Aineetonta ja elävää

Kun Romaniasiain neuvottelukunnan taholla pohdittiin osallistumista Museoviraston vetämään Unescon aineettoman kulttuuriperinnön sopimuksen toimeenpanoon, nousi esiin romanien lauluperinne eli kaaleen laulut yhtenä mahdollisena edistettävänä ilmiönä. Näin jälkeenpäin, vierestä asiaa seuranneena, tätä opettavaista matkaa on ollut hauskaa muistella. Ilonhetkiä koettiin esimerkiksi silloin, kun tekstin kääntäjänä toiminut yliopistolehtori Henry Hedman sai mahdollisuuden luoda käännöksensä turvin uudissanoja romaniin – Suomen romanin sanastossa on aukkoja esimerkiksi musiikkitermien osalta. Hedmanin uudet sanat tulivat sittemmin hyödynnetyiksi hänen Suomi-Romani Sanakirjassaan.

Lue loppuun

Eka kerta

Vuoden on täytynyt olla 1994, illansuu. Paikka on Paavola, laman jäljiltä henkeä haukkovan Lahti-kaupungin kulttuurikeskittymä. Istun auditorion penkissä vieressäni lukiokaverini Susanna. Hän, joka on aina ajan valtimolla, oli sitten kyse American Psychosta tai Lontoon klubeista. Salin etuosassa käyskentelee vastaväitellyt tohtori, parikymppinen filosofi Pekka Himanen. Kirjoitan muistivihkooni ensimmäistä kertaa sanan ”Internet”.

Pakko tunnustaa, että pidin Himasen intoutunutta puhetta maailmanlaajuisesta, ilmaisesta tietoverkosta haihatteluna. Että muka mullistaisi maailman ja tiedonvälityksen tulevina vuosina. Ei tule onnistumaan!

Lue loppuun

Haussa monikielinen Suomi

kuvaSuomalaisen Kirjallisuuden Seura perustettiin vuonna 1831 edistämään suomen kielen ja suomenkielisen kansanperinteen ja kirjallisuuden asemaa. Muilla kielillä välitetyn perinteen osuus kokoelmissa on ollut marginaalinen näihin päiviin saakka. Tämä on merkinnyt sitä, että SKS:n aineistojen perusteella kuvaa suomalaisesta perinteestä ja kulttuurista on rakennettu nimenomaan suomenkielisen perinteen varassa.

Mitä tästä on seurannut? Mikä kaikki on jäänyt näkymättömiin?

Lue loppuun

Mukaan ottamisesta poisjäämiseen

Kun Romaniasiain neuvottelukunta vuonna 2014 myönsi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle Paarkiba (”Kiitos”) -tunnustuksensa, mainittiin palkinnon perusteluissa SKS:n työ ”romanien kansanperinteiden sijoittamiseksi osaksi kansallista kulttuuriperintöä”. Vaikka mainittu sijoittaminen näkyykin erityisesti arkiston toiminnassa haastatteluaineistojen keruina, on myös julkaisemisella, kirjallisuuden edistämisellä kuin myös tutkimushankkeilla ollut tärkeä roolinsa.

Kolikon toinen puoli on se osa tarinaa, joka on tutumpi romaniväestön keskuudessa. Tässä kertomuksessa painotetaan omaa halua olla mukana säilyttämässä omaa kulttuuriperintöään. Se, mikä arkiston suunnasta voi näyttäytyä mukaan ottamisena tai poisjättämisenä, voidaan toisesta suunnasta katsottuna tulkita mukaan menemisenä tai poisjättäytymisenä.

Lue loppuun

Muistikko – mihin tarina kiinnittyy?

Muistikko

Synnytämme ajatuksia ja tekoja, joista jää jälkiä. Joskus tulee hyvää, joskus kohtalaista ja joskus pahaa jälkeä. Paljon häviää jäljettömiin, mutta jotain jää jälkipolvillekin. Muistiorganisaatioiden työ on jälkien viisautta. Sitä tehdessä huomaa miten paljon riippuu alustasta, siis siitä mihin jäljet kiinnittyvät.

