Oi Kalevala! – tutkijat Kalevalan kriittisen edition parissa

Oli kuuma alkukesän päivä vuonna 2015. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusosasto oli kokoontunut Suomenlinnaan ideoimaan tulevaisuudessa rahoitettavia tutkimushankkeita. Tarkoituksena oli pitää myyntipuhe hypoteettisille rahoittajille. Ryhmämme Kalevala-idealle hymyiltiin vinosti – olihan Kalevala, ah, niin passé – mutta tuona kesää enteilevänä päivänä Suomenlinnan nurmella onnistuimme perustelemaan rahoituksen Kalevalan kriittiselle editiolle.

Todellista hankerahoitusta piti vielä odottaa, mutta idea sai siivet alleen. Miksi Kalevalasta ei ollut kriittistä laitosta? Oliko syynä historian kuluessa usein toistettu ajatus Lönnrotin eepoksesta? Se oli ”epäpätöinen”, liian kirjallinen ja Lönnrotin turmelema, kaikkea muuta kuin aito kansanruno, jonka suomalainen ja vertaileva kansanrunoudentutkimus oli ottanut 1800-luvun lopulla tutkimuskohteekseen? A. R. Niemen ja Väinö Kaukosen säetutkimukset edustivat eräänlaista kriittistä editiota yksittäisten säkeiden tasolla, mutta Lönnrot toimi toisin, säetasoa laveammin, temaattisesti lähellä olevien runotyyppien ja -aihelmien kanssa.

Lue loppuun

Sampo oli oikeasti sittenkin…

Mysteereistä yleensä versoaa teorioita ja tulkintoja niiden ratkaisemiseksi. Kalevalassa on yksi tällainen kysymys ylitse muiden, ja se kuuluu: ”Mikä on sampo?” Tätä on kyselty niin tosissaan tiedepiireissä kuin leikkimielisesti kotonurkissa ainakin yli 200 vuotta. Sampoa luonnehditaan toistuvasti kirjokanneksi, mutta muuten itse Kalevalassa sammon olemuksesta ja varsinkaan ulkonäöstä ei kovin paljon suoraan kerrota. Ei ihme, että rikkauksia tuottava esine houkuttelee keksimään yhä uusia tulkintoja, niin konkreettisia kuin abstrakteja ja symbolisiakin.

Vaikuttavin omista varhaisista Kalevala-muistoistani liittyy juuri sampoon ja on peräisin alakoulun 3. luokalta. Silloin Kalevalan päivän nurkilla sattui olemaan oikein vanha kunnon talvipäivä – paljon suojalunta ja auringonpaistetta. Koko pieni kyläkoulumme jaettiin ikäryhmät ylittäviin ryhmiin ja lähetettiin koulun takapihalle ottamaan osaa lumiveistoskisaan aiheena sampo.

Lue loppuun

Kalevala tapahtuu tänäänkin – ja luultavasti taas huomenna

Vastikään viime viikolla ilmestyi levy nimeltä Kalevala elävänä tai kuolleena. Se on osa Juha Hurmeen ja Tuomari Nurmion työstämää KalevalaFest-hanketta, jonka myötä on odotettavissa Kalevalan tuoretta tulkintaa myös konserteissa, pienoisnäytelmissä ja lapsien laatimissa tarinoissa.  Kesän alussa tapahtumapuutarha Botaniassa Joensuussa avattiin näyttely, jossa on esillä Kalevala-aiheisen hiekkaveistoskilpailun satoa. Sami Makkosen kauhusävytteisen Kalevala-sarjakuvan ensimmäinen painos myytiin loppuun, ja teos lisättiin Lukuklaani-hankkeen kaikille yläkouluille toimitettavaan kirjapakettiin. Ylen Kalevala palaa! -podcastissa etsittiin nykypäivän vastineita Kalevalan hahmoille. Tässä muutama esimerkki viime aikojen uutisista, joiden voidaan sanoa käsittelevän Kalevala-muunnelmia, ja niitä tulee jatkuvasti lisää.

