Kirjallisuus ja musiikki – toisiaan inspiroivat kumppanukset

Kun kuuntelen radiosta poppia, olen tekemisissä musiikin kanssa, ja kun luen romaania, olen kirjallisuuden parissa, eikö vain? On tavallista, että taiteen ja kulttuurin osa-alueet erotetaan toisistaan. Niillä on kuitenkin paljon yhteistä, ja ne leikkautuvat toisiinsa tiiviistikin.

Musiikin ja kirjallisuuden kietoutuminen yhteen oli kantava ajatus, kun professori Liisa Steinby ja yliopistonlehtori Susanna Välimäki ryhtyivät laatimaan tutkimusartikkeleista koostuvaa teosta Kirjallisuuden ja musiikin leikkauspintoja (SKS 2018). Nykyajalle tyypillisesti molemmat asiantuntijat edustavat rajattua oppialaa, kirjallisuutta tai musiikkia. Molemmilla oli kuitenkin myös kokemusta ja käsitys siitä, että alat eivät ole selvärajaisia.

Lue loppuun

Nimi tekee naisen – ainakin kirjallisuudessa

Elli, Hanna ja Martta – miksi nämä nimet tuovat mieleen tietynlaisia naishahmoja? Selitystä voi hakea ainakin kaunokirjallisuudesta. Naisten etunimiin liittyy vahvoja mielikuvia, joista osa on peräisin jo Aleksis Kiven, Minna Canthin ja Juhani Ahon tuotannosta. Myöhempi kirjallisuus yleensä vahvistaa käsityksiä.

Kirjallisuuden Ellit liikkuvat usein pienessä ja suojatussa elämänpiirissä. Sellaisen tapaamme jo Juhani Ahon Papin tyttäressä ja Papin rouvassa. Nuoren Ellin haaveet tukahdutetaan kerta toisensa jälkeen, eikä hän avioliitossakaan saa osakseen onnea. Hänen sukulaissielultaan vaikuttaa Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet -romaanin Elli, tohtorin vaimo, joka potee rakkauden puutetta. Käsitöiden tekeminen ja pianonsoitto eivät tuo hänenkään elämäänsä riittävästi sisältöä. Kirjallisuudessa Ellit ovat saaneet pikku rouvan osan.

Lue loppuun

Miksi olen kiinnostunut tutun tutun mummon naapurista?

Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun -hanke on ollut nyt käynnissä vuoden ja yhden kuukauden. Hankkeen lähtökohtana on kerätä arkistoaineistoja, tallentaa muistitietohaastatteluita sekä – ennen kaikkea – levittää tietoisuutta Inkeristä ja inkerinsuomalaisten kohtalosta. Inkeriläisiä aineistoja ja haastateltavia on löytynyt vuoden mittaan hyvää tahtia, mutta varsinainen yhteydenottojen aalto iski, kun inkerinsuomalaisia käsiteltiin kahdesti lyhyen ajan sisällä valtakunnan laajalevikkisimmässä lehdessä. Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina 20.2.2019 Lea Pakkasen koskettavan artikkelin Mummoni, Siperiaan karkotettu ja kaksi päivää myöhemmin meidän hankkeestamme kertovan uutisen Inkerinsuomalaisten muistoja kerätään talteen kovaa vauhtia. Aiheen ja hankkeen saaman julkisuuden myötä tuntuu hanke nyt saaneen uutta tuulta alleen.

Haastateltavien kanssa katsotaan usein karttoja ja etsitään niistä karkotuspaikkoja. Tässä kuvassa tutkitaan Arkangelin aluetta Vienanmeren rannalla. Kuva: Maiju Putkonen.

Lue loppuun

Seitsemän Kalevalaa – ja vähän enemmänkin

Kalevala on ylisanaisinta, haukotuttavinta ja itseään toistavinta, mitä tämän kansan henkisestä perinnöstä on koskaan irti saatu” (Knuuttila 2008: 389). Lausahdusta voisi jatkaa toteamalla, että Kalevala on myös käsittämättömintä, mahdottominta ja lukukelvottominta, mitä kirjahyllyissä pölyttyy. Kalevala ehkä löytyy useammankin kotikirjastosta, kansalliseepoksena sillä on järkähtämätön symboliarvo, mutta harva jaksaa innostua eepoksesta.

