Vähäisiä lisiä
Kansanrunousarkisto lähetti 1930- ja 1960-luvulla vastaajaverkolleen yhteensä 21 Kansantieto-kyselylehteä, jotka sisälsivät 154 henkisen kansankulttuurin aihetta. Listaa on hauska silmäillä. Moni otsikoista on tuttu, arvattava tai tylsäkin, mutta jotkut lyövät yhä ällikällä vanhan folkloristinkin. Mielikuvitusta kiihottavat esimerkiksi:
Tulikettu ja Meren Musti
Mikäpä kääry lattialla
Kenkki on kuollut
Kirvesheitto helvettiin
Sinebrychoffin taidemuseon meneillään olevassa muotokuvanäyttelyssä katseeni vangitsi Verner Thomén maalaus (1903) kirjailija Emil Eleniuksesta: kohteen rento olemus, ilkikurinen katse, suu viuruna juuri avautumassa humoristisen jutun kerrontaan. Tuolloin Elenius ei vielä ollut kirjailija, vaan Sortavalan seminaarin käynyt nuori opettaja, joka oli hiljan aloittanut työnsä Suursaaren Suurkylän kansakoulussa.
Anton Emil Elenius syntyi sisämaan poikana (s.16.9.1877 Sysmässä, k. 1.3.1949 Helsingissä), mutta eli kasvuvuotensa meren rannalla Uuraassa Viipurin lähellä. Meri ja purjehtiminen tulivat hänen kiinnostuksensa kohteiksi, ja tähän aihepiiriin hänen tuotantonsa kytkeytyy.
Nykyään me tiedämme maailmasta liikaa. Ainakin jotkut meistä tietävät, toiset eivät. Tai ehkä hekin tietävät, mutta eivät välitä. Minä en tiedä. Minä olen fysiikan tutkija, ja tutkijan määritelmä on henkilö, joka ei tiedä. [–] Tieteessä pelataan aina malleilla, hypoteeseilla ja oletuksilla. (Mäkelä 2012, 15.)
Edellinen lainaus on erään reaalifantastikon, J. Pekka Mäkelän teoksesta Muurahaispuu (2012). Kirjassa Kari Lännenheimo joutuu palaamaan lapsuudenkotiinsa siivoamaan hoivakotiin muuttaneen isänsä taloa. Samalla hän miettii lapsuuttaan, sukunsa salaisuuksia, työtään tutkijana ja outoja uniaan, joita hän näkee naapuritalojen asukkaista.
Elokuun lopussa toteutettiin yhdessä kirjallisuuden vientikeskuksen FILIn ja Opetushallituksen (aik. CIMO) kanssa yhdeksäs aloittelevien kääntäjien kurssi. Saksantaja Stefan Mosterin johtamalle kurssille osallistui 15 kirjallisuuden kääntäjän ammattiin suuntaavaa opiskelijaa; kohdekieliä oli 10. Kurssille pääsyn edellytyksenä on riittävä suomen kielen taito sekä kiinnostus suomalaista kirjallisuutta ja sen kääntämistä kohtaan. Kurssihakemuksia saatiin luonnollisesti eniten niistä yliopistoista, joissa suomea voi opiskella vähintään maisteritasolla, kuten Saksasta, Tšekistä, Unkarista ja Venäjältä.
Kurssin aikana käännöstekstityöpajojen ohessa tavattiin kirjailijoita ja perehdyttiin Suomen kirja- ja kustannusalaan sekä opittiin muitakin perustaitoja toimia kirjallisuuden kääntäjän ammatissa. Tämän vuoden kurssilaisille on ensimmäistä kertaa tarjolla jatkokoulutusta: FILI avaa uuden mentorointiohjelman, jossa aloitteleva kääntäjä saa tehdä käännösnäytteen henkilökohtaisen mentorin ohjauksessa. Mentoreiksi pyydetään jo urallaan edenneitä kokeneita kääntäjiä. Tämänkaltaista mentorointia on FILIssä toteutettu kääntäjäharjoittelijoiden osalta vuodesta 2015 lukien. – FILIssähän työskentelee puoli vuotta kerrallaan harjoittelija, joka opiskelee suomen kieltä ulkomaisessa yliopistossa ja jonka tavoitteena on kirjallisuuden kääntäjän ura. Harjoitteluohjelma onkin toinen menestyksekäs yhdessä Opetushallituksen kanssa toteutettava koulutusmuoto.
