Äidinkielen ylioppilaskoe – kypsyyskoe ja päättötutkinto

Äidinkielen ylioppilaskoe on kiinnostanut ja puhuttanut sen alkuajoista lähtien. Kokeen vaatimukset ovat aina olleet korkealla ja toiveet niiden toteutumisesta vielä korkeammalla. Hyvä arvosana äidinkielen ylioppilaskokeessa on aina ollut kovaa valuuttaa.

Ylioppilastutkinto järjestettiin ensimmäisen kerran kirjallisesti vuonna 1853. Silloinen käsitys yleissivistyksestä ja sen testaamisesta oli, että kaksi koetta riittää todistamaan kokelaan yliopistokelpoisuuden. Ensimmäisissä kokeessa kirjoitettiin ”lyhyenlainen kirjoitelma äidinkielellä” ja käännös latinaan tai johonkin muuhun kieleen. Kirjoitelman aiheet tulivat lähinnä uskonnon, historian ja luonnontieteiden alalta. Nopeasti kirjoitelman nimeksi vakiintui ainekirjoitus, jokaiselle tuttu vain kouluun rajoittuva tekstilaji. Ensimmäiset vuodet kirjallinen ylioppilaskoe oli siis lähinnä äidinkielen ainekirjoitusta. Sitä ennen koe oli pidetty vain suullisena.

Lue loppuun

Kiven veljekset keskustelijoina: 7 profiilia

Tähän aikaan vuodesta Jukolan veljekset viettäisivät kolmatta viikkoaan Impivaarassa. Mitä he tekisivät siellä kaikkein eniten? – Puhuisivat.

Noin puolet Aleksis Kiven romaanista koostuu veljesten ja muiden henkilöiden keskusteluista, jotka on merkitty näytelmäkirjallisuuden tapaan puhujien nimet mainiten. Puolitoista vuotta sitten päätimme kollegoideni Niklas Alénin ja Ossi Kokon kanssa selvittää, millaisilta Kiven veljekset näyttäisivät, jos heidän keskustelujaan ja repliikkejään analysoisi sanatasolla tilastollisesti. Oliko August Alhqvist oikeassa todetessaan, että Seitsemän veljeksen ”henkilöt ovat varjoja, jotka puhuvat ja toimivat kaikki samalla tavalla”? Vai osoittaisiko koneellinen analyysi selviä eroja veljessarjan sisällä? Mitä veljesten keskusteludynamiikka kertoisi heistä ihmisinä?

Lue loppuun

Iloitkaat ja riemmuitkaat, nyt on meillä joulu!

Aleksis Kivelle joululla oli paljon merkitystä. Hän kuvailee uskonnollista joulua esimerkiksi Kanervala-kokoelman ”Joulu-ilta”-runossa. Nummisuutareissa joulu puolestaan rinnastuu elämän parhaimpaan hetkeen: ”Iloitkaat ja riemmuitkaat, nyt on meillä joulu!” hihkaisee Topias, kun hänen poikansa palaavat reissuiltaan klanetin säestyksellä. Tunnetuin Kiven joulu lienee Seitsemän veljeksen joulunvietto Impivaaralla, jossa veljekset syövät, saunovat ja painivat. Se päättyy kuitenkin traagisesti tulipaloon ja veljesten pakenemiseen Jukolaan. Näkökulmat jouluun Kivellä siis vaihtelevat.

Seitsemän veljeksen lopulla on toinenkin joulukuvaus, joka sijoittuu siihen aikaan, kun veljekset ovat perheytyneet ja asuvat omilla tahoillaan. He kuitenkin olivat ”päättäneet kerran vielä yhtyä joulu-oljille entiseen kotoonsa” eli vanhaan Jukolaan, joka oli Juhanin omistuksessa. ”Kerran” korostaminen kertoo, ettei kyseessä ollut mikään pitkäikäinen eikä toistuva perinne, vaan syystä tai toisesta innovoitu tapaaminen.

Lue loppuun

Seitsemän veljestä ja rivot lähteet

”Uskonnollisia käsitteitä ja tunteita tehdään naurunalaisiksi ja loukataan usein niin riettaasti, ettei sillä ole mitään rajoja” kirjoittaa raivostunut August Ahlqvist 1870 murska-arviossaan SKS:n ”Novellikirjastossa” ilmestyneestä Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Ahlqvist veti herneen nenään esimerkiksi siitä, miten ukkosenilma teoksessa selitetään. Jumala jyrää peltoansa ja livauttelee makeita iskujaan sonninsuoroisella piiskallansa. Kuten tulevassa Seitsemän veljeksen kriittisessä editiossa tullaan selittämään, sonninsuoroinen piiska tarkoittaa kuivatusta sonnin siittimestä valmistettua piiskaa. Osasta Seitsemän veljeksen laitoksia kyseinen kohta 1800-luvulla sensuroitiinkin.

