysymykset muistamisesta ja matkalla olosta. Tämä havainto toistui kirjamme artikkeleissa käsiteltäessä niin teosten aihepiirejä ja ilmaisutapoja kuin sitä medioitunutta, monikulttuurista ja erilaisten mielipiteiden pirstomaa todellisuutta, josta nykyromaani keskustelee. Näistä ajatuksista syntyi Muistikirja ja matkalaukku. Muotoja ja merkityksiä 2000-luvun suomalaisessa romaanissa (SKS 2019).

Kirjassamme muistikirja ja matkalaukku näyttäytyvät ensinnäkin metaforina menneen ja nykyisen suhteille. Viime vuosien romaani on taajaan osallistunut historian uudelleenarviointiin ja pyrkinyt nostamaan esiin ongelmallisiksi koettuja tai vaiettuja tapahtumia. Painopiste on ollut mikrohistoriassa, menneen lähestymisessä yksityisten kokemusten, tunteiden ja muistojen kautta. Nämä kysymyksenasettelut ovat kutsuneet esiin myös pohdintoja kansallisen ja globaalin sekä paikan ja tilan suhteista.

Lue loppuun

Finnland. Cool & Happy.

Kirjallisuusvientiä seuranneet – ja toivottavasti monet muutkin – muistavat viiden vuoden takaa sloganin Finnland. Cool., jonka alla Suomi oli teemamaana maailman suurimmassa kirja-alan tapahtumassa, Frankfurtin kirjamessuilla. Niihin huipentui monivuotinen hanke, jolla tähdättiin Suomen kirjallisuuden kansainvälisen tunnettuuden lisäämiseen.

Mitä sitten viidessä vuodessa on tapahtunut? Kirjallisuusvientimme on ammattimaistunut ja kontaktit lisääntyneet. Uutisointi suomalaiskirjailijoiden ulkomaanmenestyksestä on jo yleisempää – mutta aina yhtä sykähdyttävää! Monika Fagerholmin uutuus niittää menestystä Ruotsissa heti ilmestyttyään, Antti Tuomainen käy esiintymässä Isossa-Britanniassa monta kertaa vuodessa, Aino Havukainen ja Sami Toivonen tapaavat Tatu ja Patu -faneja ympäri maailman, Laura Lindstedtin teosten oikeuksia on myyty merkittäviin kustantamoihin maailmalla, Timo Parvelalla on laaja lukijakunta muun muassa Saksassa ja Sofi Oksasen uutuus on myyty jo ennen ilmestymistään useaan maahan. Viimeisin uutispommi oli Pajtim Statovcin Tiranan sydämen (’Crossing’, kääntänyt David Hackston) pääsy yhdysvaltalaisen National Book Awards -palkinnon finalistien joukkoon. Suomesta voi tulla kirjallisia menestyksiä ja kirjallisuutemme on jo osa maailmankirjallisuutta.

Lue loppuun

Kirjallisuus ja musiikki – toisiaan inspiroivat kumppanukset

Kun kuuntelen radiosta poppia, olen tekemisissä musiikin kanssa, ja kun luen romaania, olen kirjallisuuden parissa, eikö vain? On tavallista, että taiteen ja kulttuurin osa-alueet erotetaan toisistaan. Niillä on kuitenkin paljon yhteistä, ja ne leikkautuvat toisiinsa tiiviistikin.

Musiikin ja kirjallisuuden kietoutuminen yhteen oli kantava ajatus, kun professori Liisa Steinby ja yliopistonlehtori Susanna Välimäki ryhtyivät laatimaan tutkimusartikkeleista koostuvaa teosta Kirjallisuuden ja musiikin leikkauspintoja (SKS 2018). Nykyajalle tyypillisesti molemmat asiantuntijat edustavat rajattua oppialaa, kirjallisuutta tai musiikkia. Molemmilla oli kuitenkin myös kokemusta ja käsitys siitä, että alat eivät ole selvärajaisia.

Lue loppuun

Nimi tekee naisen – ainakin kirjallisuudessa

Elli, Hanna ja Martta – miksi nämä nimet tuovat mieleen tietynlaisia naishahmoja? Selitystä voi hakea ainakin kaunokirjallisuudesta. Naisten etunimiin liittyy vahvoja mielikuvia, joista osa on peräisin jo Aleksis Kiven, Minna Canthin ja Juhani Ahon tuotannosta. Myöhempi kirjallisuus yleensä vahvistaa käsityksiä.

Kirjallisuuden Ellit liikkuvat usein pienessä ja suojatussa elämänpiirissä. Sellaisen tapaamme jo Juhani Ahon Papin tyttäressä ja Papin rouvassa. Nuoren Ellin haaveet tukahdutetaan kerta toisensa jälkeen, eikä hän avioliitossakaan saa osakseen onnea. Hänen sukulaissielultaan vaikuttaa Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet -romaanin Elli, tohtorin vaimo, joka potee rakkauden puutetta. Käsitöiden tekeminen ja pianonsoitto eivät tuo hänenkään elämäänsä riittävästi sisältöä. Kirjallisuudessa Ellit ovat saaneet pikku rouvan osan.

Lue loppuun