Luokittelukriteerit vaikuttavat kohteeseensa

Perinteenkerääjät olivat omana aikanaan valta-asemassa siinä, miten he pystyivät määrittelemään ja arvottamaan perinnettä. Tämä valta-asema näkyi myös arkistoitavien aineistojen luokittelussa: se toteutettiin pikemminkin kerääjän näkökulmasta käsin, ylhäältä alas -liikkeenä, kuin niin, että itse esittäjät tai perinteenharjoittajat olisivat saaneet päättää omien esitystensä luokittelusta tai määritellä niiden genrejä.

Lue loppuun

Esinekokoelma jota ei ole

SKS:n arkiston hankintapolitiikassa on selkeä linjaus: ”arkisto kartuttaa kirjallisuuden ja kulttuurien tutkimuksen, suullisen ja kirjallisen kulttuurin aineistoja, jotta SKS:n keskeisalojen kannalta olennaiset aineistokokonaisuudet saadaan talteen ja tutkijoiden ja kaikkien yhteisestä kulttuuriperinnöstä kiinnostuneiden käyttöön.” Kirjastojen, arkistojen ja museoiden aineistojen hankintapoliittiset linjaukset ovat vakiintuneita ja toisistaan selkeästi poikkeavia, sillä on hyvä, että erilainen osaaminen keskittyy eri kulttuuriperintöorganisaatioihin. Karkeasti jaettuna alkuperäiset käsikirjoitukset, äänitteet, valokuvat ja videot kuuluvat arkistoihin, kirjat kirjastoihin ja esineet museoihin. Todellisuudessa jakoa ei ole aivan näin yksinkertaista tehdä ja poikkeuksia aina löytyy.

Lue loppuun

Kansakunnan muisti syntyy ihmisten kokemuksista ja niistä kertomisesta

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura toteuttaa kansallista ja kansainvälistä tehtävää kulttuurisen ymmärryksen lisääjänä. Keskeistä tässä työssä on dokumentoida meidän tavallisten ihmisten tapoja olla maailmassa. Perinteet ja kulttuurinen tieto kuuluvat elämäämme yhtä kiinteästi kuin ravinto, lepo ja lisääntyminen. Erityistä painoarvoa ”tavallisten ihmisten” äänillä on tilanteissa, joissa yksilöt saavat itse määritellä, mitä he haluavat itsestään kertoa ja miten. Omaehtoinen kerronta onkin SKS:n tallennustyön perusta. Kansankunnan muistin ytimessä ovat yksilölliset kokemukset, muistot ja ymmärrys maailmasta.

Lue loppuun

Kansanmusiikintutkija A. O. Väisäsen ”äänivieraskirjasta” 1930-luvulta

A. O. Väisäsen kotitalo Helsingin Meilahdessa.

SKS:n fonogrammien kokoelma (1905–1956) sisältää kansanmusiikin-, -perinteen- sekä kielentutkijoiden kenttätyöaineistojen lisäksi erinäisen määrän myös muuta aineistoa. Varsinkin Arms Otto Väisäsen fonogrammikokoelma on tässä mielessä kiinnostava. Väisäsen fonogrammien järjestelytyön yhteydessä onkin mietityttänyt se, mitä vahalieriöille äänitetty kotimusisointi ja satunnainen puhe eri aiheista oikeastaan on? Tutustuminen Väisäsen tyttären Kaari Raivion artikkeliin ”Isäni A. O. Väisäsen päiväkirjan kertomaa sekä perhe-elämää Mainiemessä” (Kalevalaseuran vuosikirja 90) paljastaa, että kyse onkin eräänlaisista ”äänivieraskirjan” palasista.

Lue loppuun

Kääntäjien jäljet arkistoluetteloissa

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 2007 julkaisema kaksiosainen Suomennoskirjallisuuden historia avaa aihettaan ennennäkemättömällä laajuudella. Niin kattava kuin teos onkin, on siinä jouduttu tekemään rajauksia, joita myöhempi tutkimus toivon mukaan avaa. Yksi teoksen rajauksista on käsiteltävän aineiston tyyppi: teoksen pääasiallisena lähdeaineistona ovat painetut kirjat ja aikakauslehdet (Riikonen 2007a, 9). Niinpä teoksen päätoimittaja H. K. Riikonen kirjoittaa:

Mitään kattavaa esitystä siitä, mitkä valmiit käännökset ovat jääneet syystä tai toisesta julkaisematta, ei ole olemassa. On kuitenkin ilmeistä, että kustantajien arkistoista samoin kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistosta sekä muissa yhteyksissä säilytettävästä käsikirjoitusmateriaalista voisi löytyä kaikenlaista kiinnostavaa aineistoa (Riikonen 2007b, 306).

