Elämme Euroopassa raskaita aikoja. Sodan, pakolaisuuden ja väestönsiirtojen kauhut ja kärsimykset ovat läsnä toisin kuin kertaakaan tällä vuosituhannella, vaikka muualla maailmassa niitä on riittänyt kaiken aikaa. Kertomukset inkeriläisten kokemista epäoikeudenmukaisuuksista, karkotuksista ja muista kauhuista tuntuvat väistämättä läheisemmältä kuin muissa oloissa. Yhtälailla on karmivaa kuunnella, miten eri tavoin Neuvostoliittoon Stalinin valtapiiriin päätyneille suomalaisille kävi. Vallan rattaisiin, pakolaisuuteen tai sodan myllerryksiin joutuminen on aina ja kaikkialla onnettomuus, mutta on inhimillistä ja ymmärrettävää, että lähellä tai läheisille tapahtuneet kauhut koskettavat vielä enemmän. On tärkeää, että muistamme mitä kaltaisillemme on käynyt. Luulen ja toivon, että se herättää meissä kyvyn myötätuntoon myös kauempana kärsiviä kohtaan. Lisäksi toivon, että ymmärrys menneisyyden kurimuksista auttaa meitä suunnistamaan tulevaa kohti.
Avainsana-arkisto: inkerinsuomalaiset
Suomalaisuhreja ei saa unohtaa vainojen uhrien muistopäivänä
Vainojen uhrien muistopäivää vietetään 27.1. vainottujen muiston kunniaksi. Myös suomalaiset joutuivat mittavan vainon uhriksi Stalinin ajan Neuvostoliitossa.
Etnisyyteen perustuvat vainot ja kansanmurhat ovat osa historiaa, myös suomalaisten kokemaa historiaa. Juutalaisten joukkotuho tunnetaan hyvin. Samaa ei voi sanoa suomalaisten kokemasta vainosta. Jos suomalaiset eivät tunne ja muista suomalaisia vainon uhreja, voiko sitä olettaa muiltakaan?
Inkeriläisten siirto – näköaloja kokoomaleirin todellisuuteen ja propagandaan
Viime joulukuussa Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun -hankkeemme sai aineistoluovutuksen. Niitä on hankkeessa riittänyt, ja olemme saaneet jo yli 150 luovutuserää yli 120 eri arkistonluovuttajalta. Kyseessä oli yhteistyökumppaniltamme Inkeriläisten sivistyssäätiöltä ja Suomen Inkeri-liitolta tullut 20 minuuttinen filmi, jonka sisältö tunnettiin nimellä Inkeriläisten siirto.
Aineisto oli alun perin Pääesikunnan koulutusasiainosastolta, ja se oli saatu 1980-luvun alussa esitettäväksi säätiön tilaisuuksissa. Sisällöstä tiedettiin sen verran, että kyse oli tiedotuskomppanian TK-kuvaajien taltioimasta inkeriläisten evakuoinnista Virosta Hankoon 1940-luvun puolivälissä.
Inkeriläisen siirtoväen kokemuksia Neuvosto-Virossa
Äidinkieleni ansiosta olen Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun-projektin parissa työskennellessäni päässyt suomenkielisten arkistoaineistojen lisäksi kurkistamaan myös vironkielisten aineistojen maailmaan. Harjoittelun aikana työpöydälleni pinoutui lukuisia tarinoita inkerinsuomalaisten kohtaloista niin säilyneiden asiakirjojen, kirjeiden ja päiväkirjojen kuin hankkeen myötä tehtyjen muistitietohaastattelujenkin muodossa. Kiehtovaa lukemista ja järjestettävää riitti koko kesälle ja huomioni kiinnittyi etenkin toisen maailmansodan aikaisiin ja sotaa seuranneisiin tapahtumiin.
Erityisesti kiinnostuin Viron roolista inkeriläisen siirtoväestön kokemuksissa ja vuosien 1940–1950 välillä Viroon kohdistuneesta inkeriläisten muuttoliikkeestä. Inkerinsuomalaisten kannalta tähän vuosikymmeneen mahtui useita koettelemuksia – nälänhätä, sodan ankaruudet, karkottaminen kotikylistään Inkerinmaalta, karmeat olot karanteenileireillä Virossa, arkea väliaikaisina siirtolaisina Suomessa, sodanjälkeiset palautukset Neuvostoliittoon ja vuosina 1947–1950 Viroon siirtyneiden inkerinsuomalaisten karkotukset pois Virosta Neuvosto-Venäjän alueelle.
Karttoja karkotusmatkalle
Valmistelen väitöskirjaa Stalinin ajan pakkosiirtojen kokemuksista inkerinsuomalaisten muistitiedossa ja aikalaiskirjoituksissa. Tutkimusaineisto koostuu haastattelujen lisäksi inkerinsuomalaisten yksityiskirjeistä, jotka kertovat joukkokarkotuksista ja inkerinsuomalaisten diasporasta.
Inkeristä karkotettiin noin 45 000 inkerinsuomalaista 1930-luvulla eri puolille Neuvostoliittoa. Myös monia muita etnisiä ryhmiä karkottiin. Karkotuspaikoista lähetyt kirjeet olivat koskettavia. Niiden kaukaiset lähetyspaikat ympäri Stalinin hallitsemaa Neuvostoliittoa jäivät mietityttämään minua.
