Aivan erityinen paikka

Istun kirjallisuusarkiston keittiössä kahvilla ja katselen sisäpihalle. Ulkona kirkuvat lokit vievät ajatukset melkein kymmenen vuoden takaiseen kevääseen, jolloin olin harjoittelijana kirjallsuusarkistossa; silloin vastapäisen talon rännissä oli lokinpesä, jonka tapahtumia seurasimme päivästä toiseen. Intensiivinen, tärkeä kevät, jonka tapahtumista muistan yhtäkkiä paljon. Tämä on erityinen paikka, ajattelen.

Muutama vuosi sitten ilmestyi erityisen hieno kirja Helsingistä, Naisten Helsinki (Kvinnornas Helsingfors, Schildts 2010), kulttuurihistoriallinen opas Helsinkiin. Hankkeen takana olevan kulttuurifeministisen työryhmän esipuheessa sanotaan, että kirjalla on kaksi päähenkilöä, Helsinki ja kaupunkitilassa toimiva nainen.

Lue loppuun

Nahkamunia ja rautamunia

Ensimmäiset työtehtäväni SKS:ssa olivat Kalevalan 150-vuotisjuhlavuoden 1985 avustamista. Edelleenkin 1985 on minun aikani suurisuuntaisin juhlavuosi: tapahtumia oli sadoittain kotimaassa ja maailmalla. – Enpä ollut Vatikaanissa, mutta yksi hauskimpia muistojani tuosta vuodesta on ministeri Jaakko Nummisen kuvaus siitä, kun hän ja professori Tuomo Pekkanen pääsivät ojentamaan Pekkasen kääntämän Kalevala Latinan paaville. Vähän ikävää, mutta oikeastaan aika kaunista on, että Nummisen kertomuksesta on vain muisto, ei dokumenttia.

Kun arkistoin vuotta 1985, ajattelin, että Kalevalan juhlinta on nyt sitten tässä. Seuraavan kerran juhlittaisiin 150-vuotiasta uutta Kalevalaa, mutta siihenhän oli aikaa 14 vuotta. Toisin kävi. Vuonna 1999 olin edelleen mukana.

Lue loppuun

Eihän meillä mitään olis jos ei myö säästettäis

Näin tapasi isoäitini sanoa, piloillaan, mutta siitä huolimatta hän oli kova säästämään kaikkea. Säästämistä ja paikkaamista hän selitti elämänkokemuksellaan: sen perusteella huonoihin aikoihin varautuminen oli viisautta. Isoäidin jäljiltä aitassa ja vintissä oli rullakaupalla itse kudottuja mattoja, melkein käyttämättömiäkin astioita ja vaatteita, kaikkea mahdollista pahvilaatikoihin ja paperiin pakattuna.

Sodan elänyt sukupolvi oppi säästämään paitsi arvo- myös käyttöesineitä. Evakkotaipaleelle lähteneet perheet joutuivat jättämään jälkeensä rakennukset, huonekalut ja käyttöesineitä. Mukaan otettiin kuitenkin kaikki se omaisuus mikä pystyttiin kuljettamaan. Arvoesineiden, jos sellaisia oli, lisäksi käsitöinä tehtyjä tekstiilejä, ehkä joku huonekalu. Voisi kuvitella, että mukana tuodut esineet olivat kunniapaikalla, kun uutta kotia sodan jälkeen päästiin kalustamaan.

Lue loppuun

SKS:n tuoli

SKS:n tuoliNyt se on turvassa täällä. SKS:n juhlasalin alkuperäinen tuoli 1890-luvulta, ainoa jäljelle jäänyt.

Jopa tällaisessa laitoksessa kuin SKS, voi joskus olla vaikea päättää, mitä säilytetään, mitä ei. Enkä yhtään tiedä, onko juhlasalin tuoli säilynyt vahingossa, vai säästetty tarkoituksella. Sellaistakin tarinaa on kerrottu, että avuliaisuudestaan tunnettu esimies Kaarle Krohn olisi auttanut jotakuta mieshenkilöä kantamaan tuoleja talosta kadulle. Liekö tällaista muuttopäivää koskaan ollut, tiedä häntä, mutta tarina on sympaattinen.

Lue loppuun

Kadonneet tiedostot, kansakunnan muisti

Kukapa ei olisi tätä kokenut: Joskus muutaman hetken, joskus päivän tai pahimmillaan kuukausien aherrus katoaa jonnekin bittiavaruuteen.

Ihminen on kantanut huolta muiston tallettamisesta ja hävittämisestä niin kauan kuin välineitä siihen on ollut. Yleensä tallettaminen ja hävittäminen on ollut verrannollisesti yhtä vaikeaa. Kun muistamiseen on tarvittu talttoja, sopivaa kiviainesta ja kirjoittamiseen erikoistunut ihmisryhmä, on muistoja hakattu kiveen harkiten ja valikoiden. Vaikka joskus joku aikalainen on voinut nakuttaa sekaan päiväkohtaisen huomion, vitsin tai solvauksen, suurin osa kiveen hakatusta tiedosta oli varmaksi ja arvokkaaksi tarkoitettua. Vastaavasti hävittämisessä oli nähtävä vaivaa: nimien ja kuvien pois nakuttaminen oli melkein yhtä työlästä.

Lue loppuun