Kiven Kullervo herää keväisin

Aleksis Kiven huippusesonki ajoittuu lokakuun ensimmäisille viikoille. Hänen esikoisnäytelmänsä sankari Kullervoinen sijaan nousee vasta kevään koittaessa jaloilleen kuin karhu talviuniltaan. Kevätauringon voimistuessa Kiven hurjapäinen peto saa palkinnon eliittikilpailussa ja kutsutaan sivistyneistön kalaaseihin, joissa häntä ihaillaan hyvin tärkätyissä paidoissa ja jopa pilkettä silmäkulmassa. Miten ihmeessä Kiven terävähampainen kontio solahtaa niin sulavasti Helsingin seurapiireihin?

Kalervon pojan salonkikelpoisesta kevätsesongista voi etsiä tietoa uudesta Kullervon digitaalisesta kriittisestä editiosta, jossa kerrotaan teoksen kirjoittamisen vaiheista ja näytelmän tiestä estradeille.

Lue loppuun

Kauppakirjanpitäjän eriskummallinen idea

Eräs kauppiassäädyn jäsen Tukholmassa, herra C. G. Zetterqvist, on saanut eriskummallisen idean julkaista suomalainen runo käännettynä kaikille mahdollisille kielille, mistä vain käännöksiä voisi hankkia. Antamatta tälle yritykselle varsinaista kirjallista painoarvoa ja merkitystä on kuitenkin myönnettävä, että se on ainutlaatuinen lajissaan ja voi myös omalta osaltaan vaikuttaa suomalaisen kirjallisuuden ja sen tähän mennessä tärkeimmän ainesosan, kansanrunouden, tunnetummaksi tekemiseen ulkomailla. Muutenkin on huomionarvoista, että kauppakirjanpitäjä omistautuu sellaiselle yritykselle, jota suunnitelman mukaisesti toteutettuna ei luonnollisesti voi saada aikaan ilman runsaita kuluja. Myös kuuluu herra Z. olevan suomea osaamaton ja kiinnittäneen huomionsa kyseessä olevaan runoon ruotsinkielisen käännöksen kautta. (Helsingfors Morgonblad 12.6.1843, käännös blogin kirjoittajan.)

SKS:n uusi verkkojulkaisu Jos mun tuttuni tulisi esittelee nyt tämän kauppakirjanpitäjän eriskummallisen idean tulokset.

Lue loppuun

Muistatko Kantelettaren?

Kanteletar on jännittävä teos: sen runot unohtuvat sitä mukaa kun on ne lukenut. Kalevalasta muistetaan ainakin joitakin keskeisiä tarinoita ja henkilöhahmoja, mutta suhteellisen lyhyisiin lyyrisiin runoihin ja tunnelmiin keskittyvässä Kantelettaressa ei näitä muistin apuvälineitä ole. Muistaminen ja unohtaminen lienevät osin kytkeytyneet kouluopetukseen ja kansalliseen toistoon. Onni Okkosen lausahdus vuodelta 1908 on edelleen ajankohtainen: ”Pitäähän jokainen sivistynyt suomalainen velvollisuutena olla lukenut Kalevalan (Kantelettaresta ei pidetä niin väliä) läpi –.”

Lue loppuun

Oi Kalevala! – tutkijat Kalevalan kriittisen edition parissa

Oli kuuma alkukesän päivä vuonna 2015. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusosasto oli kokoontunut Suomenlinnaan ideoimaan tulevaisuudessa rahoitettavia tutkimushankkeita. Tarkoituksena oli pitää myyntipuhe hypoteettisille rahoittajille. Ryhmämme Kalevala-idealle hymyiltiin vinosti – olihan Kalevala, ah, niin passé – mutta tuona kesää enteilevänä päivänä Suomenlinnan nurmella onnistuimme perustelemaan rahoituksen Kalevalan kriittiselle editiolle.

Todellista hankerahoitusta piti vielä odottaa, mutta idea sai siivet alleen. Miksi Kalevalasta ei ollut kriittistä laitosta? Oliko syynä historian kuluessa usein toistettu ajatus Lönnrotin eepoksesta? Se oli ”epäpätöinen”, liian kirjallinen ja Lönnrotin turmelema, kaikkea muuta kuin aito kansanruno, jonka suomalainen ja vertaileva kansanrunoudentutkimus oli ottanut 1800-luvun lopulla tutkimuskohteekseen? A. R. Niemen ja Väinö Kaukosen säetutkimukset edustivat eräänlaista kriittistä editiota yksittäisten säkeiden tasolla, mutta Lönnrot toimi toisin, säetasoa laveammin, temaattisesti lähellä olevien runotyyppien ja -aihelmien kanssa.

Lue loppuun

Seitsemän Kalevalaa – ja vähän enemmänkin

Kalevala on ylisanaisinta, haukotuttavinta ja itseään toistavinta, mitä tämän kansan henkisestä perinnöstä on koskaan irti saatu” (Knuuttila 2008: 389). Lausahdusta voisi jatkaa toteamalla, että Kalevala on myös käsittämättömintä, mahdottominta ja lukukelvottominta, mitä kirjahyllyissä pölyttyy. Kalevala ehkä löytyy useammankin kotikirjastosta, kansalliseepoksena sillä on järkähtämätön symboliarvo, mutta harva jaksaa innostua eepoksesta.

