Vähäisiä lisiä
Tieteen kielet ovat monet. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa perustettaessa tiedettä tehtiin Suomessa ainakin latinaksi, ruotsiksi, saksaksi ja ranskaksi. SKS:n alkuperäinen tunnuslausekin oli latinaa, ”Credite posteri”, jonka voi kääntää ”uskokaa tai luottakaa tähän” ennen kuin se muotoiltiin muotoon ”Pysy Suomessa pyhänä”.
Helsingin yliopiston Suomen kielen ja kulttuurin opiskelijat kertovat, miltä suomalainen kulttuuri ja yhteiskunta näyttää ulkomaalaisen opiskelijan silmin. Kirjoittajat ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, ja he ovat oppineet suomen vieraana kielenä. Tässä kirjoituksessa opiskelijat esittelevät suomalaisen kirjallisuuden klassikoita, jotka ovat tehneet erityisen vaikutuksen heihin.
Kielentutkimuksessa ammennetaan monenlaisista puhutuista ja kirjoitetuista aineistoista. Niihin on tallentunut ihmisten kielenkäytön lisäksi jälkiä myös muunlajisten kanssaeläjien läsnäolosta. Jälkiä seuraamalla piirtyy kielentutkimuksen aineistoista – ja kielestä itsestään – esiin monenlaisia lajienvälisen yhteiselon ilmentymiä. Näitä tutkitaan kokoomateoksessa Kieli ja eläin: Vuorovaikutusta ja kielioppia monilajisissa yhteisöissä.
Helsingin yliopiston Suomen kielen ja kulttuurin opiskelijat kertovat, miltä suomalainen kulttuuri näyttää ulkomaalaisen opiskelijan silmin. Kirjoittajat ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, ja he ovat oppineet suomen vieraana kielenä. Opiskelijat pohtivat, millainen näkymä suomalaiseen kulttuuriin avautuu kirjallisuuden kautta.
Kun nykyään kolmikymppinen Heikki muutti kouluiässä Pohjois-Karjalasta pääkaupunkiseudulle ja huusi pallopelin melskeessä ”polttakkee”, luokkakaverit ivailivat hänen murteestaan. Yhtä lailla kielensä vuoksi kiusatuksi tuli 1940-luvulla syntynyt karjalankielinen Anneli sodanjälkeisessä Savossa. Markku on sen sijaan kokenut voivansa käyttää omaa kaakkoishämäläistä murrettaan tilanteesta riippumatta. Siinä missä kuopiolainen Emmi hehkuttaa murteiden arvostuksen nousua, Etelä-Savosta kotoisin oleva Timo ei kaihda kertoa, että häntä länsirannikolla puhuttavat murteet ärsyttävät.
Tällaisia ja lukemattomia muita yksityiskohtia paljastuu Sata suomalaista kielellistä elämäkertaa -hankkeen haastatteluaineistosta, jota olemme viime vuosina tutkineet. Tämän aineiston kautta pääsee kurkistamaan laajasti eri-ikäisten ja -taustaisten Suomessa asuvien kielelliseen historiaan ja esimerkiksi eri kielten käyttöä ja monikielisyyttä koskeviin kokemuksiin, joista edellä on välähdyksiä. Yksityiskohdat ja yksittäiset kokemukset linkittyvät joskus yllättävästikin toisiinsa. Myös haastattelupuheen variaatio tarjoutuu tutkimuksen kohteeksi.
Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää vietetään tänä vuonna kevään muiden merkkipäivien ja juhlien tavoin poikkeuksellisissa oloissa ja tunnelmissa. Maailma mullistui nopeasti – koulut, opiskelupaikat ja monet julkiset tilat ja työpaikat ovat kiinni, monet palvelut on lakkautettu, liikkumista ja kokoontumista rajoitettu ja kasvokkain tapaamisia kehotettu välttämään. Muutoksista huolimatta viestintä ja ihmisten välinen vuorovaikutus eivät ole lakanneet tai välttämättä edes vähentyneet – tiedonvälitys ja kommunikointi ovat vain siirtyneet osin muille foorumeille ja saaneet uusia muotoja. Monen yksilön, perheen ja yrityksen toiminnassa viestintävälineiden käyttö eroaakin huomattavasti viimekeväisestä tai muutaman viikon takaisesta. Monille aiemmin vähän käytetyille tai hyödyntämättömille keinoille ja teknisille sovelluksille on tullut tarvetta.
