Ilmastonmuutos ja kirjallisuuden aika

Käsittelen post doc -tutkimuksessani traumaattisia ja ylirajaisia muistikulttuureita kotimaisessa nykykirjallisuudessa. Erilaisten ryhmien vaietut tai vaihtoehtoiset historiat, sukupuolittunut ja seksuaalinen väkivalta, sota, terrorismi sekä ympäristökatastrofit tuottavat traumaattista muistikulttuuria. Viime aikoina olen pohtinut sitä, miten käsitys muistista muuttuu kirjallisuudessa, kun otetaan huomioon ihmisen sukupuuton mahdollisuus ja ei-inhimillisten voimien, kuten ilmastonmuutoksen, vaikutus ihmiselämän muistamiseen.

Elina Hirvosen romaanissa Kun aika loppuu (2015) ilmastonmuutos ja poliittinen väkivalta ovat keskeisimpiä uhkakuvia. Romaanissa ihmisen suhdetta ympäröivään maailmaan hahmotellaan poispäin ihmisen ylivertaisesta asemasta. Kun lapsiterroristit asettuvat asemiin ihmisiä tappaakseen, elämän merkityksellisyyden suoma turva ei riitä vaan arvaamattomuus puhkoo reikiä ihmisen itseään varten rakentamalle turvallisuusvyöhykkeelle. Silti ihmisen paikka maailmankaikkeudessa on marginaalinen, ja kuudennen sukupuuttoaallon ollessa meneillään muistia ei voida enää ymmärtää vain ihmisen sukupolvijatkumon ja sen merkityksellisuuden näkökulmasta. Ajat risteävät ja kerrostuvat, mutta aika ei ole vain ihmisen aikaa, ja aika voi myös loppua.

Lue loppuun

Reaalifantasian paikat: väitöskirjantekijän matkat ja kotiinpaluut

Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanissa Sielut kulkevat sateessa (2014) Judit haaveksii matkustamisesta, aloittaa uuden työn ja saa selville, ettei hänen maailmansa ole rakenteeltaan sellainen kuin hän on kuvitellut. Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävissä (2010) Kerttu Kara kirjoittaa ”Maagista kaupunkiopasta” Jyväskylän taianomaisista paikoista ja niiden alla kulkevista salakäytävistä. Anne Leinosen Metsän äidissä (2017) Riina palaa kotikaupunkiinsa Vihainperään annettuaan sen metsän odottaa häntä vuosia.

Jääskeläinen, Leinonen, Juha-Pekka Koskinen ja J. Pekka Mäkelä ovat reaalifantastikot-kirjailijaryhmän pääjäseniä. Heidän teostensa henkilöhahmot joutuvat usein outoihin paikkoihin tai törmäävät kummallisuuksiin kotiympäristöissään. Nämä kummallisuudet ja outoudet liittyvät monesti uniin. Teen artikkeliväitöskirjaa tämän spekulatiivisia keinoja realismin konventioihin yhdistelevän ryhmän tuotannosta, eli ”reaalifantasiasta”. Kesätavoitteenani on kirjoittaa valmiiksi aiemmin aloittelemani artikkeli reaalifantasian unenomaisista paikoista.

Lue loppuun

Juhlin Viroa lukemalla!

Virolainen kirjallisuus on kiinnostavaa ja suomalaiset haluavat lukea sitä. Luettaisiin enemmänkin, jos sitä suomennettaisiin ja julkaistaisiin enemmän. En nyt kuitenkaan aio ruveta tätä valittamaan, sillä suomennettu virolainen kirjallisuus kamppailee muun käännöskirjallisuuden joukossa. Muiden jalkoihin se kuitenkaan ei suostu jäämään! On keksitty ja keksitään yhä uusia keinoja etelänaapurimme kirjallisuuden eri lajien esille tuomiseksi rikastuttamaan suomalaista kirjallisuuskenttää.