Yllä oleva sitaatti on irrotettu asiayhteydestään. Seppo Knuuttila ei suinkaan ristiinnaulitse Kalevalaa, vaan pohtii eepoksesta tuotettuja ylisanoja, joita arvostelevat äänet vain vahvistavat: ”Kehut seuraavat Kalevalaa, ja ne saavat uskottavaa lisäväriä kriittisistä kannoista”. Kalevalan tutkimus ja eepoksesta tuotetut tulkinnat ja lausumat ovat yhtä moninaisia, ristiriitaisia ja mahdottomiakin kuin Kalevala itse. Ylistys ja ryöpytys kattavat toinen toisensa.

Lue loppuun

Kirjeiden internet nälkäavun väylänä

Autonomian kauden kirjeenvaihtojen verkkojulkaiseminen, kun se joskus toteutuu, tulee mahdollistamaan tuon ajan toimijoiden sosiaalisten suhteiden tarkastelun aivan uudella tavalla. Se tuo näkyviksi sosiaaliset verkostot, joissa eri puolilla Suomea asuneet autonomian kauden toimijat elivät ja vaikuttivat.

Elias Lönnrotin laaja kirjeenvaihto, jota Suomalaisen Kirjallisuuden Seura tuottaa verkkoon kaikkien luettavaksi (Elias Lönnrotin kirjeenvaihto), oli osa aikansa internettiä, kirjeenvaihdon verkostoa. Yhden esimerkin kirjeenvaihdon kautta tapahtuneesta sosiaalisten suhteiden vaikutuksesta tarjoaa Kajaanin piirilääkärin kirjeenvaihto Helsinkiin niin ikään lääkäriksi opiskelleelle Lars Isak Ahlstubbelle (1804–1870). Lönnrot oli työskennellyt hänen kanssaan jo Helsingin vuoden 1831 koleraepidemian aikana. Ahlstubbe oli Lauantaiseuran jäsen, se lihavaksi mainittu, jonka sairastaessa muut lauantaiseuralaiset hyväntahtoisesti totesivat hänellä olevan ”vikaa läskissä”.

Lue loppuun

”Väinämöinen on kylliksi antanut työtä”

Laulaja, kirjailija vai kertoja? Laulava kirjuri, kirjoittava laulaja? Luova runoilija, kalevalainen kansanrunoilija, viimeinen suuri runonlaulaja? Puhtaaksikirjoittaja, kokoonpanija, toimittaja vai palapelin rakentaja?

Elias Lönnrotin työtä Kalevalan ja Kantelettaren parissa on luonnehdittu hengästyttävän monella tavalla. Tarkoituksena on luonnollisesti ollut saada selvää Lönnrotin työn laadusta: miten Lönnrot muokkasi kerättyjä runoja ja mikä oli Lönnrotin oma osuus Kalevalassa ja Kantelettaressa? Lönnrot hämmensi soppaa lisää vertaamalla itseään Uudessa Kalevalassa runonlaulajaksi.

Lue loppuun

Miniän laulu ja muita ajatuksia Kantelettaresta

Eepoksen kylkeen toimitettua ja sen sisarteokseksi luonnehdittua lyyristen laulujen kokoelmaa, Kanteletarta, pidetään yleensä suhteellisen autenttisena esityksenä kansanlyriikasta. Ajatusta ohjasi epäsuorasti Lönnrot itse kutsuen lyyristä laulua herkäksi kukaksi, joka turmeltuu, jos siihen koskee vieraalla kädellä. Toisaalta Kantelettaren suhdetta sen taustalla oleviin runoihin ja Lönnrotin toimitusperiaatteisiin ei ole tutkittu samassa määrin kuin Kalevalaa. Tyypillisesti runoja on luettu sovinnaisia kansanrunokäsityksiä vasten, vaikka, kuten Satu Apo on osoittanut, Kanteletar on yllättävän realistinen kuvaus kansankulttuurin ruumiillisista ja aggressiivisista teemoista.

Kanteletar valmistui hedelmällisessä työvaiheessa. Kalevalan ensimmäinen versio (1835) oli julkaistu ja se oli saanut innostuneen vastaanoton. Takana olivat suuret keruumatkat, joiden aikana oli kertynyt runsaasti lyyrisiä runoja. Lönnrot ihastui matkoillaan lyyrisen laulun kauneuteen, mutta henkilökohtaisilla kokemuksillakin lienee ollut merkitystä siinä, mitä paperille piirtyi, ja miten runomuistiinpanot muovautuivat edelleen kirjallisessa kokoelmassa. Lönnrot kohtasi matkoillaan vastoinkäymisiä, näki nälkää ja oli monin tavoin yksinäinen. Seitsemännellä keruumatkallaan vuosina 1836−1837 hän kuvasi matkatoverilleen J. F. Cajanille, kuinka kyyneleet tulivat silmiin ja apeus valtasi mielen heidän erottuaan toisistaan:

Lue loppuun