Vähäisiä lisiä
Maisema on ikkunan takana, kehystettynä. Se on paljaan jalan alla. Se on mielessä ja muistoissa. Se on taivaanrantaa tai vaaroja hyväilevässä katseessa. Maisemasta kerrotaan usein suhteutettuna omaan elämänkaareen; sitä muistellaan tunteellisesti ja moniaistisesti. Se voi olla suurta ja pientä, tässä hetkessä olevaa tai muistoista esiin nousevaa.
Minun maisemani -muistitietokeruu
- Herra NNKY:n Riutulaa
siunaa Suomen pohjoisperukoilla!
Suo sen Sulle kansaa kasvattaa,
valoasi loistaa mailla noilla,
missä talven taival pitkä on,
pitkä piiloaika auringon.
Anna lämmön riittää Riutulassa,
kodin hellän hoivan odottaa
orpoa, mi yksin maailmassa.
Taivaan Isä, siunaa Riutulaa!
– Vieraskirjamerkintä. Riutulassa 30.5.65. Yhteys N.o 1, 1967.
Marraskuu oli muinoin vanhan vuoden kuoleman ja uuden vuoden syntymän väliin jäävää jakoaikaa, jolloin henget ja vainajat olivat liikkeellä. Kuukauden nimitys viittaakin martaisiin eli vainajien henkiin. Marras puolestaan tarkoittaa eri murteissa kuolemaisillaan olevaa, raihnaista, kuollutta tai vainajaa. Marraskuun pimeydessä häärivät myös pahat ja pelottavat uskomusolennot. Vuoden synkimpänä jaksona onkin hyvä muistella Suomen erästä tunnetuinta poltergeistia eli räyhähenkeä, jonka tunsi myös nurmijärveläinen Aleksis Kivi. Seitsemässä veljeksessä Juhani käskee Eeroa vaikenemaan seuraavin sanoin: ”Kitas kiinni, sinä Lopen pahalainen, Kylmän-ojan lörpöittävä paara! Minä sinun opetan.” Kivi aloitti teoksen kirjoittamisen 1860-luvun alkuvuosina, joten hän saattoi lukea seuraavan lehtikirjoituksen vuodelta 1857:
Useimpia vuosia takaperin juteltiin ympäri Suomenmaata kuulusasta ”Lopen pirusta”, joka Salon Säterin torpassa oli tehnyt monta ihmetyötä: Se oli ajanut tuhkaa ruokapataan, Joulu-yönäkin laskenut lehmät ulos navetasta j.n.e. Kerran oli kaksi miestä wiina-päissä joutunut samaan torppaan. Nämä pyysivät torpan vaimoa keittämään itsellensä ruokaa: mutta vaimo valitti, että heillä on semmoinen piru, joka sokasee (sotkee) ruokapadatkin. ”Älkää siitä huoliko”, sanoivat miehet, ”kyllä me katsomme itse perään”. Sen he tekivätkin, mutta yks’ kaks’ oli tervatut saappaat padassa. Tätä pirua oli moni ihmetellen katsomassa, mutta ei saatu selvää mikä se oli, kaikki saivat siltä haukkumisia suut silmät täyteen. Vihdoin viimein meni kartanon herrakin sitä katsomaan, mitä se piti oleman. Ehtoolla kaikkein maalle pantua, piru rupesi kiukaalla rapistelemaan, haukkumaan ja heittelemään kiviä pitkin huonetta. Herra hiipii hiljaa kohden kiukasta ja saakin pirun liepeestä kiini ja huutaa torpan ukolle, ”ota walkeaa, sillä minä sain pirun kiini!”. Sitte kuin valkea otettiin, niin ei se ollutkaan muu piru, kuin torpan oma tytär! (Suometar 14.8.1857 no 32)
Näin ilmaston lämpenemisen uhkakuvien maailmassa jää joskus miettimään, mistä tuuli mahtaa oikein puhaltaa. Valtiolliset tuulet vaihtelevat ja jotkut pieksevät tuulta sitä ensin haisteltuaan. Tuntuu, että tuulellakäyvät huutavat tuuleen, vaikka olisi mitä pikimmin pantava tuulemaan! He ovat niin kuin tuulen vietävät oljet, niin kuin akanat, jotka tuulispää tempaa mukaansa. Tiedämme toki, että kun tuuli käy heidän ylitsensä, ei heitä enää ole ja lopulta: the answer, my friend, is blowin’ in the wind.