Viro vuosikirjan juhlajulkaisussa (Tallinna-kustannus, 2017) on listattu virolaisen kirjallisuuden suomennoksia. Lista lienee melko kattava ja se antaa laajan kuvan siitä, mitä ja milloin on julkaistu. Viro-kulttuurisuhteiden pitkäaikaisen vaalijan Tuglas-seuran jo viitenä peräkkäisenä vuotena järjestämä helmikuinen virolaisen kirjallisuuden viikko toi tänäkin vuonna nimekkäitä kirjailijoita vierailulle useille paikkakunnille ympäri Suomen. Osaa kirjailijaesiintymistä voi katsella netistä yllä olevan linkin takaa. Samalla pääsee myös tutustumaan kirjallisuusviikon yhteydessä julkaistuun Helmi-lehteen, joka esittelee viikon kirjailijavieraat näytekäännöksineen sekä aktiivisten suomalais-virolaisten toimijoiden kirjavinkkejä. Viro-instituutin koordinoima Nippernaati-käännöskokoelma – nyt jo kolme peräkkäistä julkaisua – nostaa Helmin tavoin esille huomionarvoisia kirjailijoita, joiden teokset saattaisivat kiinnostaa myös suomalaislukijoita.

Lue loppuun

Ei unohdeta Emil Eleniusta

Sinebrychoffin taidemuseon meneillään olevassa muotokuvanäyttelyssä katseeni vangitsi Verner Thomén maalaus (1903) kirjailija Emil Eleniuksesta: kohteen rento olemus, ilkikurinen katse, suu viuruna juuri avautumassa humoristisen jutun kerrontaan. Tuolloin Elenius ei vielä ollut kirjailija, vaan Sortavalan seminaarin käynyt nuori opettaja, joka oli hiljan aloittanut työnsä Suursaaren Suurkylän kansakoulussa.

Anton Emil Elenius syntyi sisämaan poikana (s.16.9.1877 Sysmässä, k. 1.3.1949 Helsingissä), mutta eli kasvuvuotensa meren rannalla Uuraassa Viipurin lähellä. Meri ja purjehtiminen tulivat hänen kiinnostuksensa kohteiksi, ja tähän aihepiiriin hänen tuotantonsa kytkeytyy.

Lue loppuun

Reaalifantasia – mitä minä oikein tutkinkaan?

Nykyään me tiedämme maailmasta liikaa. Ainakin jotkut meistä tietävät, toiset eivät. Tai ehkä hekin tietävät, mutta eivät välitä. Minä en tiedä. Minä olen fysiikan tutkija, ja tutkijan määritelmä on henkilö, joka ei tiedä. [–] Tieteessä pelataan aina malleilla, hypoteeseilla ja oletuksilla. (Mäkelä 2012, 15.)

Edellinen lainaus on erään reaalifantastikon, J. Pekka Mäkelän teoksesta Muurahaispuu (2012). Kirjassa Kari Lännenheimo joutuu palaamaan lapsuudenkotiinsa siivoamaan hoivakotiin muuttaneen isänsä taloa. Samalla hän miettii lapsuuttaan, sukunsa salaisuuksia, työtään tutkijana ja outoja uniaan, joita hän näkee naapuritalojen asukkaista.

Lue loppuun

Viita selitti Kukunoriaan – tulkinta jatkuu

Kuudenvanha peikkopari
Kukunor ja Kalahari
hyvin viihtyy talvellakin
professorin autiossa
kesäasunnossa.

Moni osaa ulkoa nämä säkeet, jotka avaavat Lauri Viidan (1916–1965) runoelman Kukunor. Satu ihmislapsille (1949). Vähän myöhemmin peikot oppivat professorin kirjoista, että Afrikassa on Kalahari-niminen erämaa ja Aasiassa suolajärvi nimeltä Kukunor. Serkukset pohtivat, miten järvi pääsisi kaukaiseen erämaahan. Yöllä peikkotyttö Kukunor näkee unen, jossa hän suolajärvenä haihtuu pilveksi, lentää Himalajan yli ja lopulta sataa Kalaharin aavikolle.