Vielä kerran meren yli. Inkerinsuomalaisten muistitietohaastattelut Ruotsissa
Syyskuussa 2019 Inkeriläisten sivistyssäätiön, Kansallisarkiston ja SKS:n Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun- yhteistyöhanke rantautui Ruotsiin. Haastattelumatkamme sai apurahan Suomalais-ruotsalaiselta kulttuurirahastolta ja paikallisilta inkerinsuomalaisilta aktiiveilta saimme puolestaan runsaasti tarpeellisia yhteystietoja. Matka suuntautui sekä Ruotsin länsirannikolle Göteborgin ja Boråsin seudulle että itärannikolle Västeråsin ja Tukholman alueille. Matkan aikana tapasimme yhteensä 16 henkilöä, jotka jakoivat muistojaan ja kokemuksiaan elämästä inkerinsuomalaisena Ruotsissa ja miten he olivat sinne päätyneet.
Kasettien kertomaa – näkökulmia inkerinsuomalaisten kansalaistoiminnan aktivoitumiseen perestroikan aikana
Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun -hankkeen puitteissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon luovutettuja arkistoaineistoja järjestäessäni huomioni on Inkerinmaan 1900-luvun alun dramaattisten käänteiden ohella kiinnittynyt toiseen inkerinsuomalaisten historian kannalta erityisen tapahtumarikkaaseen ja monin tavoin mullistavaan ajanjaksoon, perestroikaan.
Onnekas kertoja ja onnettomat tarinat
Inkerinsuomalaisten historia 1900-luvulla on karkotusten, lähtemisten ja paluiden historiaa. Osa Suomeen jatkosodan aikana siirretyistä inkeriläisistä jäi Suomeen, osa taas lähti Ruotsiin, mutta valtaosa palasi tai palautettiin Neuvostoliittoon. Pääsy kotiin Inkerinmaalle osoittautui kuitenkin vaikeaksi, ja inkerinsuomalaisten osaksi jäivät karkotukset, vainot ja systemaattinen syrjintä. Inkerinsuomalaisten paluumuuttohankkeen myötä inkerinsuomalaisia alkoi muuttaa takaisin Suomeen 1990-luvulta alkaen.
Näiden paluumuuttajien muistojen keräämiseen keskittyy Kansallisarkiston, Inkeriläisten sivistyssäätiön ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun-hanke(2018–2020), johon sain osallistua Helsingin yliopiston järjestämän Muistitietotutkimuksen praktikumkurssin kautta. Kurssilaisille jaetut haastateltavat olivat enimmäkseen 1990-luvulla Suomeen muuttaneita inkeriläisiä, joiden muistoja kerättiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston kokoelmiin nauhoitettujen muistitietohaastatteluiden muodossa.
Makasiinin kätköistä tutkimusaineistoiksi
SKS:n arkiston kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmasta löytyi 2000-luvun alkupuolella kaksi koteloa arkistoaineistoa, joiden kylkeen oli merkitty lyijykynällä Inkeri aineistoa 1 ja 2. Näitä aineistoja ei ollut merkitty arkistoluetteloihin eikä kortistoihin, ja hiljainen tieto aineiston olemassaolosta oli vuosien mittaan kadonnut. Mistä aineistosta oli siis oikeasti kyse?
Kollegani kertoman mukaan Inkeri aineistot olisi erotettu aikanaan muun muassa Martti Haavion arkistosta. Haavio työskenteli SKS:n palveluksessa vuosina 1931–1948, joten tieto voi pitää paikkansa. Aineistoja on kuitenkin koottu mahdollisesti myös muiden henkilöiden arkistoista. Kollegani mukaan nämä ”Inkeriä käsittelevät asiakirjat, kartat ja valokuvat olivat SKS:n kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelman harvinaisuus – poliittisin syin sensuroitua arkistoaineistoa 2000-luvulle saakka.”
Aineisto, joka aukaisee uusia teitä
Arkistotyössä tulee käytyä läpi suuriakin määriä aineistoja, ja silloin tällöin niistä tarttuu mieleen jotain erityistä, joka pysyy mielessä – usein pitkäänkin. Arkistoaineistoja kahlatessa vastaan tulee jatkuvasti liikuttavia kirjeitä, piirustuksia ja päiväkirjoja. Haastattelunauhat ja valokuvat avaavat eteen erilaisia ihmiskohtaloita.
Helmikuussa SKS käynnisti Inkeriläisten sivistyssäätiön ja Kansallisarkiston kanssa Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun -hankkeen (2018–2020). Hankkeessa kartoitetaan vanhoja ja vastaanotetaan uusia arkistoaineistoja, sekä haastatellaan inkeriläisiä paluumuuttajia ja heidän jälkeläisiään. Tarkoituksena on säilyttää arvokkaat muistot ja sukujen tarinat, jotta ne jäisivät elämään ääninä, kuvina ja teksteinä arkistoissa. Ainutkertaiset muistot ja dokumentit yhdessä toistensa kanssa täydentävät poliittisista syistä pitkään vaiettua inkeriläisten historiaa, kun yksittäisten ihmisten kohtalot valottavat osaltaan suurempaa tapahtumien kulkua.