Vähäisiä lisiä
Perinteenkerääjät olivat omana aikanaan valta-asemassa siinä, miten he pystyivät määrittelemään ja arvottamaan perinnettä. Tämä valta-asema näkyi myös arkistoitavien aineistojen luokittelussa: se toteutettiin pikemminkin kerääjän näkökulmasta käsin, ylhäältä alas -liikkeenä, kuin niin, että itse esittäjät tai perinteenharjoittajat olisivat saaneet päättää omien esitystensä luokittelusta tai määritellä niiden genrejä.
SKS:n verkkosivuilla on julkaistu uusi tietopaketti arkiston fonogrammiäänitteiden kokoelmasta. Sivustolla voi tutustua kokoelman äänittäjäkohtaisiin aineistoluetteloihin, kuunnella kansanmusiikin ja -soiton ääninäytteitä ja lukea otteita keruukertomuksista. Samalla aineisto johdattelee pohtimaan, mitä varhaiset äänittäjä-kerääjät ajattelivat tallentavansa – ja mitä he tulivat tallentaneeksi.
Kaikki pelimannimusiikin harrastajat tuntevat kurikkalaisen viulistin Gabriel ”Kaapo” Syrjälän (1839–1918). Tai jos eivät tunne miestä, tuntevat he ainakin hänen nimissään kulkevan Syrjälän Kaapon polskan. Syrjälän omaa soittoa heistä tuskin kukaan on sitä vastoin päässyt kuulemaan. Tähän asetelmaan on päädytty siitä huolimatta, että kansanmusiikintutkija A. O. Väisänen äänitti Syrjälän soittoa parlografilla, fonografin kehittyneellä versiolla, kohtuullisen kokoelman jo vuonna 1917. Syrjälän soitot ovat jääneet julkaisematta. Ne ovat myös pysytelleet ensin muissa kokoelmissa, sitten SKS:ssa ”arkiston peitossa” luetteloinnin ulkopuolella koko olemassaolonsa ajan – yli 100 vuotta. Tässä blogikirjoituksessa äänitteet nostetaan esiin ensimmäistä kertaa ja juhlistetaan näin SKS:n arkiston vanhimpia ääniteaineistoja seuran 190-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.
Pelimannimusiikin äänittäminen 1900-luvun toisella vuosikymmenellä Suomessa ei ollut itsestäänselvyys. Suomalaiset kielentutkijat olivat ottaneet fonografin tutkimuksen apuvälineeksi 1890-luvulla ja heitä seurasivat 1900-luvun ensimmäisellä kymmenluvulla kansanperinteen ja -musiikintutkijat. Fonografi ja parlografi olivat ainoita äänityslaitteita 1930-luvun lopulle saakka, jolloin otettiin käyttöön pikalevytystekniikka. Tutkijat suuntasivat fonografeineen Suomen itäisiin osiin, Venäjän Karjalaan sekä sukukansojen pariin. Onneksi oli muutamia niitäkin tutkijoita, suomenruotsalaisen pelimannimusiikin tallentamisen uranuurtajien ohella, jotka olivat kiinnostuneita läntisten kansanmusiikkiperinteiden äänittämisestä.
Perheeni kotiutui kaksivuotiselta Saksan matkalta kesällä 2016, ja minun oli aika palata kansanmusiikin lehtorin työhöni Taideyliopiston Sibelius-Akatemiaan. Sain heti syksyn alussa mukaansatempaavan sähköpostin SKS:sta. Minua pyydettiin valmistamaan soivaan muotoon yksi seuran arkiston kätköistä löytynyt, 1800-luvun alussa erään naisen sepittämä 31-säkeistöinen virsiteksti. Esitys olisi tulevan vuoden tammikuussa Tieteiden yön tapahtumassa.
