Omiminen, osallisuus ja omaisuus

Järjestin viime keväänä haltuuni päätynyttä kokoelmaa kirjeitä, muistiinpanoja, valokuvia ja kaikenlaisia lippusia ja lappusia 1840-luvulta 1990-luvulle. Kirjeet ja muistiinpanot oli kirjoitettu enimmäkseen ruotsiksi ja suomeksi, vaikka joukossa oli muunkielisiäkin tekstejä. Niistä hahmottui verkostoja ja ihmiskohtaloita, jotka ylittivät ennakko-oletusteni vastaisesti yhteiskunnalliset, kulttuuriset, kielelliset ja maantieteelliset rajat – nämä ihmiset ja heidän yhteydenpitonsa olivat ylirajaisia paljon ennen kuin tuota termiä ”ylirajainen” on ollut tarjolla. Yhdessä ääressä oli 1890-luvun alussa suomussalmelainen pientilallinen, joka kirjoitti hädästään vihtiläistä kartanoa emännöivälle sisarelleen ja antoi samalla toisen veljen osoitteen Hancockissa, Minnesotassa. Joukossa oli myös Svenska Normallyceumista kirjoittaneen ja Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa opiskelevan fennomaanisen kielenvaihtajan ostoslista ”Kirjallisuuden Seurasta” ilmeisesti aivan 1880-luvun alusta: Shakespeare, Vasenius, Kiven teokset, Kanteletar. Toisessa nipussa oli kirje Lead Citystä, Etelä-Dakotasta läheltä Wounded Kneen verilöylyn tapahtumapaikkaa ja vain vuosi sen jälkeen 1891.

Järjestämisen lomassa luin Olli Löytyn tuoretta teosta Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle aavistamatta, että kirjasta nousisi kiihkeä kulttuurikeskustelu kaanonista, rakenteellisesta rasismista, ylirajaisuudesta ja appropriaatiosta. En tarvinnut mitään aasinsiltaa yhdistääkseni eteeni levittämäni kirjeet ja muistilaput tämänpäiväiseen kiistaan: 1800-luvun lopun suomalaiset kielestä ja yhteiskuntaluokasta riippumatta olivat lastuja samassa maailmanlaajuisessa pyörteessä, jota Löytty pohtii setvimällä kirjallisuudentutkimuksen, kansallisten tieteiden ja kulttuuristen itsestäänselvyyksien vyyhtiä.

Lue loppuun

APUVA! – ihmiselämän eri tilanteisiin Servaalin korttelin katujuhlassa

lippuviirit2

Me SKS:n arkistolaiset jalkaudumme Hallituskadulle Taiteiden yönä 25.8. klo 17–19. Tuomme katujuhlaan näkyvän ja kuuluvan ostoskärryn, josta emme myy vaan annamme ilmaiseksi kansanviisauslappusia, kunhan kauniisti pyydetään. Arkistoteksteistä huomaa, että ihmisen perushuolenaiheet ovat tänään ihan samoja kuin sata vuotta sitten. Moni hyvä konsti tilanteen kohentamiseksi – tai ainakin olon huojentamiseksi – on vain päässyt unohtumaan.

Onko rahahuolia?

”Suu säkkiä myöten”, sanoo sananlasku. Tyhjänkin säkin suu täytyy aina sitoa kiinni, jotta köyhyys ei pääse taloon. Tarkaksi talonpitäjäksi oppii sellainen, joka osaa kuoria nauriin tai omenan yhteen pitkään hituun. Luomia kannattaa havainnoida, sillä sellainen luomi, jota ei itse taivu näkemään, merkitsee mahdollisuutta rikastumiseen. Kahvikuplista ennustettu rahantulo on monelle tuttu asia, kunhan muistaa, että kuplien pitäisi sammua juojaa kohti eikä kupin vastakkaiseen laitaan. Mutta jos tarkkailusta siirrytään järeämpiin toimiin varallisuuden saavuttamiseksi, on hankittava para. Voionni on ostovoimaa, ja sitä antava para syntyy sanoilla: ”Synny para, paras para, kehrävarsi, köppisääri, piekse piimä valkeaksi, pieninkin pisara voiksi, hyväksi hyytymähän, ei ole silmää näkemässä, eikä korvaa kuulemassa!”

Lue loppuun

Vääpeli vai mööpeli

Vierailin ensimmäistä kertaa SKS:n päärakennuksessa alkuvuodesta 1982 folkloristiikan demonstraatiokurssin oppilaana. Julkisivu oli tiilistä ja talo autonomian ajalta kuten juuri taakse jäänyt Lappeenrannan kasarmikin, ja täälläkin näkyi olevan armeijatyyliin päivystäjä sekä luukulla että sisätiloissa. Arvelin, että näiden seinien sisällä ollaan jotenkin suomalaisen kulttuurin etuvartiossa ellei suorastaan päämajassa, aselajit ja arvomerkit tosin olivat vieraita. Mutta väliäkö sillä: itseään kunnioittavan opiskelijan kuului kestää näin kuivaa ympäristöä vain lyhyen ekskursion verran.

Aika lähti vierimään, talo seisoi paikallaan. Ehkä kävisin sentään asiakkaana, ja lainaisin äänityslaitteita. Ja tekisin parit pätkätyöt valmistumisen kynnyksellä. Ehkä jonkin aikaa tilapäistyöntekijänä ja kirjantekijänä, tovi tutkijan sijaisena. Kunnes nelikymppisenä eteen tuotiin vakituinen työsopimus ja mieleen iski: tässäkö elämä oli?

Lue loppuun

Herrahissi

Mikä Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on? Vuonna 1831 kaksitoista opetuslasta kokoontui ilman vapahtajaa. Aatteena oli jotakin sellaista, mistä myöhemmin on puhuttu kansallisuusaatteena tai nationalismina, romantiikkana. ”Stiftas ett sällskap!” Huudahdus ei ollut tavaton. Ylioppilaat ja intellektuellit olivat jo edellisen vuosisadan puolella perustaneet hyödyllisiä asioita ajaneita seuroja. Oli talousseuraa, lauantaiseuraa, pipliaseuraa ja muuta vastaavaa. Into oli yleiseurooppalaista.

Ahtaat ajat eivät toimintaa estäneet. Lupa kokoontumiseen saatiin Keisarillisen Aleksanterin yliopiston rehtorilta, nimeä varten luotiin suomen kieleen uudissana ’kirjallisuus’ ja jostakin saatiin hankittua kaappi kokousasiakirjojen ja muiden keräelmien säilyttämiseen. Pian julkaistiin jo kirjoja, ensin H. Zschokken teoksen suomennos Kultala ja sitten Kalevala.

Lue loppuun