Elias Lönnrot teki Kalevalan – ainekset Kalevalaan tulivat runonlaulajilta

Elias Lönnrot teki Kalevalan. Ainekset Kalevalaan hän sai runolaulun taitajilta, joita hän haastatteli keruumatkoillaan Suomessa ja Karjalassa. Näitä taitajia oli varmasti satoja. Tarkkaa lukua on mahdoton tietää, koska Lönnrot ei juuri koskaan merkinnyt runomuistiinpanojensa yhteyteen niiden esittäjiä.

Kalevala on luotu yhdeksi kertomukseksi. Elävä runolaulukulttuuri Lönnrotin keruualueilla Karjalassa ja Suomessa rajan molemmin puolin taas oli moninainen ja moniääninen. Perinteen taitajat eivät olleet samanlaisia: jotkut olivat runonlaulajia, toiset tietäjiä, useat molempia. Joukossa on ollut niin suvereeneja perinteen sisällön ja sen luomisen säännöt hallitsevia taitajia kuin yksittäisiä runoja ja katkelmia osanneita muistelijoita.

Lue loppuun

Mitä on suullinen perinne?

Museovirasto vastaa Unescon aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta yleissopimuksen toteuttamisesta Suomessa. Elävän perinnön luettelointi on osa sopimusta. 2016 avattuun Elävän perinnön wikiluetteloon kuuluu yhdeksän eri osa-aluetta, joista suullinen perinne on yksi. Museovirasto, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Svenska Litteratursällskapet i Finland ja Kotimaisten kielten keskus järjestivät marraskuussa 2017 yhteisen Elävä suullinen perintö – sananlaskuista slangilauluihin -seminaarin, jossa suullista perinnettä tarkasteltiin eri näkökulmista.

Kun minut kutsuttiin puhumaan seminaariin, suostuin heti. Kyllähän jokainen folkloristi tämän asian hallitsee! Vasta valmistautuessani seminaarin ymmärsin, miten suuren haasteen olinkaan ottanut vastaan. Suomalaiset folkloristit ovat tehneet kansainvälisesti merkittävää tutkimusta suullisesta perinteestä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamisesta asti eikä yhden esitelmän aikana ollut mahdollista esitellä yksittäisiä tutkijoita saatikka heidän tutkimuksiaan tai edes esitellä koostetta aiemmasta tutkimuksesta. Lisäksi suullisen perinteen asema folkloristiikassa on niin keskeinen ja kaikenkattava, että suullisesta perinteestä on vaikea puhua ilman, että samalla käsittelee mitä ylipäätään tarkoitamme folklorelle ja perinteellä.

Lue loppuun

Kenen runolauluja laulamme?

Tutkija ja laulaja Kati Kallio aloitti viime syksynä Vähäisiä lisissä keskustelun kulttuurisesta lainaamisesta tai omimisesta ja vähemmistöryhmien lauluista omakohtaisessa kirjoituksessaan, jonka otsikko oli ”Saanko laulaa laulujasi?”. Kommentoin tässä tekstissä aihetta symboliasemaan nousseen kalevalamittaisen runolaulun, kansallisuuden ja paikallisuuksien näkökulmasta.

Suomessa on varsinkin julkisissa keskusteluissa totuttu ajattelemaan, että Kalevala on lähtökohtaisesti suomalainen teos ja kalevalamittainen runolaulu suomalaisten perinnettä. Monella tapaa nämä ovat paikkansa pitäviä ajatuksia – olihan esimerkiksi Elias Lönnrotilla vakaa tarkoitus tuoda vanha suullinen runolauluperinne suomenkielisen yleisön tietoisuuteen. Tässä hän onnistui aikalaistensa tuella erinomaisesti, jopa niin taidokkaasti, että runojen ylirajainen luonne ja niiden takana olevat paikalliskulttuurit ovat 2000-luvulle tultaessa painuneet taka-alalle. Paikallisesta on tullut kansallista ja laajaan myyttirunouden verkostoon asettuvasta perinteestä kansallisvaltion rajoista riippuvaista.