Saamani kutsu esiintymään SKS:n tilaisuuteen kirvoitti idean laajentaa valmistettava esitys isommalle ryhmälle, ja niin oli kurssi-idea syntynyt. Ryhmä koostui lopulta itseni lisäksi kuudesta asiasta kiinnostuneesta ammattimuusikosta. He olivat FM, kanttori Kaisa Kautto Janakkalasta, MuT, kansanlaulaja Sirkka Kosonen Keravalta, MuM, laulaja Tero Pajunen Helsingistä, FM, MuK, opettaja Selja Purovaara Helsingistä, jatko-opiskelija, kanttori, säveltäjä Sirkku Rintamäki Espoosta ja maisteriopiskelija, kanteletaiteilija Eva Väljaots Helsingistä/ Virosta.
Kävimme kurssilla läpi suomalaisen virren ja kansanveisuun historiaa ja opettelimme kansanomaista veisuutyyliä, jolla tulevan esityksemme halusin värittää. Syksyn puolivälissä oli sitten aika ottaa esille kurssin soiva tavoite, eli ”Kaisan virsi” numero 1 ”Niin mahdan minä myös”, joka sisältää oheen merkittyihin raamatun säkeisiin viitaten naisten erinäisiä tilanteita ja tekosia. – Esitys on kooste erilaisista toteutustavoista: perinteinen melodia/ Tero Pajusen säveltämä melodia (Selja Purovaaran sovittama stemma)/ neliääninen sovitus käsikirjoituksesta/ improvisointia perinteiseen sävelmään/ perinteinen sävelmä. Sovitus ja esitys Kaisan virsi -ryhmä.
Tasan 125 vuotta sitten oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri F. W. Rothsten hyvin huolestunut. Kuusi vuotta aiemmin hän oli julkaissut sanomalehdissä suuria ilmoituksia, jotka sisälsivät vetoomuksen suomalaisten kansansävelmien ystäville: lähettäkää Seuralle sävelmiä, Seuralla on aikomus julkaista niitä ”mahdollisuutta myöten täydellinen kokoelma”.
Seuralla oli ennestään parituhatta sävelmää. Uusi teossarja sai nimekseen Suomen Kansan Sävelmiä, ja siinä oli tarkoitus olla kolme osaa: 1) runosävelmät, 2) ”varsinaisten n. s. kansanlaulujen sävelmät” ja 3) ”kansallistanssien sävelmät”. Julkaiseminen aloitettiin toisesta osasta. Sen toimittaminen oli annettu kapellimestari Robert Kajanuksen tehtäväksi, mutta viidessä vuodessa oli ilmestynyt vaivaiset kaksi vihkosta. Nyt oli päästävä ripeästi eteenpäin. Rothsten päätti toimia.
Vuoden 1914 kesällä musiikkitieteen ylioppilas A. O. Väisänen lähti toista kertaa tallennusmatkalle Viron kaakkoiskulmaa kohti, Setumaalle. Setumaalta matka jatkui Länsi-Inkerin kautta kauas Mordvaan. Inkerissä Väisänen piipahti vain kuusi päivää. Sinä aikana hän tallensi merkittävimmän tunnetun paimensoitinsävelmistön ja inkeriläisen soitinmusiikin aineiston. Mukanaan miehellä oli tuolloin mitä uudenaikaisin äänityslaite fonografi.
Väisäsen aineistossa on monia kiehtovia lajeja ja soittajia. Se piirtää inkeriläisestä musiikista aivan toisenlaisen kuvan kuin aiempien tallentajien runosävelmien ja rekilaulujen nuotinnokset. Väisäsen Inkeri oli paimensoiton, tanssisävelmien ja sotilassoittokuntien maailma. Soittimina oli erilaisia puhaltimia, kaksirivinen haitari (pilli) ja balalaikka, tuon ajan tyypillisimpiä kansansoittimia. Sävelmät ovat mikä mistäkin: perinteisiä paikallisia sävelmiä, venäläisiä, virolaisia ja ympäri Eurooppaa kulkeutuneita sävelmiä sekä Väisäsen rakastamia improvisaatioita.