Kylmänojan kuuluisa paara

Marraskuu oli muinoin vanhan vuoden kuoleman ja uuden vuoden syntymän väliin jäävää jakoaikaa, jolloin henget ja vainajat olivat liikkeellä. Kuukauden nimitys viittaakin martaisiin eli vainajien henkiin. Marras puolestaan tarkoittaa eri murteissa kuolemaisillaan olevaa, raihnaista, kuollutta tai vainajaa. Marraskuun pimeydessä häärivät myös pahat ja pelottavat uskomusolennot.  Vuoden synkimpänä jaksona onkin hyvä muistella Suomen erästä tunnetuinta poltergeistia eli räyhähenkeä, jonka tunsi myös nurmijärveläinen Aleksis Kivi. Seitsemässä veljeksessä Juhani käskee Eeroa vaikenemaan seuraavin sanoin: ”Kitas kiinni, sinä Lopen pahalainen, Kylmän-ojan lörpöittävä paara! Minä sinun opetan.” Kivi aloitti teoksen kirjoittamisen 1860-luvun alkuvuosina, joten hän saattoi lukea seuraavan lehtikirjoituksen vuodelta 1857:

Useimpia vuosia takaperin juteltiin ympäri Suomenmaata kuulusasta ”Lopen pirusta”, joka Salon Säterin torpassa oli tehnyt monta ihmetyötä: Se oli ajanut tuhkaa ruokapataan, Joulu-yönäkin laskenut lehmät ulos navetasta j.n.e. Kerran oli kaksi miestä wiina-päissä joutunut samaan torppaan. Nämä pyysivät torpan vaimoa keittämään itsellensä ruokaa: mutta vaimo valitti, että heillä on semmoinen piru, joka sokasee (sotkee) ruokapadatkin. ”Älkää siitä huoliko”, sanoivat miehet, ”kyllä me katsomme itse perään”. Sen he tekivätkin, mutta yks’ kaks’ oli tervatut saappaat padassa. Tätä pirua oli moni ihmetellen katsomassa, mutta ei saatu selvää mikä se oli, kaikki saivat siltä haukkumisia suut silmät täyteen. Vihdoin viimein meni kartanon herrakin sitä katsomaan, mitä se piti oleman. Ehtoolla kaikkein maalle pantua, piru rupesi kiukaalla rapistelemaan, haukkumaan ja heittelemään kiviä pitkin huonetta. Herra hiipii hiljaa kohden kiukasta ja saakin pirun liepeestä kiini ja huutaa torpan ukolle, ”ota walkeaa, sillä minä sain pirun kiini!”. Sitte kuin valkea otettiin, niin ei se ollutkaan muu piru, kuin torpan oma tytär! (Suometar 14.8.1857 no 32)

Lue loppuun

Jäikö se sinne?

Hiljaisuus herättää ihmisen aistit. Seuduilla, joissa yhteydet ovat pitkiä, on totuttava kuuntelemaan luontoa ja omaa sisintä. Suomalaisessa tarinaperinteessä tuttuja ovat kertomukset eelläkulkijoista, eellusmiehistä, ihmisen haamusta, etiäisistä tai varjosta, jotka tulollaan ennakoivat ehkä kaukaakin saapuvaa vierasta. Viimeistään tuolloin emäntä asettaa kahvipannun tulelle: ”Tiimaa ennen kun itte ihminen tulee taloon, puolta tiimaakin ennen, se tulee. Se on eelläkulkija”. Saatetaan kuulla tiukujen kilinää, ikkunat helisevät, ovet aukeavat tulijatta, kuullaan askelia tai odotettu vieras nähdään itsensä hahmoisena.

Ihmisen hahmo tai kaksoisolento tulkitaan usein kansanperinteessä kuoleman enteeksi. Niiden sairasvuoteelle kääntyneiden kohtalo, jotka nähdään kotinsa läheisyydessä kenties valkeissa vaatteissa, on sinetöity: pian näyn jälkeen kyseinen sairas kuolee.

Lue loppuun

Kunnia äkräille ja rumille hedelmille

Syksyisten kekriin päättyvien sadonkorjuujuhlien aikaan on syytä palauttaa mieleen äkräs. Lukuisia muotoja ja kirjoitustapoja on tällä kuuluisalla kaksoisnauriilla ollut sitten Mikael Agricolan hämäläisten ja karjalaisten epäjumalaluettelon 1551, jossa se ensimmäisen kerran mainittiin: Egres, ägräs, äcräs,  ägröi, ägrässei, Pyhä Äkrässie, Pyh´Ägräs. Agricolan mukaan Egres oli karjalainen jumala, joka ”hernet/Pawudh/Naurit loi”. Äkräs on askarruttanut tutkijoiden mieliä Kaarle Krohnista lähtien. Myöhemmät perinteentallennukset ortodoksisessa Karjalassa ovat rikastaneet äkräs-kuvaa.

Martti Haavio teki kesällä 1934 pitkän keruumatkan Karjalaan, Salmiin, Suojärvelle, Korpiselkään ja Säämäjärvelle, jolloin hän tallensi myös runsaasti ägräs-tietoutta. Ägräs-riitti kytkeytyi Karjalan puolessa nauriin nostoaikaan syyskuussa: ägräs-nauris kuvattiin ”ylen tuhmaksi”, ”pahantapaiseksi”, koska siinä kaksi naurista oli kasvanut päällekkäin tai yhteen ”isoksi myhkyräksi”. ”Moinen pahanluontoinen nauris: äijö (paljon) naattia, maassa ägristelee”. Tällainen epämuodostuma nostettiin varovasti pellosta, ettei kahta naurista yhdistävä napa vain katkeaisi. Ja ägräs kannettiin juhlasaatossa nauriskuoppaan sen painavuutta karnevalistisesti teeskennellen ja voivotellen: ”oi, oi jygie (painava), en jaksa, oi, oi, en jaksa.”

Lue loppuun

Onko syksyssäsi kekrin mentävä aukko?

Muovisia kurpitsoja, limaisia hämähäkkejä, kimaltelevia pääkalloja. Tällaisena – pikimustana ja kirkuvan oranssina – kaupat tarjoilevat piristystä pimeään syksyyn. Halloween on rantautunut Suomeen kaupallisella kärjellä, mikä ärsyttää monia. Halloweenin kotoinen serkku, sadonkorjuun kunniaksi vietetty kekri, on puolestaan pysynyt monille vielä outona ja hahmottomana.

Joulun ja juhannuksen välillä on pääsiäinen, mutta juhannuksesta jouluun on pitkä taival. Syksyssä on selvästikin juhla-aukko, jota on yritetty täyttää niin halloweenin kaltaisilla tuontitavaroilla kuin yhä aiemmaksi syksyyn valuvilla pikkujouluilla. Viime vuosina olen saanut olla mukana pohtimassa, olisiko kekristä jälleen kansanjuhlaksi. Talonpoikaiskulttuurisäätiön kekriprojektissa on kehitelty ja kokeiltu monien yhteistyökumppaneiden kanssa erilaisia konsepteja: kekrikemuja, kekrirokkia ja ravintoloiden kekrimenuita.

Lue loppuun