Yllä oleva sitaatti on irrotettu asiayhteydestään. Seppo Knuuttila ei suinkaan ristiinnaulitse Kalevalaa, vaan pohtii eepoksesta tuotettuja ylisanoja, joita arvostelevat äänet vain vahvistavat: ”Kehut seuraavat Kalevalaa, ja ne saavat uskottavaa lisäväriä kriittisistä kannoista”. Kalevalan tutkimus ja eepoksesta tuotetut tulkinnat ja lausumat ovat yhtä moninaisia, ristiriitaisia ja mahdottomiakin kuin Kalevala itse. Ylistys ja ryöpytys kattavat toinen toisensa.

Lue loppuun

Lukupiireistä parhain

Keskimäärin kerran kuukaudessa vähän ennen iltakuutta Kirjallisuuden vientikeskus FILIn ovikello soi tiuhaan tahtiin. Joukko pääkaupunkiseudulla asuvia suomalaisen kirjallisuuden kääntäjiä kokoontuu lukupiiriin.

Lukupiirin idea syntyi muutaman kääntäjän yhteistuumin. Heistä yksi on puolantaja Iwona Kiuru, joka edelleen toimii piirin koollekutsujana. Toiminnan alkuvuosina kokoonnuttiin johonkin kivaan kahvilaan, mutta vuoden 2015 alusta lukien lukupiirin kotipesänä on ollut FILIn toimisto. Nykyään kokoontumisiin saapuu keskimäärin 10 kääntäjää, ja kohdekieliä on lähes saman verran. Yhteinen keskustelukieli on suomi.

Lue loppuun

Ossianin laulut ─ HBO:n seikkailusarja 1700-luvulla

HBO:n tv-sarjassa Vikings urhot kalisuttelevat miekkojaan jylhissä maisemissa ja pitkät tukat liehuvat tuulessa. Tuonpuoleinen on läsnä: Valhallaan pääsyä odotetaan, jumalat ja haamut ovat todellisia. Sankaruus, rakkaus, petollisuus, kosto. Katsoja kiedotaan jännityksen ja suurten tunteiden syleilyyn.

Goethella, Fredrika ja J. L. Runebergilla sekä Aleksis Kivellä ei ollut HBO:ta, mutta heillä oli Ossianin laulut, James Macphersonin kirjallinen teos, joka lumosi lukijansa samantyyppisellä maailmalla. Myös Ossianin lauluissa kuvattiin liehuvahiuksisia halun kohteita, ylämailla taistelevia urhoja, pilven päältä maailman menoa seuraavia haamuja ─ jylhiä maisemia. Vikingsia katsoneiden on helppo samaistua väristyksiin, joita on varmasti koettu luettaessa toistensa syliin kuolevista rakastavaisista ja heidän yhdeksi tummanpunaiseksi virraksi kietoutuvasta verestään.

Lue loppuun

Eikö suksi luista?

Eräänä aamuna sen kuuli: äänet olivat pehmeämpiä, maailma valostunut ja kadulta kuului tasainen lumikolan kalke. Satoi lunta! Lapset ymmärsivät asian ihanuuden ja aloittivat oitis jokavuotiset rituaalit – lumipallojen heittelyn, lumiukkojen rakentelun, lumihiutaleiden ihailun; kaivettiin esille pulkat, sukset ja muut asianmukaiset kapineet. Päästiin vihdoin talven perusasioiden äärelle! Mäessä koluttiin iltamyöhään ja kotiin tultiin nälkäisinä, väsyneinä ja villapaidan helmat jäähileisinä. Kouluissa laulettiin talvilauluja ja radiosta kuunneltiin Jänöjussin mäenlaskua.