Lue loppuun

Jälkiä viranomaisarkistoissa

Yksittäinen kirje, valokuva tai perimätietona sukupolvelta toiselle kerrottu tarina voi joskus johdattaa tutkimusmatkalle arkistoihin. Näin kävi minulle, kun silmiini sattui muuan sotilaspastorin kirje tammikuulta 1940. Kirje osui kohdalleni työni ohessa, etsiessäni tietoa yhteen lukuisista Kansallisarkiston tietopalvelulle saapuneista tiedusteluista. Työssäni etsin tietoa Kansallisarkistossa säilytettävistä asiakirjoista ja käsieni kautta kulkee lukemattomia sodan aikaisia tarinoita. Toisinaan, asiakirjoja selatessani ja asiakirjojen riveille kirjattuja nimiä lukiessani, joku merkintä saattaa herättää huomioni ja pysäyttää minut hetkeksi. Saatan kirjoittaa tiedon muistiin, ehkä ottaa asiakirjasta nopeasti valokuvan palatakseni siihen myöhemmin.

Kuva: Raija Ylönen-Peltonen.

Lue loppuun

Mennyttä aikaa miettimässä – SKS:n arkistossa kevätkaudella 2018

Eläkkeelle jääminen oli aika lailla toisenlaista kuin kuvittelin. Puhelin ei yhtäkkiä soi, sähköpostitulva lakkaa, yhteiskunnallinen asema kulttuurielämässä häipyy johonkin horisonttiin. Ketään ei enää kiinnosta, mitä ajattelen kirjallisuusviennistä, yhteistyöstä eri toimijoiden välillä, rahoituksen etsimisestä ja löytämisestä.

Olin harkinnut tarkkaan eläkkeelle jäämiseni. Kerroin jo vuosia aikaisemmin asiasta työtovereilleni, esimiehelleni ja julkisesti. Omasta mielestäni olin siis valmistautunut hyvin ja hyvissä ajoin työelämästä poistumiseen. Todellisuus olikin toisenlainen, ja itsestä on paljon kiinni se, kuinka hyödylliseksi itsensä voi ja saa tuntea aktiiviuran jälkeen. Minun päiväni ovat täyttyneet kirjallisuudelle ja teatterille omistettujen seurojen hallitustöissä, maahanmuuttajanaisten suomen opetuksessa ja mummin töissä.

Lue loppuun

Kuka arkistoisi kirjailijablogit?

Suomalaiset kirjailijat ovat vuosikausia tuottaneet erilaista kirjeaineistoa, käsikirjoituksia ja muuta työhönsä keskeisesti liittyvää aineistoa, jota myös SKS on arkistoinut kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmiinsa. Arkistot ovat valtavan haasteen edessä, kun yhä enemmän mahdollista arkistoitavaa aineistoa syntyy internetissä. Kirjailijat pitävät blogia, Facebook-sivuille ja -ryhmiin kirjoitellaan omia tuntoja ja kommentteja päivän polttaviin aiheisiin ja samoja teemoja käsitellään vielä Twitterissä ja muissa sosiaalisen median palveluissa.

Eri alojen tutkijat ovat hyödyntäneet internetin sisältöjä tutkimusaineistoinaan jo pitkään. Erityisesti sosiaalisen median aineistot nähdään tutkimuksellisesti kiinnostavina kuvatessaan tämän hetken yhteiskuntaa ja kulttuuria. Niillä voidaan todeta olevan siis myös kulttuuriperinnöllistä arvoa. Esimerkiksi kirjailijablogit kertovat nykyhetken kirjailijan ammatista, roolista yhteiskunnassa sekä kulttuuripolitiikasta. Blogi voi toimia brändäyksen välineenä, mutta myös yhteisöllisyyden paikkana ja väylänä rakentaa ja tuoda esiin omaa kirjailijaidentiteettiä.

Lue loppuun

Pedar Jalvi

Kysyin taannoin kollegoilta, paljonko arkistossa mahtaa kaikkiaan olla saamelaista aineistoa. Vastaukset olivat empiviä ja keskustelu laajeni ja aaltoili saamelaisuuden määrittelyongelmista aineisto- ja kerääjäkohtaisiin kysymyksiin. Mistä ja kenen perinteestä mahtaa olla kyse esimerkiksi historiallisten ja paikallistarinain kortiston osiossa, jonka otsikkona on arvoituksellisesti ja nykyihmisen korvaan pahalta särähtävästi ”Lappalaiset”? Lappi ei kuitenkaan ole alueena yhtenäinen perinne- tai kulttuurikokonaisuus, eikä saame ole yksi yhtenäinen kielikokonaisuus.

Ennen äänitystekniikoita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan tuli suhteellisen vähän ”lappalaisia” aineistoja. Esimerkiksi Utsjoelta on saamelaisperinteen tutkija Marjut Huuskosen mukaan tallennettu 1900-luvulla 16 käsikirjoituskokoelmaa. Ne sisältävät kansatieteellisiä kuvauksia, taikoja, uskomuksia ja enteitä; historiallisia ja paikallistarinoita sekä uskomustarinoita. Mukana on myös satuja, muistelmia, kansanlauluja, sananparsia ja erityyppistä kalendaariperinnettä. Tunnetuimmat näistä vanhoista kirjoittamalla tallennetuista käsikirjoitusaineistoista ovat Huuskosen mukaan Samuli ja Jenny Paulaharjun sekä Pedar Jalvin kokoelmat (Marjut Huuskonen, Stuorra-Jovnnan ladut. Tenonsaamelaisten ympäristökertomusten maailmat, 2004).

Lue loppuun