Muistatko Kantelettaren?

Kanteletar on jännittävä teos: sen runot unohtuvat sitä mukaa kun on ne lukenut. Kalevalasta muistetaan ainakin joitakin keskeisiä tarinoita ja henkilöhahmoja, mutta suhteellisen lyhyisiin lyyrisiin runoihin ja tunnelmiin keskittyvässä Kantelettaressa ei näitä muistin apuvälineitä ole. Muistaminen ja unohtaminen lienevät osin kytkeytyneet kouluopetukseen ja kansalliseen toistoon. Onni Okkosen lausahdus vuodelta 1908 on edelleen ajankohtainen: ”Pitäähän jokainen sivistynyt suomalainen velvollisuutena olla lukenut Kalevalan (Kantelettaresta ei pidetä niin väliä) läpi –.”

Lue loppuun

Oi Kalevala! – tutkijat Kalevalan kriittisen edition parissa

Oli kuuma alkukesän päivä vuonna 2015. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusosasto oli kokoontunut Suomenlinnaan ideoimaan tulevaisuudessa rahoitettavia tutkimushankkeita. Tarkoituksena oli pitää myyntipuhe hypoteettisille rahoittajille. Ryhmämme Kalevala-idealle hymyiltiin vinosti – olihan Kalevala, ah, niin passé – mutta tuona kesää enteilevänä päivänä Suomenlinnan nurmella onnistuimme perustelemaan rahoituksen Kalevalan kriittiselle editiolle.

Todellista hankerahoitusta piti vielä odottaa, mutta idea sai siivet alleen. Miksi Kalevalasta ei ollut kriittistä laitosta? Oliko syynä historian kuluessa usein toistettu ajatus Lönnrotin eepoksesta? Se oli ”epäpätöinen”, liian kirjallinen ja Lönnrotin turmelema, kaikkea muuta kuin aito kansanruno, jonka suomalainen ja vertaileva kansanrunoudentutkimus oli ottanut 1800-luvun lopulla tutkimuskohteekseen? A. R. Niemen ja Väinö Kaukosen säetutkimukset edustivat eräänlaista kriittistä editiota yksittäisten säkeiden tasolla, mutta Lönnrot toimi toisin, säetasoa laveammin, temaattisesti lähellä olevien runotyyppien ja -aihelmien kanssa.

Lue loppuun

Seitsemän Kalevalaa – ja vähän enemmänkin

Kalevala on ylisanaisinta, haukotuttavinta ja itseään toistavinta, mitä tämän kansan henkisestä perinnöstä on koskaan irti saatu” (Knuuttila 2008: 389). Lausahdusta voisi jatkaa toteamalla, että Kalevala on myös käsittämättömintä, mahdottominta ja lukukelvottominta, mitä kirjahyllyissä pölyttyy. Kalevala ehkä löytyy useammankin kotikirjastosta, kansalliseepoksena sillä on järkähtämätön symboliarvo, mutta harva jaksaa innostua eepoksesta.

Yllä oleva sitaatti on irrotettu asiayhteydestään. Seppo Knuuttila ei suinkaan ristiinnaulitse Kalevalaa, vaan pohtii eepoksesta tuotettuja ylisanoja, joita arvostelevat äänet vain vahvistavat: ”Kehut seuraavat Kalevalaa, ja ne saavat uskottavaa lisäväriä kriittisistä kannoista”. Kalevalan tutkimus ja eepoksesta tuotetut tulkinnat ja lausumat ovat yhtä moninaisia, ristiriitaisia ja mahdottomiakin kuin Kalevala itse. Ylistys ja ryöpytys kattavat toinen toisensa.

Lue loppuun

Kirjeiden internet nälkäavun väylänä

Autonomian kauden kirjeenvaihtojen verkkojulkaiseminen, kun se joskus toteutuu, tulee mahdollistamaan tuon ajan toimijoiden sosiaalisten suhteiden tarkastelun aivan uudella tavalla. Se tuo näkyviksi sosiaaliset verkostot, joissa eri puolilla Suomea asuneet autonomian kauden toimijat elivät ja vaikuttivat.

Elias Lönnrotin laaja kirjeenvaihto, jota Suomalaisen Kirjallisuuden Seura tuottaa verkkoon kaikkien luettavaksi (Elias Lönnrotin kirjeenvaihto), oli osa aikansa internettiä, kirjeenvaihdon verkostoa. Yhden esimerkin kirjeenvaihdon kautta tapahtuneesta sosiaalisten suhteiden vaikutuksesta tarjoaa Kajaanin piirilääkärin kirjeenvaihto Helsinkiin niin ikään lääkäriksi opiskelleelle Lars Isak Ahlstubbelle (1804–1870). Lönnrot oli työskennellyt hänen kanssaan jo Helsingin vuoden 1831 koleraepidemian aikana. Ahlstubbe oli Lauantaiseuran jäsen, se lihavaksi mainittu, jonka sairastaessa muut lauantaiseuralaiset hyväntahtoisesti totesivat hänellä olevan ”vikaa läskissä”.

Lue loppuun

”Väinämöinen on kylliksi antanut työtä”

Laulaja, kirjailija vai kertoja? Laulava kirjuri, kirjoittava laulaja? Luova runoilija, kalevalainen kansanrunoilija, viimeinen suuri runonlaulaja? Puhtaaksikirjoittaja, kokoonpanija, toimittaja vai palapelin rakentaja?

