Vähäisiä lisiä
Tämän vuoden tammikuussa oli yksi päivä, jota olin pitkään odottanut: 18.1. tuli kuluneeksi 25 vuotta kirjailija Helvi Hämäläisen (1907–1998) kuolemasta ja myös hänen päiväkirjansa avautuivat tutkijoiden käyttöön.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto tarjoaa tunnetusti runsaan lähteistön kirjallisuuden, kulttuurin sekä perinteiden tutkimukseen, ja myös pienen kurkistuksen kirjoitetun suomen kielen vanhimpiin kerroksiin 1500-luvulle.
Historica I -mappi sisältää 1300–1600-lukujen fragmentaarisia käsikirjoituksia ja asiakirjoja, mukaan lukien yksittäisen paperiarkin (n. 280 x 190 mm), joka on arkiston yksi vanhimpia suomenkielisiä lähteitä. Kortistomerkinnän mukaan arkki on peräisin Tammelan kirkon sakastin romuarkusta, ja lahjoitettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran haltuun kansakoulunopettaja ja kirjailija Herman Niemen toimesta, ylioppilas E.A. Ekmanin välityksellä.
Perinteenkerääjät olivat omana aikanaan valta-asemassa siinä, miten he pystyivät määrittelemään ja arvottamaan perinnettä. Tämä valta-asema näkyi myös arkistoitavien aineistojen luokittelussa: se toteutettiin pikemminkin kerääjän näkökulmasta käsin, ylhäältä alas -liikkeenä, kuin niin, että itse esittäjät tai perinteenharjoittajat olisivat saaneet päättää omien esitystensä luokittelusta tai määritellä niiden genrejä.
SKS:n arkiston hankintapolitiikassa on selkeä linjaus: ”arkisto kartuttaa kirjallisuuden ja kulttuurien tutkimuksen, suullisen ja kirjallisen kulttuurin aineistoja, jotta SKS:n keskeisalojen kannalta olennaiset aineistokokonaisuudet saadaan talteen ja tutkijoiden ja kaikkien yhteisestä kulttuuriperinnöstä kiinnostuneiden käyttöön.” Kirjastojen, arkistojen ja museoiden aineistojen hankintapoliittiset linjaukset ovat vakiintuneita ja toisistaan selkeästi poikkeavia, sillä on hyvä, että erilainen osaaminen keskittyy eri kulttuuriperintöorganisaatioihin. Karkeasti jaettuna alkuperäiset käsikirjoitukset, äänitteet, valokuvat ja videot kuuluvat arkistoihin, kirjat kirjastoihin ja esineet museoihin. Todellisuudessa jakoa ei ole aivan näin yksinkertaista tehdä ja poikkeuksia aina löytyy.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura toteuttaa kansallista ja kansainvälistä tehtävää kulttuurisen ymmärryksen lisääjänä. Keskeistä tässä työssä on dokumentoida meidän tavallisten ihmisten tapoja olla maailmassa. Perinteet ja kulttuurinen tieto kuuluvat elämäämme yhtä kiinteästi kuin ravinto, lepo ja lisääntyminen. Erityistä painoarvoa ”tavallisten ihmisten” äänillä on tilanteissa, joissa yksilöt saavat itse määritellä, mitä he haluavat itsestään kertoa ja miten. Omaehtoinen kerronta onkin SKS:n tallennustyön perusta. Kansankunnan muistin ytimessä ovat yksilölliset kokemukset, muistot ja ymmärrys maailmasta.
SKS:n fonogrammien kokoelma (1905–1956) sisältää kansanmusiikin-, -perinteen- sekä kielentutkijoiden kenttätyöaineistojen lisäksi erinäisen määrän myös muuta aineistoa. Varsinkin Arms Otto Väisäsen fonogrammikokoelma on tässä mielessä kiinnostava. Väisäsen fonogrammien järjestelytyön yhteydessä onkin mietityttänyt se, mitä vahalieriöille äänitetty kotimusisointi ja satunnainen puhe eri aiheista oikeastaan on? Tutustuminen Väisäsen tyttären Kaari Raivion artikkeliin ”Isäni A. O. Väisäsen päiväkirjan kertomaa sekä perhe-elämää Mainiemessä” (Kalevalaseuran vuosikirja 90) paljastaa, että kyse onkin eräänlaisista ”äänivieraskirjan” palasista.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 2007 julkaisema kaksiosainen Suomennoskirjallisuuden historia avaa aihettaan ennennäkemättömällä laajuudella. Niin kattava kuin teos onkin, on siinä jouduttu tekemään rajauksia, joita myöhempi tutkimus toivon mukaan avaa. Yksi teoksen rajauksista on käsiteltävän aineiston tyyppi: teoksen pääasiallisena lähdeaineistona ovat painetut kirjat ja aikakauslehdet (Riikonen 2007a, 9). Niinpä teoksen päätoimittaja H. K. Riikonen kirjoittaa:
Mitään kattavaa esitystä siitä, mitkä valmiit käännökset ovat jääneet syystä tai toisesta julkaisematta, ei ole olemassa. On kuitenkin ilmeistä, että kustantajien arkistoista samoin kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistosta sekä muissa yhteyksissä säilytettävästä käsikirjoitusmateriaalista voisi löytyä kaikenlaista kiinnostavaa aineistoa (Riikonen 2007b, 306).
Yksittäinen kirje, valokuva tai perimätietona sukupolvelta toiselle kerrottu tarina voi joskus johdattaa tutkimusmatkalle arkistoihin. Näin kävi minulle, kun silmiini sattui muuan sotilaspastorin kirje tammikuulta 1940. Kirje osui kohdalleni työni ohessa, etsiessäni tietoa yhteen lukuisista Kansallisarkiston tietopalvelulle saapuneista tiedusteluista. Työssäni etsin tietoa Kansallisarkistossa säilytettävistä asiakirjoista ja käsieni kautta kulkee lukemattomia sodan aikaisia tarinoita. Toisinaan, asiakirjoja selatessani ja asiakirjojen riveille kirjattuja nimiä lukiessani, joku merkintä saattaa herättää huomioni ja pysäyttää minut hetkeksi. Saatan kirjoittaa tiedon muistiin, ehkä ottaa asiakirjasta nopeasti valokuvan palatakseni siihen myöhemmin.
Eläkkeelle jääminen oli aika lailla toisenlaista kuin kuvittelin. Puhelin ei yhtäkkiä soi, sähköpostitulva lakkaa, yhteiskunnallinen asema kulttuurielämässä häipyy johonkin horisonttiin. Ketään ei enää kiinnosta, mitä ajattelen kirjallisuusviennistä, yhteistyöstä eri toimijoiden välillä, rahoituksen etsimisestä ja löytämisestä.
Olin harkinnut tarkkaan eläkkeelle jäämiseni. Kerroin jo vuosia aikaisemmin asiasta työtovereilleni, esimiehelleni ja julkisesti. Omasta mielestäni olin siis valmistautunut hyvin ja hyvissä ajoin työelämästä poistumiseen. Todellisuus olikin toisenlainen, ja itsestä on paljon kiinni se, kuinka hyödylliseksi itsensä voi ja saa tuntea aktiiviuran jälkeen. Minun päiväni ovat täyttyneet kirjallisuudelle ja teatterille omistettujen seurojen hallitustöissä, maahanmuuttajanaisten suomen opetuksessa ja mummin töissä.