Viivasta asiaa

Teksteissä esiintyvät viivat jäävät yleensä huomiotta. Painetuissa teksteissä ne ovatkin pääasiassa vain teknisiä merkkejä, esimerkiksi tavuviiva rivin lopussa osoittaa, että sana jatkuu seuraavalla rivillä, ajatusviiva rivin alussa osoittaa repliikin alkamista tai pitempi poikkiviiva tekstikappaleen jälkeen osoittaa luvun loppua. Lukiessa näitä viivoja ei pane edes merkille.

Käsikirjoituksissa viivojen asema on kuitenkin toinen. On esimerkiksi viivoja, joilla on vedetty yli korjauksen kohteena ollut aiempi, ”poistettu” teksti. On viivoja, jotka osoittavat, mihin kohtaan tekstiä marginaaliin kirjoitettu lisäys kuuluu. (Ks. kuva 1.) Aleksis Kivi osoittaa alleviivauksella (ja numeroinnilla) tekemänsä sanajärjestysmuutokset. (Ks. kuva 2.) Jotkut kirjailijat puolestaan osoittavat yliviivauksella, että kyseinen kohta käsikirjoituksesta on kirjoitettu puhtaaksi toisaalle (ks. esim. Karhu 2012, 57). Käsikirjoituksissa on siis viivoja, jotka taitossa tai kriittisessä editoinnissa täytyy tulkita, jotta teksti julkaistaan kirjailijan aikomukset huomioon ottaen.

Lue loppuun

Siitä puhe mistä puute – Väinö Linnan ”rivoudet”

Väinö Linna-mytologiassa liikkuu edelleen Tuntemattoman sotilaan sensurointiin liittyen mielikuva, että Tuntemattomasta olisi karsittu liian härskiä kieltä. Tämä myytti syntyi ennen kaikkea Harry Järvin Aftontidning-lehdessä 29.4.1955 julkaistusta kirjan esittelystä, jossa hän kertoi, että Linnan kieli noudattaa muuten rintamamiesten kieltä, mutta siitä on kustantajan pyynnöstä sensuroitu ”seksuaalirivo terminologia”. Samaan asiaan viittasi myös Atos Wirtanen Expressenissä 21.6.1955. Mistä tämä tieto arvostelijoilla tässä vaiheessa oli peräisin, ei ole tiedossa.

Ajatusta vahvisti kuitenkin Väinö Linna -kirjassaan (1963) Nils-Erik Stormbom, joka oli kääntänyt Tuntemattoman sotilaan ruotsiksi jo vuonna 1955. Storbom kirjoittaa, että teoksesta oli karsittu muun muassa ”eräitä naturalistisia puheenvuoroja – enimmäkseen sukupuolielinten kansanomaisia nimityksiä”.

Lue loppuun

Väinämöinen virret takoi – mitä teki Agricola?

Suomenkielisen Psalttarin esipuheessa Mikael Agricola piirsi kuvan hämäläisten ja karjalaisten jumaljoukosta. Näiden seassa oli myös suuri laulajaheeros Väinämöinen: ”Äinemöinen wirdhet tacoi.” Psalttarin muodostavat psalmit ovat myös täynnä musiikkia: kanteleita, huiluja, harppuja ja ”trumpuja.” Muutoin ei laulaminen juuri Agricolan teksteissä näy.

Runouden yhteydessä suomen kirjakielen juhlittu isä on ollut tapana ohittaa hymähdelleen. Mikael Agricola, jonka runot esipuheissa olivat kömpelön hakkaavaa knittelimittaa, tavut sikin sokin, ja joka käänsi mitallisiakin katolisia hymnejä suorasanaiseen muotoon. Joskus myös ihmetellään: miksi keskeisten pyhien tekstien suomentaja ei suomentanut myös luterilaisia virsiä, miksi ensimmäistä virsikirjaa jouduttiin odottamaan viisikymmentä vuotta?

Lue loppuun

Elä wie minua keräjiin tästä asiasta!

Aleksis Kiven teosten kriittisten editioiden laadinnassa joudun ottamaan kantaa siihen, mitä tekstin piirteitä on katsottava kirjailijan tai latojan virheiksi, jotka pitäisi korjata editioon. Tällöin ei voi olla huomaamatta Kiven kielessä esiintyvää runsasta vaihtelua. Sitä on jonkin verran tutkimuksissakin sivuttu, mutta nyt kun Edithissä on saatu valmiiksi alustava xml-pohjainen Aleksis Kivi ‑korpus, joka sisältää kaikki Aleksis Kiveltä säilyneet tekstit – julkaistut teokset, käsikirjoitukset ja kirjeet – muuttelemattomina, kielellisiä piirteitä on helppo etsiä koneellisesti ja analysoida niiden käyttöä.

Esimerkiksi Kiven kielen vaihtelevista piirteistä esittelen kieltoverbin imperatiivia. Kiven teksteistä tähän ryhmään lasken muodot
– yks. 2. pers. elä vs. älä
– yks. 3. pers. elköön vs. älköön
– mon. 1. pers. älkäämme
– mon. 2. pers. elkää(t) vs. älkää(t)
– mon. 3. pers. elkööt vs. älkööt
– optatiivi ellös vs. ällös sekä
– idiomaattinen murremuoto äläst! ’äläpäs’

Lue loppuun