Elias Lönnrotin työtä Kalevalan ja Kantelettaren parissa on luonnehdittu hengästyttävän monella tavalla. Tarkoituksena on luonnollisesti ollut saada selvää Lönnrotin työn laadusta: miten Lönnrot muokkasi kerättyjä runoja ja mikä oli Lönnrotin oma osuus Kalevalassa ja Kantelettaressa? Lönnrot hämmensi soppaa lisää vertaamalla itseään Uudessa Kalevalassa runonlaulajaksi.

Lue loppuun

Miniän laulu ja muita ajatuksia Kantelettaresta

Eepoksen kylkeen toimitettua ja sen sisarteokseksi luonnehdittua lyyristen laulujen kokoelmaa, Kanteletarta, pidetään yleensä suhteellisen autenttisena esityksenä kansanlyriikasta. Ajatusta ohjasi epäsuorasti Lönnrot itse kutsuen lyyristä laulua herkäksi kukaksi, joka turmeltuu, jos siihen koskee vieraalla kädellä. Toisaalta Kantelettaren suhdetta sen taustalla oleviin runoihin ja Lönnrotin toimitusperiaatteisiin ei ole tutkittu samassa määrin kuin Kalevalaa. Tyypillisesti runoja on luettu sovinnaisia kansanrunokäsityksiä vasten, vaikka, kuten Satu Apo on osoittanut, Kanteletar on yllättävän realistinen kuvaus kansankulttuurin ruumiillisista ja aggressiivisista teemoista.

Kanteletar valmistui hedelmällisessä työvaiheessa. Kalevalan ensimmäinen versio (1835) oli julkaistu ja se oli saanut innostuneen vastaanoton. Takana olivat suuret keruumatkat, joiden aikana oli kertynyt runsaasti lyyrisiä runoja. Lönnrot ihastui matkoillaan lyyrisen laulun kauneuteen, mutta henkilökohtaisilla kokemuksillakin lienee ollut merkitystä siinä, mitä paperille piirtyi, ja miten runomuistiinpanot muovautuivat edelleen kirjallisessa kokoelmassa. Lönnrot kohtasi matkoillaan vastoinkäymisiä, näki nälkää ja oli monin tavoin yksinäinen. Seitsemännellä keruumatkallaan vuosina 1836−1837 hän kuvasi matkatoverilleen J. F. Cajanille, kuinka kyyneleet tulivat silmiin ja apeus valtasi mielen heidän erottuaan toisistaan:

Lue loppuun

Rakkauksia

Täst’ on kulta kulkenunna,
Täst’ on mennyt mielitietty,
Tästä armas astununna,
Valkia vaeltanunna;
Täss’ on astunut aholla,
Tuoss’ on istunut kivellä.
Kivi on paljo kirkkahampi,
Paasi toistansa parempi,
Kangas kahta kaunihimpi,
Lehto viittä leppiämpi,
Korpi kuutta kukkahampi,
Koko metsä mieluisampi,
Tuon on kultani kulusta,
Armahani astunnasta.
(Kanteletar I: 174)

Lue loppuun

Uusi Kanteletar − Mitä tulitkaan tehneeksi, Elias Lönnrot?

Lönnrotin korjauksilla ja lisäyksillä varustettu Kanteletar, ensimmäinen painos, toinen kirja. Lönnrotiana 47. KIA, SKS.

Lönnrotin korjauksilla ja lisäyksillä varustettu Kanteletar, ensimmäinen painos, toinen kirja. Lönnrotiana 47. KIA, SKS.

“Kantelettaren kokoonpanon viimeinen vaihe on havainnollisena esimerkkinä usein todetusta säännöstä, ettei kirjailijan pidä viimeisinä elinvuosinaan ryhtyä korjaamaan nuoruutensa ja miehuutensa aikana suorittamiaan töitä.”

Näin suorin sanoin kirjoitti Elias Lönnrotin elämäkerturi, Aarne Anttila, Lönnrotin viimeisestä kirjallisesta työstä. Viimeistellessään loitsurunojen kokoonpanoa 1870-luvun lopulla Lönnrot palasi laulurunoihin. Tekeillä oli uusi, korjattu ja laajennettu Kanteletar-painos. Työ jatkui aina Lönnrotin kuolemaan, kevääseen 1884, asti.

Lue loppuun

Nyrjähtänyt nero vai Doktor Besserwisser?

Kansallishuuma synnytti 1800-luvun alkupuoliskolla – ja toistuvasti sen jälkeen – hyödyllistä, hyödytöntä ja joskus vahingollista vipinää erityisesti nuorten miesten parissa. Suuri joukko lahjakkaita ja kaiketi myös vähemmän lahjakkaita intomieliä kierteli Suomen saloilla merkitsemässä muistiin runoja, lauluja ja suomen sanoja.

Juha Hurme on käsikirjoittanut ja ohjannut Kansallisteatteriin näytelmän yhdestä näistä 1800-luvun kansallismielisistä hommaajista, D. E. D. Europaeuksesta, joka on jäänyt suurelta yleisöltä unohduksiin.

Lue loppuun