Lue loppuun

Nykykirjailija Lauri Viita 100 vuotta: juhlavuosi on alkanut

Tammikuun toisella viikolla juhlistimme Lauri Viidan (1916–1965) juhlavuotta seminaarilla ”100-vuotias Lauri Viita: uudet runot tulevat”. SKS:n juhlasali oli tupaten täynnä ja keskustelut jatkuivat tilaisuuden jälkeenkin.

”Monilla on vielä aikalaiskokemuksia Viidasta”, totesi muuan seminaarivieras, kun vertasin yleisösuosiota vastaaviin Aleksis Kivi -tilaisuuksiin, jotka ovat olleet suosittuja, mutta eivät aivan yhtä täyteensullottuja. Toinen arvioi, että tällaisiin tapahtumiin tullaan vaalimaan henkistä hyvinvointia, ja kolmas otti vertailukohdaksi median suoltamat ikävät uutiset, joihin tarvitaan vastapainoa.

Lue loppuun

Munkokinkon jäljillä

Oli perustettu Elävien Runoilijoiden Klubi.
”Mistä sen tietää, onko runoilija elävä vai kuollut”, Pompierus kysyi.
Kyllä se runoilija elää, jota yksikin lukee, Masku sanoi.
”Mutta mistä sen tietää”, Pompierus intti.
”Mistä sen tietää, jos se on se itse.” (Maskuja 2002, 97.)

Leikkisästi runoilijan elossa olon ehtoa ja suvereeniutta pohtiva runo on Mirkka Rekolan Maskuja-kokoelmasta (1987, laajennettu painos ilmestyi vuonna 2002). Rekola kuoli helmikuussa 2014, mutta hänen runoillaan riittää lukijoita: runoilija Mirkka Rekola elää edelleen.

Lue loppuun

Kirjallisuuden kliseet, kaanon ja kokemukset

finnland_cool_ratikkaFrankfurtin kirjamessut alkavat viikon kuluttua. Viitisen vuotta valmistelutyötä ja nyt Suomen teemamaavuoden loppuhuipennus on käsillä. Maailman suurimman kirja-alan tapahtuma saa paljon mediahuomiota, ja sitä lankeaa kosolti myös teemamaalle. Meiltä on usein kysytty, millaista Suomi-kuvaa tässä viedään. Lähteekö rahtikuormassa mukana joulupukki tai edes pari poroa? Suomalaisen kirjallisuuden kaanon?

Lue loppuun

Siitä puhe mistä puute – Väinö Linnan ”rivoudet”

Väinö Linna-mytologiassa liikkuu edelleen Tuntemattoman sotilaan sensurointiin liittyen mielikuva, että Tuntemattomasta olisi karsittu liian härskiä kieltä. Tämä myytti syntyi ennen kaikkea Harry Järvin Aftontidning-lehdessä 29.4.1955 julkaistusta kirjan esittelystä, jossa hän kertoi, että Linnan kieli noudattaa muuten rintamamiesten kieltä, mutta siitä on kustantajan pyynnöstä sensuroitu ”seksuaalirivo terminologia”. Samaan asiaan viittasi myös Atos Wirtanen Expressenissä 21.6.1955. Mistä tämä tieto arvostelijoilla tässä vaiheessa oli peräisin, ei ole tiedossa.

Ajatusta vahvisti kuitenkin Väinö Linna -kirjassaan (1963) Nils-Erik Stormbom, joka oli kääntänyt Tuntemattoman sotilaan ruotsiksi jo vuonna 1955. Storbom kirjoittaa, että teoksesta oli karsittu muun muassa ”eräitä naturalistisia puheenvuoroja – enimmäkseen sukupuolielinten kansanomaisia nimityksiä”.

Lue loppuun