Aloittelevien kääntäjien kurssilaisia elokuussa 2017.
Suomalaiset kirjailijat ovat vuosikausia tuottaneet erilaista kirjeaineistoa, käsikirjoituksia ja muuta työhönsä keskeisesti liittyvää aineistoa, jota myös SKS on arkistoinut kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmiinsa. Arkistot ovat valtavan haasteen edessä, kun yhä enemmän mahdollista arkistoitavaa aineistoa syntyy internetissä. Kirjailijat pitävät blogia, Facebook-sivuille ja -ryhmiin kirjoitellaan omia tuntoja ja kommentteja päivän polttaviin aiheisiin ja samoja teemoja käsitellään vielä Twitterissä ja muissa sosiaalisen median palveluissa.
Eri alojen tutkijat ovat hyödyntäneet internetin sisältöjä tutkimusaineistoinaan jo pitkään. Erityisesti sosiaalisen median aineistot nähdään tutkimuksellisesti kiinnostavina kuvatessaan tämän hetken yhteiskuntaa ja kulttuuria. Niillä voidaan todeta olevan siis myös kulttuuriperinnöllistä arvoa. Esimerkiksi kirjailijablogit kertovat nykyhetken kirjailijan ammatista, roolista yhteiskunnassa sekä kulttuuripolitiikasta. Blogi voi toimia brändäyksen välineenä, mutta myös yhteisöllisyyden paikkana ja väylänä rakentaa ja tuoda esiin omaa kirjailijaidentiteettiä.
Lektio Helsingin yliopistossa 9.6.2017
Kesällä 1890 kaksi nuorta ylioppilasta, Ilmari Krohn ja Mikael Nyberg, tekivät matkaa Keski-Suomen itäosissa tehtävänään kerätä suomalaisia kansansävelmiä. Vaikka kansanrunouden keruuta ja tutkimusta oli harjoitettu jo 1600-luvulta lähtien, kansansävelmiä ei oltu järjestelmällisesti kerätty. Sattumalta kävi niin, että Krohn ja Nyberg saivat matkaseurakseen iäkkään suntio Wilénin Länsi-Suomesta, joka nuorukaisten suunnitelmista kuultuaan tarjoutui itsekin laulamaan herroille. Nuoret tutkijat eivät yksinkertaisesti kehdanneet kieltäytyä. Wilén alkoi laulaa. Ilmari Krohn kuvasi tilannetta myöhemmin muistelmateoksessaan. Hänestä tuntui siltä, kuin he hopeaa etsiessään olisivat sattuneet osumaan kultasuonen kosketuksiin.
Kultasuoni, jonka äärelle Wilén tutkijat johdatti, oli Halullisten Sieluin Hengellisten Laulujen, Sionin virsien ja Vanhan virsikirjan sävelmistö. Vanha virsikirja on vuonna 1701 julkaistu Suomen evankelisluterilaisen kirkon virsikirja, joka oli käytössä virallisena virsikirjalaitoksena aina 1880-luvulle saakka. Se kokosi yhteen lähes koko suomenkielisen virsirunouden reformaation ajoista 1600-luvun loppuun. Halullisten Sieluin Hengelliset Laulut ja Sionin Virret taas edustavat pietististen herätysliikkeiden laatimaa ja laulamaa runoutta. Molemmat ilmestyivät ensimmäisen kerran vuonna 1790. Näitä virsiä ei laulettu kirkossa, mutta tavallisen rahvaan parissa ne olivat laajalti tunnettua ja suosittua hengellistä laululyriikkaa. Pietististen virsikokoelmien virsiä on sittemmin julkaistu eri virsikirjoissa ja laulukokoelmissa, ja ne ovat säilyneet osana virsikulttuuria ja veisuuperinnettä meidän päiviimme asti.