Arkiston vanhojen keruiden joukossa on T.E. Okkolan kilpakeruu kansakoululaisille: Leikkiä ja urheilua 1926. Sen pohjalta tehty julkaisu Suomen kansan kilpa- ja kotileikkejä 1928 luettelee monenlaisia talvisia ulkoilmaleikkejä innostavin alkusanoin. ”Raikkaita talvipäiviä ei kukaan saa laiminlyödä. Kenellä suinkin on mahdollisuus, viettäköön aikaansa ulkoisessa touhussa niin paljon kuin mahdollista.” Ja touhua totisesti riitti: mäenlaskua, luistelemista, lumilinnojen rakentamista, lumiukkojen – ja lyhtyjen rakentelua, lumisotaa ja yleistä lumipallojen heittelyä; valmistettiin hullukelkka eli hulluhevonen jäälle ja pyörittiin sillä ympäri hurjaa vauhtia. Arkistomuistiinpanot kertovat samaa:

Lue loppuun

Helmikuun toinen – Aamu, Lumi ja lauantai

Jokainen päivä ajaa useilla hevosilla. Otsikossa mainittujen lisäksi 2.2. nimipäiväänsä viettää nykyään myös Jemina. Ruotsinkielisten päivänsankari on Disa ja saamenkielisten Njáveš. On se myös valtakunnallinen kaksosten päivä ja amerikkalainen murmelin päivä, ja vanha kynttilänpäiväkin.

Mutta sitä ei kalentereissa näy, että vuosina 1999 ja 2009 suomalaisia pyydettiin pitämään toisena helmikuuta päiväkirjaa ja lähettämään tuotokset arkistoitavaksi. Molemmilla kerroilla tärkeänä apuna olivat sanomalehdet, koulut ja koulujen sanomalehtiviikko. Toisella kerralla päävastuun koko keruusta otti Kalevalaisten Naisten Liitto, kun SKS:n päärakennus oli remontissa ja toiminnot säästöliekillä.

Lue loppuun

Kohtalokkaat vedenhaltiat

Merenneidot ovat monille tuttuja niin kirjallisuudesta, elokuvista kuin muustakin taiteesta ja populaarikulttuurista, mutta millaisia ovat suomalaisen kansanperinteen merenneidot ja muut vedenhaltiat? SKS:n arkistosta löytyy runsaasti erilaisista vedenhaltioista kertovaa mielenkiintoista aineistoa eri puolilta Suomea. Tavallaan ei ole yllättävää, että vedenhaltioista kerrotaan niin paljon, onhan Suomi täynnä järviä ja meren äärellä. Kansanperinteen mukaan vedessä, kuten monissa muissakin paikoissa, ajateltiin olevan omat haltiansa.

Vedenhaltioita kutsuttiin aineistossa monilla eri nimillä, kuten vetehinen, näkki, vedenneito, tai esimerkiksi norjankielisestä havsfru-sanasta juontuen aavruuva. Varmasti tunnetuin vedenhaltian olomuoto on kalanpyrstöinen, nuori kaunis neito. Tällainen on suomalaisenkin kansanperinteen vedenhaltia usein. Vedenneidoilla oli aineiston mukaan usein tapana istua rantakivellä kampaamassa erikoisen pitkiä hiuksiaan ja peseytyä heitellen suuria rintojaan olkiensa yli. Vedenhaltia saattoi kuitenkin olla myös pyrstötön ihmismäinen hahmo, kuten vanha, parrakas ukko. Se saattoi yhtä hyvin myös ilmestyä jopa eläimen, kuten kalan, ketun tai käärmeen hahmossa.

Lue loppuun

SKS, Suomi-Filmi ja Kiven Kihlaus – raastuvassa tavataan!

Vuoden 1922 filmatisoinnissa Aleksis Kiven Kihlaus-näytelmästä meni oikeastaan aivan kaikki pieleen. Lopputuloksena oli taloudellisia tappioita ja kitkerä käräjäkäsittely. Seuraavan vuoden Nummisuutarit on suomalaisen mykkäelokuvan todennäköisesti tunnetuin teos, mutta Kihlaus jäi kuriositeetiksi, josta ei ole ollut vuosikymmeniin edes esityskopiota. Näin ollen minäkin, suomalaisesta mykkäelokuvan ajasta väitellyt, näen elokuvan kokonaan ensimmäistä kertaa vasta nyt uutena digitaalisena restauraationa SKS:n Tieteiden yön tapahtumassa.

Lue loppuun