Missä tuulet oikein lymyävät ja mistä ne aika ajoin ilmaantuvat?
Riikkaidgaskasaš dálkkádatpanela IPCC lea addán ođđa, vel čavgadeabbu ávžžuhusaidis dálkkádatrievdama caggama várás ja eananspáppa liegganeami bisseheami várás. Dálkkádatrievdamis bohtet ođđasat, diehtu ja oainnut almmolaš eallimis ain jođáneabbo leahtuin. Diehtu – máŋgii duskkástuhtti – lassána ja diehtit ain eanet sierralágán kausálaoktavuođain, dálkkádatrievdama váikkuhusain dearvvašvuhtii, buresbirgejupmái ja olbmuid lihkadeapmái. Kultuvrralaš váikkuhusain diehtit unnit, muhto olles álbmogiid bággosirdimat, dálkkádatbáhtareaddjivuohta ja eallindili earáhuvvamat váikkuhit ja bohtet váikkuhit máilmmi kultuvrralaš riggodahkii.
Sámis ealloboazodolliin árbevirolaš ságastallanfáddá leat bohccot, guohtondilit dehege bohccuid guohtun dálvet, gos bohccot leat, eará olbmot geat johtet guohtoneatnamiin, eallit ja doaibmit – dego minerálaid ohccit. Boahttit eai leat dušše eatnama nalde, muhto Sámi eatnama riggodagat dutkojuvvojit ja ohccojuvvojit áimmus helikopteriidda ja girdiide giddejuvvon rusttegiiguin. Dákkár boazobargoságastallamii lea laktásan aivve ođđa vugiid mielde earáhuvvan diliid áiccadeapmi – dálkkádatsáhka. Birasdiliid dárkkes áiccadeapmi, luonddudiliid klassifiseren ja kausálaoktavuođaid ipmirdeapmi lea boazosápmelaččaid ámmátmáhtu guovddášoassi. Boazobargi galgá árvvoštallat sierra jagiáiggiid mielde guoddágo jiekŋa mohtorgielkká dehe njealjejuvllaga, ja daid guorpmi, guoddágo gielká obbasis vuojokeahttá, guohtondiliid ja bohccuid lihkadeami.
Biografiasampo, suomalaisten elämäkertojen ja niitä rikastavan datan verkkopalvelu, avattiin syyskuun lopulla osoitteessa http://biografiasampo.fi. Digitaalista humanistista tutkimusta tukeva palvelu rakennettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Aalto-yliopiston Semanttisen laskennan tutkimusryhmän SeCon ja Helsingin yliopiston digitaalisten ihmistieteiden keskuksen HELDIGin yhteistyönä. Mitä syntyi kun humanisti ja teekkari löivät viisaat päänsä yhteen?
SKS toi Biografiasampoon henkilöhistorialliset tietokantansa, jotka ovat kahdenkymmenen vuoden aikana rakentuneet yhteistyössä tutkijoiden ja tieteellisten seurojen kanssa: Suomen Historiallisen Seuran kanssa tehdyn Kansallisbiografian (noin 6 500 pienoiselämäkertaa), taloushistorioitsijoiden kanssa tuotetun Talouselämän vaikuttajat -kokoelman (2 300) ja kirkkohistorioitsijoiden kokoamat kaksi papiston matrikkelia (4 000). Kun tähän lisätään vielä Kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa (500), kokonaisuuteen kuuluu yli 13 000 pienoiselämäkertaa. Tietokannat ovat historioitsijoiden ja muiden tutkijoiden peruskauraa: niillä on vuodessa 280 000 käyttäjää.