Ristiinan Astuvansalmen kalliomaalauskokonaisuudesta on pystytty erottamaan 65 punamultakuvaa: hirviä, ihmisiä, veneitä, kämmeniä, tassuja ja muita kuvioita. Kampakeraamisen kauden luomukset on tehty jäältä tai veneestä käsin, silloisen vedenpinnan tasolla. Ne ovat säilyneet sisäänpäin kaartuvan kallion pinnassa useita tuhansia vuosia. Itse kallio näyttää järveltä katsottuna suurelta kasvojen sivuprofiililta.

Lue loppuun

Romanien kulttuuriperintö Pohjoismaissa

Pohjoismainen romanien kulttuuriperintö ja sitä vaalivat projektit olivat esillä syykuun lopussa Upsalassa järjestetyssä seminaarissa Romer och resande i Nordiska kulturarvet. Suomea seminaarissa edustivat Romaniasiain neuvottelukunnan, SKS:n ja Kansallisarkiston yhteinen Romanien kulttuuriperintö: arkistointi, arvostus ja tutkimus (2016–2018) -hanke sekä Suomen romanien historia (2010–2012) -tutkimus- ja julkaisuhanke (SKS, RONK). Jälkimmäinen oli jälleen ajankohtainen siksi, että hankkeen tuloksena julkaistusta tietokirjasta toimitettiin viime vuonna myös ruotsinkielinen laitos. Isäntämaa Ruotsin ja Suomen lisäksi paikalla oli edustajia myös Norjasta ja Saksasta. Seminaarin ja työpajan isäntänä toimi Institut för språk och folkminnen. Muita järjestäjätahoja olivat Forum för levande historia, É Romani Glinda, HL-Senteret  sekä RomArchive – Romano Digitalno Archivo.

Seminaarissa esiteltyjä hankkeita yhdistää ajatus ”historian tyhjän kohdan täyttämisestä”. Romanien 500-vuotinen läsnäolo ja sen romaniääninen tulkinta on jäänyt monelta osin pimentoon sekä arkistoissa että museoissa kaikissa Pohjoismaissa. Meneillään olevat hankkeet pyrkivät korjaamaan tilannetta tuomalla romaniväestön historiaa ja osallisuutta näkyväksi. Arkistoissa asiaa edistetään paikantamalla jo kerätyistä aineistoista romanitietoa sekä keräämällä uutta romanien itsensä tuottamaa aineistoa – museoissa ja internetissä järjestämällä näyttelyprojekteja. Hankkeita yhdistävänä tekijänä on myös se, että kaikki hankkeet toteutetaan tiiviissä yhteistyössä paikallisten romanien kanssa. Ylirajaisuus, on se sitten romaniväestön vuorovaikutusta pääväestön kanssa tai vuorovaikutusta naapurimaiden romanien kanssa, on hankkeissa luonnollisena aspektina mukana.

Lue loppuun

Saanko laulaa laulujasi?

Olen erilaisissa tilanteissa laulanut julkisesti tai puolijulkisesti ainakin virolaisia, norjalaisia, marilaisia, bulgarialaisia, inkeriläisiä, karjalaisia, venäläisiä, nepalilaisia, unkarilaisia ja ruotsalaisia perinteisiä lauluja. Saamelaista joikua tai romanien lauluja en ole. Syyt tälle ovat monimutkaisia, mutta pohjimmiltaan ne liittyvät kulttuurien välisiin historiallisiin suhteisiin ja siihen, miten erilaiset ihmisryhmät omat perinteensä nykyhetkessä kokevat.

Oletan, että moni saamelaisista ja romaneistakin kokisi loukkaavana, jos suomalaisena esittäisin heidän perinnettään julkisesti. Suoraan en ole tästä kysynyt. Asetelma on kuitenkin monimutkainen ja hyvin tilannesidonnainen. Olen esimerkiksi nähnyt upean konserttitallenteen, jossa saamelainen Mari Boine laulaa taustallaan joikaava Norjan radion sinfoniaorkesteri, ja saamelaisen yleisön silmissä näkyy kyyneleitä. Toisaalta en aina ole varma, teenkö oikein opettaessani tai havainnollistaessani inkeroisten tai karjalaisten lauluja: ne eivät ole millään tavalla omaa perinnettäni, vaikka ovat tulleet rakkaiksi.

Lue loppuun