Kivi pyrki kuvaamaan teoksessaan kohteitaan, hämäläisiä rahvaanmiehiä realistisesti, joten ymmärrettävää oli, että jonkinasteista karkeutta kuvaukseen oli pistettävä. Jo Kiven teoksia selittänyt E. A. Saarimaa (1964) valisti, että Laurin kännipäissään Hiidenkivellä pitämä saarna on varsin siistitty versio kansan suussa kiertäneistä pilasaarnoista ja näin todella on. SKS.n arkistossa on säilynyt esimerkiksi seuraavanlainen 1850-luvulta peräisin oleva ronski pilasaarna:

Lue loppuun

Siivet selkääni saan! – Kiven kuva päätyi lentokoneen peräsimeen

Aleksis Kivestä ei tiettävästi ole säilynyt yhtään valokuvaa. Siksi kysymys hänen ulkonäöstään on askarruttanut kirjallisuuspiirejä liki puolentoista vuosisadan ajan. Ensi kerran Kiven kasvonpiirteet aiheuttivat päänvaivaa ja dramaattisia käänteitä, kun hän oli päättänyt maallisen vaelluksensa vuoden viimeisenä päivänä 1872. Taiteilija Albert Edelfeltiä pyydettiin ikuistamaan muotokuva kirjailijavainaasta, mutta hän kieltäytyi kunniasta, koska ei ollut tuntenut kohdetta elävänä.

Kiven ystävä, Morgonbladetin päätoimittaja E. A. Forssell, joka oli Suomen Taideyhdistyksen entinen oppilas, onneksi lupautui tehtävään. Kun junasta myöhästynyt Forssell ei saapunutkaan hautajaisiin, Kiven ystävät yrittivät epätoivoissaan piirtää vainajan profiilista varjokuvaa huonossa valaistuksessa. Viime hetkellä, kuolinkellojen jo soidessa Forssell riensi paikalle. Arkkua ei ollut vielä naulattu kiinni, joten hän ehti saada nimensä suomalaiseen taidehistoriaan. Kiven kirjailijakollega ja ystävä Emil Nervander on muistellut tätä jännitysnäytelmää:

Lue loppuun

Käsikirjoitukset kertovat teosten genetiikasta

Aleksis Kiven Canzio-näytelmästä on kaksi käsikirjoitusta SKS:n arkistossa. Käsikirjoitusten saamisesta mainitaan SKS:n pöytäkirjassa 1.6.1912, että Jalmari Finne oli lahjoittanut Kaarlo Bergbom -vainajalta saamansa Aleksis Kiven Canzio-näytelmän näytökset III–V. Samaan aikaan Kansallisteatterin johtokunta puolestaan oli suostunut siihen, että teatterin arkistossa olevan saman näytelmän I ja II näytöksen käsikirjoitukset säilytettäisiin vastedes SKS:n arkistossa. Nämä lahjoitukset liittyivät tuolloin käynnissä olleeseen Aleksis Kiven Koottujen teosten toimittamiseen. Kootuissa julkaistiin siten ensimmäistä kertaa kokonainen Canzio-näytelmä. Kaarlo Bergbom oli vuonna 1897 julkaissut näytelmän neljännen näytöksen teatterialan juhlateoksessa Suomalainen Näyttämö.

Pöytäkirjamaininnasta käy ilmi, että käsikirjoituksia on useita, mutta se jättää kuitenkin epäselväksi sen, mitkä ovat eri tahoilta saatujen käsikirjoitusten suhteet. Pöytäkirjan merkintä ”III–V näytösten käsikirjotukset” viitannee siihen, että Finnen lahjoituksessa on useampi  versio näytelmän näytöksistä III–V. Kaksi versiota näistä näytöksistä SKS:ssa onkin tallessa. Kansallisteatterin lahjoituksessa ei mainittu kuin yksi versio kahdesta ensimmäisestä näytöksestä.

Lue loppuun

Milloin ne karkurit oikein liikkui?

Vaikka näytelmät ja romaanit ovat kirjailijan mielikuvitusta, monesti ne halutaan kuitenkin kytkeä johonkin historialliseen ajanjaksoon. Tällainen liitäntä voi tietysti vaikuttaa tekstin muuhunkin tulkintaan kuten poliittisiin kannanottoihin. Aleksis Kiven näytelmistä selvimmät historialliset kytkennät voi tehdä Olviretki Schleusingenistä -näytelmälle, sillä se on sijoitettu Preussin ja Itävallan välillä kesällä 1866 käytyyn sotaan, sekä Margareta-näytelmälle, joka sijoittuu Suomen sodan vaiheisiin keväällä 1808. Samoin Lea-näytelmä sijoittuu tiettyyn historialliseen ajanjaksoon eli Jeesuksen toimintaan, jonka tarkoista ajankohdista lienee tosin teologiankin puolella hieman erimielisyyksiä.