Lue loppuun

Miten kutsua vanhaa runoa?

Erilaiset nimitykset kuvaavat ja rajaavat kohdettaan eri tavoin. Ne kantavat mukanaan pitkiäkin laahuksia ja piilomerkityksiä. Niinpä itämerensuomalaisen suullisen runon tutkijat eivät yli kahdensadan vuoden jälkeenkään ole yksimielisiä siitä, miten tutkimuskohdetta tulisi eri kielillä ja eri yhteyksissä nimittää. Kalevalamittainen runo? Regilaul? Vanha runo? Runolaulu? Perustelut eri nimitysten puolesta kätkeytyvät usein tutkimusten alaviitteisiin, sivuhuomautuksiin tai rivien väleihin.

Itse tutkimuskohde on selvä: se ilmaisumuoto, joka näillä maailmankolkilla oli käytössä laulu- ja runokielenä ennen riimillisiä säkeistölauluja ja pitkälle niiden kanssa rinnan. Se runokieli, jota Elias Lönnrot käytti Kalevalassa, ja joka kansalliseepokselta sai yhden yleisimmistä nimistään kalevalainen runous. 1900-luvun puolivälin vaiheilla nimi alkoi esiintyä ilmeisesti neutraalimmaksi tai tieteellisemmäksi koetussa muodossa kalevalamittainen runous.

Lue loppuun

Lajien avarat rajat

Arkisto on yllätyksiä täynnä. Kuuntelin aikoinaan noin kolme vuotta täyspäiväisesti läpi kalevalamittaisen runon äänityksiä. Suurin osa nauhoista vahvisti ennakkokäsityksiäni. Nauhoilla lauloi vanhoja ihmisiä melko hiljaisilla ja rauhallisilla äänillä. Runosäkeet seurasivat toistaan hieman muuntelevan, hyvin yksinkertaisen sävelmän myötä kunnes laulu loppui kuin seinään. Runomitta oli pääosin sisäsiistiä klassista kalevalamittaa.

Sitten tuli vastaan kaikenlaisia hämmentäviä poikkeuksia. Vienankarjalaisen laulun pitäisi olla suunnilleen yksiäänistä ja aika hiljaista, mutta äkkiä joukko naisia laulaakin yhdessä vahvan jäntevästi, ja vaikka hääsävelmän muuntelu ei ole suurta, tuottaa se taidokkaita moniäänisinä soivia kohtia. Joku toinen lisää lauluunsa ylimääräisiä hehetystavuja ja joikuu kuin keväinen joutsen niin, että nauhan aikaisempi analysoija ei ole edes tunnistanut laulua kalevalamittaiseksi runoksi. Kolmannella laulajalla yksikään runosäe ei toistu samanlaisena, vaan sävelmä muuntelee loputtomasti kuin virtaava vesi.

Lue loppuun

Väinämöinen virret takoi – mitä teki Agricola?

Suomenkielisen Psalttarin esipuheessa Mikael Agricola piirsi kuvan hämäläisten ja karjalaisten jumaljoukosta. Näiden seassa oli myös suuri laulajaheeros Väinämöinen: ”Äinemöinen wirdhet tacoi.” Psalttarin muodostavat psalmit ovat myös täynnä musiikkia: kanteleita, huiluja, harppuja ja ”trumpuja.” Muutoin ei laulaminen juuri Agricolan teksteissä näy.

Runouden yhteydessä suomen kirjakielen juhlittu isä on ollut tapana ohittaa hymähdelleen. Mikael Agricola, jonka runot esipuheissa olivat kömpelön hakkaavaa knittelimittaa, tavut sikin sokin, ja joka käänsi mitallisiakin katolisia hymnejä suorasanaiseen muotoon. Joskus myös ihmetellään: miksi keskeisten pyhien tekstien suomentaja ei suomentanut myös luterilaisia virsiä, miksi ensimmäistä virsikirjaa jouduttiin odottamaan viisikymmentä vuotta?

Lue loppuun