Tutustumassa kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kuvakokoelmiin

Olen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran korkeakouluharjoittelijana saanut ainutlaatuisen mahdollisuuden kurkistaa SKS:n kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kuvakokoelmiin.

SKS:n verkkosivuilla kerrotaan arkiston kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelman valokuvakokoelmien koostuvan yli 1 300 erillisestä kuvakokoelmasta, ja yksittäisten valokuvien määrän kokoelmassa olevan yli 250 000. Kokonaisuutena kuvakokoelma koostuu arkistoon luovutetuista suomalaisten kirjailijoiden ja kulttuurivaikuttajien, kirjallisten seurojen, tapahtumien ja yhdistysten kuvakokoelmista, sekä SKS:n historiaan liittyvistä kuvista. Kuten esittelyssä todetaan, kertoo kuvakokoelma suomalaisesta julkisesta kulttuurielämästä, mutta myös henkilöiden ja perheiden yksityisestä historiasta.

Lue loppuun

190 vuotta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa

16. helmikuuta 1831 kokoontui Helsingissä joukko maistereita keskustelemaan ”suomalaisista kirja keinoista, liiantenki Suomen kielestä, mitenkä sitä parahiten saataisi tointumaan kirjallisiin menohin”. Pari viikkoa myöhemmin kokouksen sihteeri Elias Lönnrot esitti seuralle nimen Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Sana ’kirjallisuus’ keksittiin tätä nimeä varten.

Vuonna 1830 Ranskassa oli puhjennut heinäkuun vallankumous, Belgiassa syntyi kansannousu ja maa itsenäistyi Alankomaista 1831, marraskuussa 1830 Puolassa kapinoitiin. Kreikassa noustiin turkkilaisvaltaa vastaan ja maa itsenäistyi 1832. Vuoden 1831 kuluessa Isossa Britanniassa Michael Faraday keksi sähkömagneettisen induktion ja Charles Darwin lähti purjehtimaan Beaglella maailman merille. Vuonna 1835 julkaistiin ensimmäinen laitos Elias Lönnrotin Kalevalasta, jonka hän rakensi itsensä ja muiden keräämien karjalaisten, suomalaisten ja myöhemmin lisättyjen inkeriläisten kansanrunojen varaan. Puhoksella rakennettiin Suomen ensimmäinen höyrylaiva Ilmarinen vuonna 1833 – kalevalaista nimeämistä harrastettiin jo ennen teoksen ilmestymistä.

Lue loppuun

Millaista oli leikkiä leikkipuistossa?

Muistatko, millaista oli kieppua leikkipuiston karusellissa tai miltä kesäauringon lämmittämä liukumäki tuntui takamuksen alla? Leikkikentät ovat olleet keskeinen osa kaupunkilaislasten elämää jo yli sadan vuoden ajan. Ensimmäiset leikkikentät perustettiin Helsinkiin jo 1800-luvun lopulla, ja vuodesta 1914 lähtien niillä on järjestetty ohjattua leikkitoimintaa. Viimeistään 1930-luvun kuluessa leikkikentät vakiintuivat suomalaiseen kaupunkimaisemaan, ja kesäaikaan painottuva ohjattu leikkikenttätoiminta yleistyi koko maassa. Sittemmin lähinnä keinuilla ja hiekkalaatikoilla varustetut leikkikentät ovat muuttuneet monipuolisiksi leikkipuistoiksi, jotka ovat edelleen tärkeä osa lasten omaa kaupunkiympäristöä. Lasten lisäksi niissä viettävät aikaa myös aikuiset, kuten vanhemmat, isovanhemmat ja lastenhoitajat. Leikkipuistot ovat myös monen työpaikka: ohjaajat ja leikkiympäristöjen suunnittelijat työskentelevät puistoissa ja niiden parissa päivittäin.

Keräämme parhaillaan muistitietoa leikkipuistojen arjesta ja merkityksistä eri vuosikymmeninä Leikin paikat -keruussa.

Lue loppuun

Aavistus vesillä

Kuoleman aihe kulkee vahvana uurteena läpi Eeva-Liisa Mannerin tuotannon, mutta runoilijan viimeisessä kokoelmassa, Kuolleissa vesissä (1977) se voi olla kolkoimmillaan. Hyvin toismaailmallinen teos ainakin on: runoissa puhuva minä vaikuttaa olevan ikään kuin irtaantunut tästä elämästä, ei aivan vielä kuollut muttei toisaalta enää elossakaan, ainakaan toisten keskessä. Muita ihmisiä – tai ihmisiksi katsottavia – ei kokoelmassa juurikaan tapaa, ja elon viljaa katsotaan muutenkin kuin ulkoapäin, lyhyenä välähdyksenä.  Ihmiskehon tuo minä tuntuu jo tietävän luonnostaan hauraaksi aineeksi, hengen kiusatuksi salamaksi pullossa, joten suhde ihmisyyteen – vaikkapa kehollisesti ulottuvaisena, aivan tietynlaiseksi tunnistettavana eloisuutena – vaikuttaa olevan katkolla. Valosta ja aineesta kuuluu näet ihmiselämä tehdyn, ja ”kevyesti ja helposti” se himmenee, ohenee, poistuu takaisin valoon.