Kalevala-muunnelmat ovat jollain tavalla Kalevalaa versioivia uusia teoksia. Yhtä hyvin voisi puhua Kalevalan adaptaatioista, mutta itse käytän mieluummin suomenkielistä termiä. Puhtaimmat muunnelmat saattavat toistaa kansalliseepoksen tarinan sellaisenaan vain kohderyhmänsä kannalta välttämättömissä määrin lyhentäen tai muokaten. Tällaisia muunnelmia ovat esimerkiksi monet lasten Kalevalat ja murre-Kalevalat. Toisessa ääripäässä ovat sellaiset Kalevala-muunnelmat, joiden sisällöllä ei juurikaan ole tekemistä Kalevalan kanssa, mutta jotka lainaavat siltä muotoelementtejä. 2000-luvun tunnetuin esimerkki lienee Kalevauva.fi, netin keskustelufoorumeilta ”nykypäivän kansanperinnettä” keräävä ja lauluiksi yhdistelevä yhtye. Jälkimmäisestä Kalevala-muunnelman tekeekin ennen kaikkea se, että se nimellään ja esittäytymisillään yhdistää tekemisen tapansa Kalevalaan ja kansanrunouteen.

Lue loppuun

Seitsemän Kalevalaa – ja vähän enemmänkin

Kalevala on ylisanaisinta, haukotuttavinta ja itseään toistavinta, mitä tämän kansan henkisestä perinnöstä on koskaan irti saatu” (Knuuttila 2008: 389). Lausahdusta voisi jatkaa toteamalla, että Kalevala on myös käsittämättömintä, mahdottominta ja lukukelvottominta, mitä kirjahyllyissä pölyttyy. Kalevala ehkä löytyy useammankin kotikirjastosta, kansalliseepoksena sillä on järkähtämätön symboliarvo, mutta harva jaksaa innostua eepoksesta.

Yllä oleva sitaatti on irrotettu asiayhteydestään. Seppo Knuuttila ei suinkaan ristiinnaulitse Kalevalaa, vaan pohtii eepoksesta tuotettuja ylisanoja, joita arvostelevat äänet vain vahvistavat: ”Kehut seuraavat Kalevalaa, ja ne saavat uskottavaa lisäväriä kriittisistä kannoista”. Kalevalan tutkimus ja eepoksesta tuotetut tulkinnat ja lausumat ovat yhtä moninaisia, ristiriitaisia ja mahdottomiakin kuin Kalevala itse. Ylistys ja ryöpytys kattavat toinen toisensa.

Lue loppuun

#Aino. Väärinkäsitys kolmessa näytöksessä

#1 Lääppijät
Vuoden 2015 vaihduttua vuodeksi 2016 kymmenet naiset joutuivat Helsingissä seksuaalisen häirinnän kohteiksi. Poliisin mukaan irakilaisiksi turvapaikanhakijoiksi identifioitujen tekijöiden suunniteltu kampanja oli ”uusi ilmiö suomalaisen seksuaalirikollisuuden historiassa”. Asiaan puuttui ensimmäisten joukossa Naisasialiitto Unioni, jonka mukaan poliisin lausunto kiisti naisten joutuneen systemaattisesti vastaavan häirinnän kohteeksi jo ennen vuoden 2015 pakolaisaaltoa. Ylihistoriallinen naiskokemus häirityksi tulemisesta oli suomalaisten yhteinen, ja sen vähättely tuomittiin jyrkästi.

Twitterissä käynnistyi #metoo-kampanjaa ennakoiva #lääppijät-liike, joka tarjosi foorumin myös perinne- ja historiapoliittiselle keskustelulle. Toimittaja Maria Pettersson oikaisi poliisia ja kuvitti twiittinsä Gallen-Kallelan Aino-tarulla (1891): ”Tiedoksi @SuomenPoliisi:lle, että ei tämä nyt täysin uusi ilmiö ole”. Keskusteluun vedettiin Väinämöisen ja Kalevalan lisäksi ”pornoimmat” kansanrunot, Kanteletar ja Vanha Testamentti. Samana päivänä, 10.1.2016, kansanedustaja Nasima Razmyar täydensi twiitissään: ”Apulaispoliisipäällikölle tiedoksi: jo kansantarujen väinämöiset olivat osa #lääppijä-kulttuuria”. Iltalehden blogissa Razmyar avasi näkemystään:

Lue loppuun

Elias Lönnrot teki Kalevalan – ainekset Kalevalaan tulivat runonlaulajilta

Elias Lönnrot teki Kalevalan. Ainekset Kalevalaan hän sai runolaulun taitajilta, joita hän haastatteli keruumatkoillaan Suomessa ja Karjalassa. Näitä taitajia oli varmasti satoja. Tarkkaa lukua on mahdoton tietää, koska Lönnrot ei juuri koskaan merkinnyt runomuistiinpanojensa yhteyteen niiden esittäjiä.