Aleksis Kiven tuotannon tutkimus on usein pyrkinyt selvittämään, mistä Kivi on saanut teoksiinsa virikkeitä. Harvojen teosten osalta tarinan kokonaisuuden virikettä on löytynyt, vaikka monissa tarinoissa onkin nähty Shakespearen näytelmien, Miltonin Kadotetun paratiisin, Ossianin laulujen sekä ennen kaikkea Raamatun kertomusten tukea. Tavallaan merkittävin poikkeus tästä on Kiven elinaikana julkaisemattomaksi jäänyt farssinäytelmä Olviretki Schleusingenissä. Sen osalta jo varhaiset Kiven tutkijat löysivät sanomalehtiuutisen kesältä 1866, jossa käsiteltiin Schleusingenin tapahtumia Preussin–Itävallan seitsenviikkoisen (14.6.–23.8.1866) sodan yhteydessä.
Heinäkuun 16. päivä 1866 Helsingfors Tidningarissa ja Helsingfors Dagbladissa julkaistiin baijerilaisista sotilaista kertova uutiskirje. Helsingfors Tidningarissa mainitaan uutisen alkuperäislähde Magdeburgische Zeitung ja sen ilmestymispäivä 6. heinäkuuta. Suomen ruotsinkielisissä lehdissä tekstit ovat lähes identtiset. Uutinen onkin nähtävästi kopioitu ruotsalaisesta Aftonbladetista, jossa sama teksti ilmestyi 12. heinäkuuta.
SKS:n arkiston kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmasta löytyi 2000-luvun alkupuolella kaksi koteloa arkistoaineistoa, joiden kylkeen oli merkitty lyijykynällä Inkeri aineistoa 1 ja 2. Näitä aineistoja ei ollut merkitty arkistoluetteloihin eikä kortistoihin, ja hiljainen tieto aineiston olemassaolosta oli vuosien mittaan kadonnut. Mistä aineistosta oli siis oikeasti kyse?
Kollegani kertoman mukaan Inkeri aineistot olisi erotettu aikanaan muun muassa Martti Haavion arkistosta. Haavio työskenteli SKS:n palveluksessa vuosina 1931–1948, joten tieto voi pitää paikkansa. Aineistoja on kuitenkin koottu mahdollisesti myös muiden henkilöiden arkistoista. Kollegani mukaan nämä ”Inkeriä käsittelevät asiakirjat, kartat ja valokuvat olivat SKS:n kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelman harvinaisuus – poliittisin syin sensuroitua arkistoaineistoa 2000-luvulle saakka.”
”Löysin maailman, joka oli kiivaan polemiikin ja määrittelyn kohteena. Paljastui tavallisia ihmisiä, jotka yrittivät elää ja selviytyä”. Näin kirjoittaa Antti Häkkinen teoksessa Salattu, hävetty, vaiettu. Miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä (2015). Häkkisen sanat jäivät soimaan korviini.
Tutkimuskysymys suomalaisten toisen maailmansodan yliluonnolliseksi tulkitsemista kokemuksista oli noussut mieleeni jo hieman aiemmin, kenttätöissä Kainuussa. Olin kuullut vihollisesta, johon luodit eivät pystyneet ja unenhaltijasta, joka herätti nukkuvan sotilaan ja pelasti täysosumalta.
Väitöskirjantekijälle työstä irtautumisen taidot ovat välttämättömiä, jotta kunto kestää perille eli valmistumiseen saakka. Kuvittelin irtautumisen onnistuvan erinomaisesti Hangosta Tukholmaan suuntautuvalla kilpaveneen siirtoreissulla, mutta päädyinkin yllättäen ulkosaaristossa aiheeni pariin, keskiaikaisten veistosten äärelle. Tästä syntyi ajatus kirjoittamalla tuoda esiin, millaista keskiajalta säilynyttä aineellista kulttuuriperintöä, erityisesti puuveistoksia ja alttarikaappeja, on säilynyt lounaisessa ulkosaaristossamme sekä pohtia miten ja miksi tämä esineistö on saaristoon kulkeutunut. Samalla sain syyn perehtyä aihepiiriin liittyvään kirjallisuuteen.