Kuolleet vedet seisovat, elämä on jollain tapaa rauennut tai raukeamassa, ja koska seisovasta vedestä sopii William Blaken Helvetin sananlaskuja muistaen odottaa vain myrkkyä, ei Mannerin viimeisen kokoelman tunnelmaltakaan parane odottaa kovinkaan hersyvää, räiskyvää elämänjuhlaa, vaan pikemminkin vakavahenkistä kysymistä merkityksen perään. Mitä on tämä elämä ellei ”valon hostia lepäävän tuulen tarjottimella”? Mitä on tämä elämä ellei ”lumen loihtima kangastus” tai ”halun ja pelon uni”?

Lue loppuun

Kesken jääneet sanat

Kymmenvuotias Aino Krohn kirjoitti syksyllä 1888 tädilleen kirjeen, jossa kertoi unestaan. Unessa vieraili isä, jonka oli luultu menehtyneen muutamaa viikkoa aiemmin. Uni kertoi, että kaikki olikin erehdystä: purjehdusretkellä veden varaan joutunut isä oli vain uinut läheiseen saareen ja palasi nyt takaisin perheensä luo.

Lue loppuun

Kauhun kartasto: mietteitä Stalinin vainoista ja neuvostojärjestelmästä

Nykyarvioiden perusteella Stalinin vainoilla oli 8 000–25 000 suomalaista kuolonuhria. Vaikka tuhansien suomalaisten kohtalo on yhä epäselvä, monissa suvuissa on säilynyt muistitietoa ja tehty selvitystyötä, joka valottaa heidän historiaansa. SKS on kerännyt muistitietoa uhrien vaiheista sekä heidän jälkeläistensä kokemuksista Stalinin vainojen muistot -hankkeessa vuoden 2021 alusta alkaen. Olen työskennellyt hankkeessa korkeakouluharjoittelijana kuluneen syksyn. Minua kiinnostaa, miten muistitietohaastatteluilla kerätty aineisto heijastuu sellaisia historiallisia taustoja vasten, joihin olen tutustunut yleisen historian opinnoissani. Minkälaisen jäljen Stalinin vainot jättivät jälkeensä ja kuinka laajalle hänen terrorinsa ulottui?

Stalinin vainoilla viitataan poliittisiin vainoihin, jotka toimeenpantiin Neuvostoliitossa Josif Stalinin valtakaudella. Diktaattorin näkökulmasta vainotut olivat kansanvihollisia, jotka uhkasivat Neuvostoliiton sisäistä turvallisuutta. Uhreja karkotettiin, vangittiin, kidutettiin ja tapettiin. Huono-onnisimpien kohdalla kysymys oli näiden neljän yhdistelmästä. Vaikka ajalliset rajaukset ovat hieman häilyviä, vainot voidaan ajoittaa karkeasti vuosille 1930–1950. Kiihkeimmillään vainot olivat vuosina 1937–1938, jolloin 1,6 miljoonaa ihmistä lähetettiin vankilaan tai vankileirille. Heistä noin 700 000 menetti henkensä. Tämä tarkoittaa sitä, että vuosien 1937 ja 1938 välisenä aikana Neuvostoliitossa tapettiin päivittäin yli 1 000 ihmistä. Aikaa on kutsuttu kuvaavasti ”suureksi terroriksi”.

Lue loppuun

Hämeenlinnan kottityrmä

Jo alkuvuosikymmeninä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ohjelmaan kuului myös pyrkimys historiallisten ja maantieteellisten aineistojen keruuseen sekä aiheeseen liittyvien suomenkielisten kirjoitusten julkaisemiseen.  Työtä tehtiin aluksi osana seuran yleistä toimintaa kunnes vuonna 1864 perustettiin erillinen Historiallinen osakunta, joka toimi seurassa aktiivisesti vuoteen 1875.