Viestinnän ja tiedonvälityksen murroksia on koettu historiassa monenlaisia ennenkin. 2000-luvun sähköisen viestinnän kehityksestä ja viime viikkojen tapahtumista vauhtia saaneesta digiloikasta voi rakentaa aasinsillan 1500-luvun viestinnälliseen käännekohtaan. Meillä elettiin muun pohjoisen Euroopan tavoin kansankielisen kirjallistumisen murrosta. Kirjoitetun muodon sai joukko kieliä, joita oli aiemmin käytetty yksinomaan tai lähes yksinomaan puhuttuina. Kirjoja painettiin kielillä, joilla ei ollut aiemmin julkaistu mitään. Oli myös vanhoja kirjakieliä, jotka uusien julkaisujen myötä uudistuivat ja vakiintuivat. Luotiin perustoja monille kirjakielille – niin myös suomelle. Jälkeenpäin historiankirjoituksessa määriteltyjen aikakausien näkökulmasta painettujen suomenkielisten teosten myötä meillä murtauduttiin keskiajalta uudelle ajalle.
Nimeni on Claudia Nierste ja olen työskennellyt puoli vuotta harjoittelijana Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa, tarkemmin sanoen FILIssä.
Jo opintojeni aikana Greifswaldin yliopistolla minua kiinnosti kirjakielen kehitys. Kaikkien kielten historiassa sekoittuvat itse kieli sekä valta ja politiikka tavalla, joka osoittaa, että meidän tapamme puhua ja kirjoittaa ei suinkaan ole itsestäänselvyys. Suomen kirjakielen kehitys kiinnostaa minua erityisesti, koska se on niin nuori verrattuna muihin maailmankieliin.
Kielenoppiminen ja -opetus ovat muutosten edessä. Yhä suuremmat ihmisjoukot liikkuvat kielialueilta toisille; liikkeessä on niin työperäisiä muuttajia kuin olosuhteiden pakosta siirtyviä pakolaisiakin. Toisaalta tekniikka muuttaa kielenopetusta ja sen ympäristöjä. Esimerkiksi älypuhelimet pelillistävät oppimista ja internet mahdollistaa jokapäiväiset kohtaamiset toisella puolella maapalloa elävien ihmisten ja heidän kieltensä kanssa. Maailman kutistuminen ja teknologisoituminen asettavat haasteita myös kielenopetukselle. Niihin pyrkii osaltaan vastaamaan toimittamamme artikkelikokoelma Kielenoppiminen luokan ulkopuolella (SKS, 2019).
Teksteissä esiintyvät viivat jäävät yleensä huomiotta. Painetuissa teksteissä ne ovatkin pääasiassa vain teknisiä merkkejä, esimerkiksi tavuviiva rivin lopussa osoittaa, että sana jatkuu seuraavalla rivillä, ajatusviiva rivin alussa osoittaa repliikin alkamista tai pitempi poikkiviiva tekstikappaleen jälkeen osoittaa luvun loppua. Lukiessa näitä viivoja ei pane edes merkille.
Käsikirjoituksissa viivojen asema on kuitenkin toinen. On esimerkiksi viivoja, joilla on vedetty yli korjauksen kohteena ollut aiempi, ”poistettu” teksti. On viivoja, jotka osoittavat, mihin kohtaan tekstiä marginaaliin kirjoitettu lisäys kuuluu. (Ks. kuva 1.) Aleksis Kivi osoittaa alleviivauksella (ja numeroinnilla) tekemänsä sanajärjestysmuutokset. (Ks. kuva 2.) Jotkut kirjailijat puolestaan osoittavat yliviivauksella, että kyseinen kohta käsikirjoituksesta on kirjoitettu puhtaaksi toisaalle (ks. esim. Karhu 2012, 57). Käsikirjoituksissa on siis viivoja, jotka taitossa tai kriittisessä editoinnissa täytyy tulkita, jotta teksti julkaistaan kirjailijan aikomukset huomioon ottaen.
Väinö Linna-mytologiassa liikkuu edelleen Tuntemattoman sotilaan sensurointiin liittyen mielikuva, että Tuntemattomasta olisi karsittu liian härskiä kieltä. Tämä myytti syntyi ennen kaikkea Harry Järvin Aftontidning-lehdessä 29.4.1955 julkaistusta kirjan esittelystä, jossa hän kertoi, että Linnan kieli noudattaa muuten rintamamiesten kieltä, mutta siitä on kustantajan pyynnöstä sensuroitu ”seksuaalirivo terminologia”. Samaan asiaan viittasi myös Atos Wirtanen Expressenissä 21.6.1955. Mistä tämä tieto arvostelijoilla tässä vaiheessa oli peräisin, ei ole tiedossa.
Ajatusta vahvisti kuitenkin Väinö Linna -kirjassaan (1963) Nils-Erik Stormbom, joka oli kääntänyt Tuntemattoman sotilaan ruotsiksi jo vuonna 1955. Storbom kirjoittaa, että teoksesta oli karsittu muun muassa ”eräitä naturalistisia puheenvuoroja – enimmäkseen sukupuolielinten kansanomaisia nimityksiä”.