Karkurit-näytelmässä puolestaan kerrotaan useita ajallisia kytköksiä, mutta sen verran epätarkasti, ettei ihan selvää kytkentää niillä voi tehdä. Näytelmän juonen taustalla on tapahtuma, jossa Kuuselan paroni Mauno joutui lainaamaan rahaa naapuriltaan ja vaimonsa langolta Viitalan paroni Markukselta. Laina-ajaksi oli tuolloin sovittu viisitoista vuotta, ja tuo laina-aika on näytelmän alussa loppumaisillaan.

Lue loppuun

Tutkimaton Seitsemän veljestä

Tekstikriittisten editioiden eräs tarkoitus on avata vanhojen teosten tekstiä. Selittää sanoja, jotka ovat jo muuttuneet nykylukijalle vieraiksi mutta myös sitä jo unohtunutta maailmaa, jossa kirjailija on teoksensa kirjoittanut. Samoin kuin antiikkinen messinkiaarre saadaan loistamaan kunnon entisöinnillä, tekstikriittisen laitoksen kommentaarit rapsuttavat teoksesta irti ajan patinan ja kirkastavat tekstin merkityksiä tarjoten lukijalleen mahdollisuuden uudenlaiseen lukukokemukseen.

Aleksis Kiven teosten tekstikriittisten laitosten toimittaminen on edennyt vaiheeseen, jossa työn alla ovat Seitsemän veljeksen tekstikommentaarit. Tekstistä on nyt laadittu sekä kielitieteellisiä, Kiven kieltä selittäviä viitteitä että hengellistä kirjallisuutta, sananparsia ja muuta kansanperinnettä käsitteleviä viitteitä. Viitteissä on avattu esimerkiksi sitä, että Simeonin käyttämä sananparsi ”Siinä ovat kalas, joita onkeilit” tarkoittaa nykykielessä suurin piirtein samaa kuin ”Sitä saa, mitä tilaa”, ja että sana ”rapas” viittaa sisälmyksiin.

Lue loppuun

Kyltät, naskit ja keppihevonen

Rajamäell’ korkealla
asuu pariskunta,
harjoitellen virkaa viisi,
ammattia monta.

Rajamäen rykmentti, joka edustaa Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä ”mustalaisuutta”, tunnetaan parhaiten heistä lauletusta pilkkalaulusta. Laulussa tämä seitsenhenkinen joukkue, jonka muodostavat isä-Mikko, äiti-Kaisa sekä Heikka, Matti eli Mörökölli, kaksoset sekä Pikkutallukka, asetetaan ivalliseen ja huvittavaan valoon asioita liioitellen ja vähätellen. Se, että Kivi on ajatellut laulun veljesten sanoin ”lystilliseksi” ja ”ilkeenaikaiseksi”, kertoo sen kahdesta puolesta. Molempia seikkoja, hauskuutta ja pilkkaa, kannattaa problematisoida erityisesti siksi, että laulussa ja laulutilanteissa on kyse kahden kulttuurin kohtaamisesta. Mikä laulussa siis on hauskaa ja mikä pilkkaa – ja kenelle?

Lue loppuun

Perheet Kiven teoksissa

Aleksis Kiven teosten pääjuonet liittyvät monesti henkilöiden sisäisten tai ulkoisten konfliktien ratkaisuihin ja usein niihin osallistuu päähenkilöiden lähipiiri. Eräs mielenkiintoinen piirre näissä teoksissa on kuitenkin se, että hyvin harvalla päähenkilöllä on ”normaali” perhe – enkä tässä tarkoita luonteeltaan vaan rakenteeltaan normaalia eli vanhemmat ja lapset. Nummisuutarin Eskon perheen lisäksi molemmat vanhemmat ovat lapsilla vain Yö ja päivä -näytelmän perheissä, ja tietenkin Kullervolla, joka ei tosin aluksi sitä tiedä ja lopuksi ilman heitä jää. Toki muutamassa Kiven näytelmässä ei ole minkäänlaisia perhekokonaisuuksia, nimittäin Olviretkessä ja Kihlauksessa, sillä niissä eivät sukulaisuusasiat ole juuri esillä. Olviretken nimettyjä baijerilaisia sotilaita voidaan tietysti pitää veljeksinä (seitsemän!) tai Apelin ja Josepin ”työryhmää” isänä ja poikana, mutta tällöin kyseessä on tulkinta, ei esiin kirjoitettu asia.

Yleinen periaate Kiven luomissa perheissä on se, ettei niissä ole toista vanhempaa. Margaretassa, Selman juonissa, Karkureissa ja Leassa naispäähenkilöllä (Karkureissa myös Tykolla) on vain isä, eikä äitien poissaoloa niissä juuri korosteta. Seitsemässä veljeksessä pojilla on teoksen alussa puolestaan vain äiti, jonka kuolema laukaisee tarinan varsinaisesti käyntiin.

Lue loppuun