Yhtenä tehtävänä Historiallisella osakunnalla oli antaa lausunto julkaistavaksi ehdotetuista käsikirjoituksista. Niitä julkaistiin ensin seuran Suomi-aikakauskirjassa ja vuodesta 1866 lähtien erillisessä Historiallinen Arkisto -sarjassa. Osakunnan pohdittavaksi tuli myös muita kysymyksiä. Esimerkiksi ylimääräisessä  kokouksessa 11.3.1869 oli aiheena lausuntopyyntö, josta Historiallisen osakunnan pöytäkirjassa mainitaan seuraavaa:

Lue loppuun

Käänteentekevää

Alussa olivat Elias Lönnrot, Kalevala ja Kalevalan toisinnot. Lönnrotin tarkoituksena oli koota koko Kalevalan lähdeaineisto, jotta eepoksen säkeitä voisi verrata niiden alkuperäisiin lähderunoihin. Vanhaan Kalevalaan (1835) Lönnrot liitti toisintoluettelon, mutta seuraavaan, Kalevalan laajennettuun laitokseen (1849) se jäi tekemättä. Lönnrotilla oli iduillaan käsitys Kalevalan ja sen lähdeaineiston suhteesta – ajatus, joka myöhemmin todentui kalevalamittaisten kansanrunojen kirjasarjassa Suomen Kansan Vanhat Runot, joissa runot on jaoteltu maantieteellisesti ja lajeittain.

Lönnrotin ja muutamien muiden toimijoiden jälkeen kuvaan astuivat Julius ja Kaarle Krohn. Ensimmäinen ja joidenkin mielestä myös suurin kansanrunoudentutkimuksen eli folkloristiikan paradigma sai alkunsa. Julius Krohn ja sittemmin hänen poikansa Kaarle Krohn kehittivät 1880-luvun tienoilta alkaen maantieteellis-historiallista metodia, jonka avulla voitaisiin selvittää kansanrunojen ajallista ja alueellista alkuperää ja leviämistä. Krohnien menetelmää on kuvattu tieteelliseksi ja kansainväliseksi läpimurroksi, joka muutti Kalevalaan pohjautuvan romanttis-idealistisen suhtautumisen kansanrunouteen kehitysopilliseksi. Tapahtui paradigmakäänne.

Lue loppuun

Tautiset ajat, inhimillinen sitkeys ja SKS:n perustaminen

Marraskuussa 1433 eräs Olaus Magni, Kirkkonummen kirkkoherra kirjoittautui ruttoepidemian koettelemassa Pariisissa yliopiston teologisen tiedekunnan jatko-opiskelijaksi. Olaus oli valmistunut viitisen vuotta aiemmin yliopiston filosofisesta tiedekunnasta ja saanut oikeuden ”opettaa kaikkialla”. Latinaksi licentia ubique docendi -termistä juontuvat myöhemmät akateemiset lisensiaatin ja dosentit arvot. Itse asiassa nimitys vastaa pääministerin Juha Sipilän taannoista tuohtunutta tokaisua ”kaiken maailman dosenteista”. Alun perin se tietysti tarkoitti niin yleispäteväksi ja vakavaksi osoitettua oppineisuutta, että sen katsottiin olevan käypää missä tahansa läntisen kristikunnan kolkassa.

Olaus täydensi opintojaan ylemmässä teologisessa tiedekunnassa myrskyisänä aikana: ruttoepidemian lisäksi oli meneillään Ranskan ja Englannin välinen 100-vuotinen sota. Pohjoisen perukoilta tullut jatko-opiskelija sattui kuulumaan vielä yliopiston englantilais-saksalaiseen kansakuntaan, joka oli poliittisesti epäluotettava ja jota yritettiin lakkauttaa. Kansakunnan talous oli kuralla ja vuoden 1434 tilinpäätös oli tappiollinen. Kansakunnan kokouksiin näyttää asiakirjojen perusteella osallisuneen vai kaksi tai kolme henkilöä: Olaus Magni Suomesta, Albertus Vorden ja Robertus Esschinc Hollannista. Luottamustehtävät jaettiin heidän kesken eikä Olauksen alku taloudenhoitajana ollut ruusuinen, mutta sittemmin hän eteni rehtoriksi asti ja toimi kansakuntansa edustajana Ranskan kuninkaan luo lähetetyssä lähetystössä. Aikanaan Olaus valittiin Turun piispaksi.

Lue loppuun

Kuolleiden muistamista, halloweenhassuttelua ja rauhoittumisen aikaa – siitä on opiskelijoiden syksy tehty

Luonnon väriloisto, pimenevät illat ja halloweenkrääsää pursuavat kaupat saivat Suomen kieltä edistyneille -kurssin monikulttuurisen opiskelijaryhmän pohtimaan syksyn juhlia. Tässä muutamien opiskelijoiden kirjoittamia ajatuksia syksyn juhlinnasta, kuolleiden muistamisesta ja vuodenaikojen muutoksista.

Kuva: Tuukka Lindholm, SKS 2019.

Lue loppuun