Vähäisiä lisiä
SKS:n arkistossa on käynnissä Vantaa50-hankkeen kanssa yhteistyössä järjestettävä Vantaalainen elämä -muistitietokeruu. Kutsuimme muusikko Maarit Hurmerinnan kertomaan omia kokemuksiaan musiikista, elämästä ja tietysti vantaalaisuudesta.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura toteuttaa kansallista ja kansainvälistä tehtävää kulttuurisen ymmärryksen lisääjänä. Keskeistä tässä työssä on dokumentoida meidän tavallisten ihmisten tapoja olla maailmassa. Perinteet ja kulttuurinen tieto kuuluvat elämäämme yhtä kiinteästi kuin ravinto, lepo ja lisääntyminen. Erityistä painoarvoa ”tavallisten ihmisten” äänillä on tilanteissa, joissa yksilöt saavat itse määritellä, mitä he haluavat itsestään kertoa ja miten. Omaehtoinen kerronta onkin SKS:n tallennustyön perusta. Kansankunnan muistin ytimessä ovat yksilölliset kokemukset, muistot ja ymmärrys maailmasta.
Kun ensimmäiset pommit olivat marraskuun viimeisenä pudonneet Helsinkiin, hän juoksi koko matkan Arkadiankadulta Töölöntorille ja särkynyt lasi rahisi jaloissa. Perhe oli elossa ja kotitalo pystyssä. Neljä ja puoli vuotta myöhemmin hän pääsi kielloista huolimatta katsomaan kaatunutta veljeään ja tunnisti tämän mustasta tukasta. Kasvoista ei ollut mitään jäljellä.
Heureka, Jumbo, lentokenttä, Ikea. M-juna, bussi nro 731, kehärata. Koti, lähikauppa, kirjasto, koulu. Myyrmäki, Tikkurila, Sotunki, Askisto, Riipilä, Länsimäki.
Vantaa on suomalaisten kaupunkien keskuudessa kiinnostava yhdistelmä vanhaa Helsingin maalaiskunnan perintöä ja urbaania kasvukeskusta pääkaupungin kupeessa. Vantaan kaupunkiajan historia alkaa vuodesta 1974, jolloin Vantaan kauppala, entinen Helsingin maalaiskunta kohotettiin viimein kaupungiksi. Samalla sai päätöksen pitkään jatkunut pohdinta siitä, mitä osia maalaiskunnasta tulisi yhdistää pääkaupunki Helsinkiin. Tilanne ratkesi Vantaan itsenäisyyteen. Vantaalaisen kaupunki-identiteetin ja vantaalaisuuden kehitys saattoi alkaa.
Millaista on elää Vantaalla? Tämä on avainkysymys, joka esitetään entisille, nykyisille ja tuleville vantaalaisille Vantaalainen elämä -muistitietokeruussa.
SKS kerää parhaillaan mielenterveyteen liittyvää muistitietoa. Aihe on mitä ajankohtaisin, sillä mielenterveydestä keskustellaan tänään laajalti yhteiskunnan ja kulttuurin eri tahoilla. Esimerkiksi viimeisen parin vuoden aikana iltapäivälehdet ovat täyttyneet ”näin korona koettelee mielenterveyttäsi” ja ”koronakriisin jälkeen uhkaa mielenterveyskriisi” -tyyppisistä otsikoista. Kuluvan vuoden alussa mielenterveys nostettiin myös yhdeksi aluevaalien keskeisimmistä teemoista, kun moni ehdokas asetti mielenterveyspalvelujen saatavuuden vaaliteesiensä keihäänkärjeksi ja vaaleja nimitettiin ”mielenterveysvaaleiksi”. Tuskin kukaan meistä voi tänä päivänä välttyä mielenterveyttä koskevalta puheelta – niin olennaisesti se on ujuttautunut osaksi politiikan, median ja arjen keskusteluitamme.
Vaikka mielenterveyspuhe on tullut osaksi arkeamme, on kuitenkin epäselvää, mitä mielenterveys lopulta on ja miten se oikeastaan ymmärretään arkiajattelussamme. Jo terveyttä itsessään on historian saatossa kuvattu arvoituksena tai mysteerinä, jonka ratkaisemiseksi ja parhaan mahdollisen terveyden saavuttamiseksi on eri aikoina kehitelty mitä mielikuvituksellisimpia rohtoja ja välineitä. Nykyaika ei tee tästä poikkeusta. Esimerkiksi erilaiset kehon toimintoja ja aktiivisuutta mittaavat älylaitteet sekä verkossa tarjolla olevat itsehoito-oppaat näyttäytyvät ajallemme tyypillisinä keinoina parhaan mahdollisen terveyden saavuttamiseksi. Ne ovat osa aikamme individualistista kulttuuria, jossa (mielen)terveyden ylläpito on yksilön vastuulla ja tapa määrittää ihmisen yhteiskunnallista arvoa.