Monia kesinä lehdistössä on ollut uutisia omituisista luonnonilmiöistä: ”Saari ilmestyi tyhjästä Outokumpuun” (Iltalehti 23.7.2013), ”Karannut saari yritti irtiottoa jo keväällä” (Helsingin Sanomat 24.7.2013), ”Saari siirtyi järven toiselle puolelle” (Lapin Kansa 18.5.2014), ”Uiva saari piinasi Sinikan perhettä neljä vuotta” (Iltalehti 27.4.2014), ”Viranomaiset ihmeissään: kokonainen saari ajelehtii Rautalammilla – kenelle se kuuluu? ” (YLE 6.7.2015), ”Kurittomat saaret piinaavat pikkukaupunkia – karkureita jahdattu ja pyydystetty merenlahdesta vuositolkulla” (YLE 7.7.2016). Kyseessä on siis maakaistale, maalautta, ”saari”, joka on irronnut tulvavesien, jään sulamisen tai tuulen myötä.
Asiaa on pohdittu myös meillä arkistossa. Kansatieteen kyselyssä 42/1964 tiedusteltiin: ”Kerrotaan myös ajelehtivista saarista. Saari saattaa ajoittain hävitä ja taas ilmestyä. Oletteko kuullut tällaisista ilmiöistä?” Aihe on tuttu myös paikallistarinoista.
Kesä tuo alkoholin otsikoihin ja keskustelupalstoille. Koulun päättymistä juhliva nuoriso, juhannuksen hukkumistapaukset, juhlajuomien uusimmat trendit, terassikausi ja siitä selviäminen puhututtavat vuodesta toiseen. Tänä kesänä suomalainen alkoholikeskustelu käynnistyi aivan erityisellä tavalla, kun hallituksella oli käsiteltävänään uusi alkoholilaki. Uutissivustoilla, kolumneissa, blogeissa ja mielipideosastoilla on puitu tiukan alkoholipolitiikkamme syitä ja seurauksia. Reaktiot ovat vaihdelleet lannistumisesta uhoon ja huvittuneisuudesta närkästykseen. Onpa myös ehdotettu, että koko alkoholilaki tulisi antaa kansan päätettäväksi. Mutta mitä siitäkin tulisi – onhan se nyt nähty, että tällä viinanhimoisella kansalla ei koskaan ole ollut ymmärrystä alkoholinkäytöstään tai sen säätelystä.
Vai onko sittenkin?
Väkivalta, kärsimys ja sodat tuottavat trauman kyllästämää muistikulttuuria, ja traumakulttuurin ilmapiiriä voidaan etsiä esimerkiksi kommunismin jälkeisestä Itä-Euroopasta. Sofi Oksanen on investoinut tiettyjen muistin prosessien, erityisesti Gulagin, esiin nostamiseen mahdollisimman monella muistia tuottavalla rintamalla.
Historian käsittelyn keinona fiktio on ollut Suomessa keskeisessä asemassa ja kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen muistibuumi näkyy myös kaunokirjallisuudessa. Finlandia-palkintopuheessaan Oksanen nosti esiin Puhdistuksen kielen, kansallisuuden ja kansainvälisyyden haasteen sekä erilaisten muistikulttuurien kaupallisen arvon. ”Uskokaa pois, suomenkielinen romaani, joka kertoo Neuvosto-Viron kolhoosielämästä, ei lähtökohtaisesti ole se kaikkein kuumin aihepiiri kansainvälisillä markkinoilla.” Romaanin menestystarina puhuu kuitenkin toista kieltä: se resonoi voimallisesti vallitsevan muistibuumin, muistikulttuurin elpymisen ja uudenlaisten, ylirajaisten muistin muotojen syntymisen kanssa.
Vienti Suomesta on viime kuukausina kasvanut, viime huhtikuussa se oli 4,5 miljardin euron luokkaa. Taloutta ja ihmisten mielialoja tällaiset uutiset piristävät ihmeesti.
Suomalaisen kirjallisuuden vienti ei parhaimmillaankaan − alle 200 000 euroa kuukaudessa − hetkauta näitä tilastoja mihinkään suuntaan, mutta kulttuurista merkitystä kirjallisuusviennillä on sitäkin enemmän. Suomalainen kaunokirjallisuus on sitkeän promootiotyön tuloksena saavuttanut komeita läpilyöntejä: Sofi Oksanen, Katja Kettu, Salla Simukka, Riikka Pulkkinen, muutamia mainitakseni.