Kalevala on luotu yhdeksi kertomukseksi. Elävä runolaulukulttuuri Lönnrotin keruualueilla Karjalassa ja Suomessa rajan molemmin puolin taas oli moninainen ja moniääninen. Perinteen taitajat eivät olleet samanlaisia: jotkut olivat runonlaulajia, toiset tietäjiä, useat molempia. Joukossa on ollut niin suvereeneja perinteen sisällön ja sen luomisen säännöt hallitsevia taitajia kuin yksittäisiä runoja ja katkelmia osanneita muistelijoita.

Lue loppuun

Kenen runolauluja laulamme?

Tutkija ja laulaja Kati Kallio aloitti viime syksynä Vähäisiä lisissä keskustelun kulttuurisesta lainaamisesta tai omimisesta ja vähemmistöryhmien lauluista omakohtaisessa kirjoituksessaan, jonka otsikko oli ”Saanko laulaa laulujasi?”. Kommentoin tässä tekstissä aihetta symboliasemaan nousseen kalevalamittaisen runolaulun, kansallisuuden ja paikallisuuksien näkökulmasta.

Suomessa on varsinkin julkisissa keskusteluissa totuttu ajattelemaan, että Kalevala on lähtökohtaisesti suomalainen teos ja kalevalamittainen runolaulu suomalaisten perinnettä. Monella tapaa nämä ovat paikkansa pitäviä ajatuksia – olihan esimerkiksi Elias Lönnrotilla vakaa tarkoitus tuoda vanha suullinen runolauluperinne suomenkielisen yleisön tietoisuuteen. Tässä hän onnistui aikalaistensa tuella erinomaisesti, jopa niin taidokkaasti, että runojen ylirajainen luonne ja niiden takana olevat paikalliskulttuurit ovat 2000-luvulle tultaessa painuneet taka-alalle. Paikallisesta on tullut kansallista ja laajaan myyttirunouden verkostoon asettuvasta perinteestä kansallisvaltion rajoista riippuvaista.

Lue loppuun

”Väinämöinen on kylliksi antanut työtä”

Laulaja, kirjailija vai kertoja? Laulava kirjuri, kirjoittava laulaja? Luova runoilija, kalevalainen kansanrunoilija, viimeinen suuri runonlaulaja? Puhtaaksikirjoittaja, kokoonpanija, toimittaja vai palapelin rakentaja?

Elias Lönnrotin työtä Kalevalan ja Kantelettaren parissa on luonnehdittu hengästyttävän monella tavalla. Tarkoituksena on luonnollisesti ollut saada selvää Lönnrotin työn laadusta: miten Lönnrot muokkasi kerättyjä runoja ja mikä oli Lönnrotin oma osuus Kalevalassa ja Kantelettaressa? Lönnrot hämmensi soppaa lisää vertaamalla itseään Uudessa Kalevalassa runonlaulajaksi.

Lue loppuun

Nyrjähtänyt nero vai Doktor Besserwisser?

Kansallishuuma synnytti 1800-luvun alkupuoliskolla – ja toistuvasti sen jälkeen – hyödyllistä, hyödytöntä ja joskus vahingollista vipinää erityisesti nuorten miesten parissa. Suuri joukko lahjakkaita ja kaiketi myös vähemmän lahjakkaita intomieliä kierteli Suomen saloilla merkitsemässä muistiin runoja, lauluja ja suomen sanoja.

Juha Hurme on käsikirjoittanut ja ohjannut Kansallisteatteriin näytelmän yhdestä näistä 1800-luvun kansallismielisistä hommaajista, D. E. D. Europaeuksesta, joka on jäänyt suurelta yleisöltä unohduksiin.

Lue loppuun