Muistatko, millaista oli kieppua leikkipuiston karusellissa tai miltä kesäauringon lämmittämä liukumäki tuntui takamuksen alla? Leikkikentät ovat olleet keskeinen osa kaupunkilaislasten elämää jo yli sadan vuoden ajan. Ensimmäiset leikkikentät perustettiin Helsinkiin jo 1800-luvun lopulla, ja vuodesta 1914 lähtien niillä on järjestetty ohjattua leikkitoimintaa. Viimeistään 1930-luvun kuluessa leikkikentät vakiintuivat suomalaiseen kaupunkimaisemaan, ja kesäaikaan painottuva ohjattu leikkikenttätoiminta yleistyi koko maassa. Sittemmin lähinnä keinuilla ja hiekkalaatikoilla varustetut leikkikentät ovat muuttuneet monipuolisiksi leikkipuistoiksi, jotka ovat edelleen tärkeä osa lasten omaa kaupunkiympäristöä. Lasten lisäksi niissä viettävät aikaa myös aikuiset, kuten vanhemmat, isovanhemmat ja lastenhoitajat. Leikkipuistot ovat myös monen työpaikka: ohjaajat ja leikkiympäristöjen suunnittelijat työskentelevät puistoissa ja niiden parissa päivittäin.
Keräämme parhaillaan muistitietoa leikkipuistojen arjesta ja merkityksistä eri vuosikymmeninä Leikin paikat -keruussa.
Vuosi sitten Vainojen uhrien muistopäivänä 27.1.2020 SKS julkaisi muistitietokeruun Stalinin vainojen muistot. Muistelukirjoituksia ja erilaisia oheisaineistoja, kuten asiakirjoja, lehtileikkeitä ja kirjeitä, saapui keruuseen yhteensä yli 1 100 sivua (tulostiedote 24.9.2020).
Keruu käynnistettiin toimittaja Unto Hämäläisen aloitteesta. Huolimatta siitä, että arviot vainojen uhrien lukumäärästä – 8000–25 000 tapettua tai kadonnutta suomalaista – ovat pysäyttäviä, aihetta on tutkittu verrattain vähän ja tuhansien uhrien kohtalo on yhä hämärän peitossa. Vähälle huomiolle ovat jääneet myös vainojen uhrien läheisten muistot ja kokemukset sukua koskettaneista vainoista. Miten perheet ja suvut ovat yrittäneet selvittää vainojen uhrien kohtaloita, ja mitä on saatu selville? Mitä vainoista elossa selvinneet ovat kertoneet jälkipolville kokemuksistaan, ja mitä tapahtuneesta ajatellaan tänä päivänä? Muun muassa näihin kysymyksiin SKS:n muistitietokeruu etsi vastauksia.
Tällä viikolla tuli kuluneeksi 51 vuotta Peukalomatkat ry:n perustamisesta. Tätäkään en olisi tiennyt, ellemme olisi kesäkuussa vastaanottaneet Hyppää kyytiin! -muistitietokeruuseen aineistoluovutusta, joka sisälsi yhdistyksen toiminta-asiakirjoja. Peukalomatkat ry:n ensisijaisena tarkoituksena oli edistää myötämielistä suhtautumista liftaamiseen. Liftareita syytettiin haitoista, ja vaikka yhdistyksen mielestä ongelmia ei ollut, sitoutui yhdistys säännöissään poistamaan haittoja, mikäli niitä osoitettaisiin. Asiansa tukevoittamiseksi yhdistys päätti 20.2.1970 kutsua kunniajäsenekseen itsensä presidentti Urho Kekkosen.
Muutama kuukausi myöhemmin saapui presidentin kansliasta kuitenkin lannistava viesti:
Kun suhtautuminen yhdistyksenne tarkoitusperiin vahvastikin vaihtelee kansalaisten keskuudessa ja kun presidentti Kekkonen itse näkee ns. liftaamiseen liittyvän myös haittatekijöitä, presidentti ei voi ottaa mainitsemallanne tavalla edistääkseen yhdistyksenne tarkoitusperiä. Liftaaja voi saattaa itsensä tilanteeseen, jossa hänelle sattuu vahinko. Suostumalla pyyntöönne presidentti katsoo ottavansa moraalisen vastuun tuollaisista vahingoista. Näin ollen hän ei voi pyyntöönne suostua.
”Ulla Lipponen olisi jo tarttunut tähän”, muistan pohtineeni kollegan kanssa helmikuussa, kun huhuja ja meemejä oli alkanut liikkua vielä kovin etäisen oloisen koronaepidemian ympärillä. Entisellä kansanrunousarkiston tutkijalla oli kyky reagoida nopeasti ajankohtaisten tapahtumien generoimaan perinteeseen. Ulla Lipposen (1941−2015) ansiosta arkiston kokoelmat karttuivat muun muassa WTC-terrori-iskun ja Lahden dopingskandaalin synnyttämällä sähköpostihuumorilla.
Koska olimme selvästikin poikkeuksellisen ajan kynnyksellä, oli SKS:n keruutyöryhmän tartuttava toimeen pian. Tavallisesti valmistelemme keruitamme pitkään ja huolella, muuta kiitos jouhevan päätöksentekoprosessin ja yhteistyön, saimme keruun käynnistettyä muutamassa päivässä. Salamastartista johtuen julkaisimme keruuesitteenkin vain sähköisissä kanavissa.
Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun -hankkeen puitteissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon luovutettuja arkistoaineistoja järjestäessäni huomioni on Inkerinmaan 1900-luvun alun dramaattisten käänteiden ohella kiinnittynyt toiseen inkerinsuomalaisten historian kannalta erityisen tapahtumarikkaaseen ja monin tavoin mullistavaan ajanjaksoon, perestroikaan.