Yö vai päivä

Tätä kyselevät Risto Jarvan ulkomaalaiset vieraat samannimisessä elokuvassa vuodelta 1962. Unescon palveluksessa oleva tutkijaryhmä, professori Sedano (Eino Krohn), hänen assistenttinsa (Ismo Kallio) ja sihteerinsä (Numidia Vaillant) sekä opettaja (Elina Salo) tekevät kesäisen matkan Suomessa. Heidän on määrä tutkia miten asianmukaisella kulttuuripoliittisella ohjelmalla voitaisiin varjella arvokkaita pieniä kulttuureja tuhoutumasta. Löyhä käsikirjoitus oli Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran, dialogi Pentti Saarikosken ja Markku Lahtelan. Elokuva parodioi suomalaiskansallisella kuvastolla ja se huipentuu eksoottiseen juhannusjuhlaan kokonpolttoineen, soihtukulkueineen ja yöttömän yön viettoon saaressa. Elokuvassa tanssitaan, rakastutaan, haahuillaan metsissä ja vesillä ja kuullaan jopa Puumala-Calypso. Video antaa muutenkin osviittaa elokuvan hengestä. Yön ja päivän, valon ja hämyn, unen ja valveen, toden ja mielikuvituksen, luonnon ja  ihmisen rajat häilyvät.

Aika ei ollut ehkä vielä otollinen tälle ”uuden aallon” ironiselle elokuvalle, koska se suututti niin Puumalan kunnanisät kuin Suomen Matkailijayhdistyksenkin ja myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ”perinteen puhtaudesta” huolestuneen Kansanperinteen valiokunnan. Elokuva kun ei antanut oikeaa kuvaa suomalaisesta juhannuksesta ja sen perinteistä.

Lue loppuun

Koivu

Lapsuuteni kesäpaikassa kasvoi koivikko, joka vuodenajoista riippuen näytti aina erilaiselta: kevään vaaleanvihreän odotuksen aikaan, juhannuksena, syksyn väriloistossa. Koivikossa kasvoi kämmeköitä, siellä saattoi nähdä jäniksen tai hirven, joka käytti sitä reittinään suunnistaessaan nevalta jokirantaan juomaan. Ihmeellinen paikka siis. Nykyisinkin huomaan muistelevani ja ehkä vähän vertailevanikin kyseistä koivikkoa kaikkiin muihin koivikoihin. Opiskeluaikaan löysin kuvauksen, joka parhaiten vastasi sitä mielentilaa, jonka koivikot herättivät: ”Nyt hän vasta lehtoon joutui. Koivut lisääntyivät kuin alhainen kansa. Niitä näytti tulevan joka suunnasta tämän tien varteen. Ne kallistuivat sen yli ja työnsivät lehvänsä lomittain. Niiden miljoonat suut läpättivät kun ne söivät kaiken valon ja ilman, ne söivät sen toistensa suusta. Siitä huolimatta ne olivat kauniita kuin pitsit, ilmavia kuin linnanpihat, valkoisia kuin kuningattaren jalat, puhtaita kuin kolme kertaa kotona pesty lakanapyykki. Ne tuoksuivat. – Teki mieli heittäytyä piehtaroimaan latvuksiin ja teki mieli pudota niiden läpi 200 kilometriä puusta puuhun. Teki mieli maistaa niitä ja ruveta koivuksi ja veistää siihen nimensä ja sotilasarvonsa ja 75 aamulla.” (Veijo Meri: Everstin autonkuljettaja).

Koivuihmisenä en ole ollenkaan ainut: koivu-, tai tarkemmin rauduskoivu, valittiin Suomen kansallispuuksi vuonna 1988. Muut kotoiset lajit ovat hies-, tunturi- ja vaivaiskoivu. Vaivaiskoivua kasvaa Lapissa kaikkialla, Etelä-Suomessa vain rehevillä turvesoilla. Koivusta on meille moneksi: se on räiskymätön takkapuu, hyvä lämmönantaja, lukemattomien tarvekalujen aines, saunavihta eli vasta, juhannuksen ja häitten kesäinen koriste, mahlan ja koivusokerin (ksylitolin) antaja. Koivun tuohesta on tehty roveita ja lippoja ruoka-astioksi, tuohivirsuja jalkineiksi ja tietysti koreja ja kontteja kantovälineiksi. Koivunlehtiä on kansanlääkinnässä käytetty parantamaan reumatismia ja korkeaa verenpainetta; koivun tuhkaa taas mm. lääkkeenä syöpään. Varsin kuuluisaksi rohdoskäytössä on tullut pakuri, joka kasvaa erityisesti koivuissa. Pakurista voidaan esimerkiksi keittää teetä tai käyttää sitä erilaisten alkoholiuutteiden valmistamiseen.

Lue loppuun

Kesäpäivänseisaus

Seisahdus, tasaus, päivänpalaus. Nimitykset ovat juhlallisia ja pysähdyttäviä. Ne kertovat jo itsessään, että esi-isämme osasivat downshiftata. Päivän seisoessa ei sopinut aloittaa mitään sellaista työtä, jonka pitäisi edistyä, eikä myöskään istuttaa mitään kasvamaan. Kun aurinko ennen palauspäivää laski suurena ja punaisena, tiesi se kylmää mutta sen jälkeen lämmintä. Päivänsavu eli autereinen ilma merkitsi ennen päivänseisausta pohjoistuulia ja sen jälkeen hyviä ilmoja.

Lue loppuun

Listattu mittumaari

Niskanuoran veto. Samuli Paulaharjun vuonna 1928 Perhossa kuvaamia kesäpyhien huvituksia. (SKS, kansanrunousarkisto)

Niskanuoran veto. Samuli Paulaharjun vuonna 1928 Perhossa kuvaamia kesäpyhien huvituksia. (SKS, kansanrunousarkisto)

Top 5 -äänestykset ja koosteet ovat rasittavan suosittuja etenkin urheilun ja populaarikulttuurin aloilla. Mutta voisihan samalla tekniikalla kokeeksi nimetä vaikuttavia juhannuksen kertomuksia, kirjoista tai arkiston aineistoista luettuja. Sellaisia, joiden ytimen arvelee muistavansa lunttaamatta.

5. Ihmiset suviyössä, Frans Emil Sillanpää. Tarina, jonka teksti- ja elokuvaversiot sulautuvat maalaukselliseksi mielikuvaksi. Nuoret rakastavat, yksi mies jahtaa karannutta hevostaan. Ei siinä tarkkaan ottaen taida olla kyse juhannusyöstäkään. Joka tapauksessa Sillanpää muotoilee alussa mukavasti, ettei yötä oikeastaan olekaan, vaan viipyessään himmenevä ehtoo. (Otava 1934)

Lue loppuun