Mittumaarin aarnivalkeat

Mitä tullee jussista, mittumaarista, keskikesän pitkästä päivästä ja lyhyestä yöstä? Kukkiiko sananjalka, näkyykö aarnivalkeita? Sataako, paistaako, vai miettiikö ylipäänsä kenkään, mitä mahtavat luonnonmerkit sekä juhannusyön ihmeet enteillä?

Luultavaa sentään lie, että kun juhannusliikenteen humu hiljenee ja Lahdenseudun pullonkaula kerran narahdettuaan aukeaa, kun pakaasit puretaan ja sauna alkaa lämmetä, niin sekä hiljentyneissä kaupungeissa että satojen järvien rannoillakin on aikaa pysähtyä, ehkä viivähtää nauttimaan kesäillasta, ehkä toipua pitkästä keväästä, ehkä kokonaista sivilisaatiota määrittävästä tohinasta.

Lue loppuun

Jo joutui armas aika

Mennyt kevät on ollut varsin poikkeuksellinen. Korona levisi maailmalla ja meillä; on ollut surua, huolta ja murhetta. Uutiset täyttyivät kuvilla tehohoidossa makaavista ihmisistä ja tyhjistä suurkaupunkien kaduista. Myös suomalaiset joutuivat linnottautumaan koteihinsa ja opettelemaan etätyöskentelyä. Monet perhetapaamiset, juhlat, merkkipäivät ja valmistujaiset jäivät juhlimatta tai niitä on juhlittu pienimuotoisesti vain perhekunnittain.

Oma etätyöjaksoni kesti kaikkiaan runsaat kaksi kuukautta – maaliskuusta melkein toukokuun loppuun. Koskaan ennen en ole seurannut ympäröivää luontoa ja kevään verkkaista saapumista niin intensiivisesti kuin nyt. Talvi ja kevät taistelivat kauan ja lumisade toisensa perästä peitti jo vihertävän maan ja ulkona hytisevät orvokit. 

Lue loppuun

Mesikämmen Lammasjärven kalliomaalauksilla

Suomen eteläisimmän kalliomaalauksen Pohjan Lammasjärvellä Raaseporissa löysi muusikko Sami Wirkkala suppilautaillessaan järvellä elokuussa 2016. Ensimmäisenä huomion kiinnitti suurinenäinen, punertava ukon profiili ylhäällä kalliossa (kuva 1). Se osuu monen muunkin silmään kaakosta päin kalliota lähestyttäessä. Samin ystävä teki maalauksesta ilmoituksen maakuntamuseoon, mutta sähköposti katosi jonnekin virastojen eetteriin. Suomen ensimmäisen kalliomaalauksen löysi säveltäjä Jean Sibelius vuonna 1911 Kirkkonummen Vitträskistä. Sibeliuksen puhelinsoitosta tehty muistiinpano unohtui Museoviraston edeltäjän laatikoihin kuudeksi vuodeksi kunnes arkeologi Aarne Europaeus kävi virallisesti toteamassa maalauksen aidoksi. 

Kuva 1: Ukon profiili kallion kaakkoissivulla. Kuva: Ulla Valovesi.

Lue loppuun

In Search of Sacred Sound: My Odyssey into the Study of the Sami Yoik

As spring goes by, I am preparing an expedition to the Kola Sami, supported by the SKS, which expressed a keen interest in my project. This feels very symbolic, given the fact that over one hundred years ago Armas Launis, one of the first Finnish yoik collectors, set off on a trip to Lapland (1904) with a scholarship from the SKS. My current topic is the study of sacred sound in the Sami cultural tradition approached through their sacred singing (yoiking), soundscapes and acoustics of ritual sites. This in an attempt to explore the Sami yoik in the context of landscape acoustics, and the preliminary research has shown thrilling results. The upcoming expedition is planned for next fall to launch a series of studies in collaboration with the archaeoacoustic project of the University of Helsinki led by the Academy of Finland Research Fellow Riitta Rainio.

Filming breathtaking tundra landscapes in Khibiny Mountains, fieldwork on the Kola Peninsula, summer 2000.

Lue loppuun

Lapsiperhearkea kolmella kielellä

Kello pirisi koulun päättymisen merkiksi kolmen aikaan iltapäivällä. Kymrinkielisen ala-asteen edustalla velloi massa äitejä, isiä, lastenhoitajia ja isovanhempia noutamassa koulun kuuttasataa sinikeltaisiin koulupukuihin puettua pikkukoululaista − täällä Walesissa harva alakoululainen saa kulkea koulumatkoja ilman aikuista. Kolmevuotias poikani Lucas ryntäsi paikalle, tökkäsi koulun logolla varustetulla kirjalaukulla reiteen ja vaati eväitä kiukkuisen kaoottisella koodinvaihdolla:

− Fi eisiau bwyta rhywbeth! I’m so hungry. Nyt heti!
− Heippa vaan rakas. No, otatko vaikka omenan?
− Joo, diolch äiti. Nälkä!

Lue loppuun

Mustarinta, sarjakuvakirja Kolin kansantaruista

Pirunkirkon lohkareluola kaartuu päälleni, valtavat kivet sulkevat viileyteen kallion sisälle. Tarina kertoo, että luolan hyllyn perällä olevasta halkeamasta näkee pirujen kirkonmenot. Kiipeän hyllylle.  Jalkani lipeää kiivetessä muutaman kerran, mutta pääsen tasanteelle. Kun silmäni tottuvat pimeyteen, näen halkeaman takaseinämässä, ja myös päälläni roikkuvan valtavan lohkareen.

Kuva: Nina Mutik.

Lue loppuun

Hajamietteitä koronaviikoilta

Kyösti Wilkunan osin omaelämäkerrallinen romaani Vaikea tie (1915) kuvaa nuoren, talonpoikaistaustaisen ylioppilaan kehitystä ulkokohtaisesta sosialismista hänelle itselleen perinnöllisten, ”patriarkkaalis-pietististen vaistojen” ohjaamaan elämännäkemykseen. Siksi vaikea tie näyttää ainakin alkuun silmiinpistävän yksilölliseltä, keskushenkilö Markus Kaarlelan omakohtaiselta toiviolta. Kaksi tärkeää, jännitteitä synnyttävää juonnetta hänen kasvukertomuksessaan kuitenkin on. Ensinnäkin tuo tie käy läpi vuoden 1905 suurlakon, ja läpi Helsingin, ja toisekseen, kaupungissa omaksuttu vaihtuu suvulta saaduksi. Kaarlela siirtyy näet romaanin kuluessa ainakin nimellisesti tilasta toiseen, ulkoa sisälle, maailmallisesta humusta ikään kuin persoonallisempaan, sisimmästään kumpuavaan katsomukseen, kadulta kotiin. Tilat ja tiloihin liittyvät tunteet ovat siten hänen taipaleensa kannalta ratkaisevassa, alustavassa roolissa: ilman katuja ja niihin liittyviä epämukavuuden tunteita mitään siirtymää kodin rauhaan ei muodostuisi.

Lue loppuun

Petsamo syksyllä 2019

Huristelemme lähes autiota Petsamon tietä Raja-Joosepista koilliseen, tunturiruska on heleimmillään. Mieliala on sen mukaisesti juhlallisen korkealla. Vihreän pakettiauton ohjauspyörän takana on murmanskilainen Semjon. Arvaan hänen tausta-ammattinsa keinuvasta käynnistä.  Niin hän kertoo itsestään: entinen valtamerikalastaja. Kalastus ei enää ole entisellään, oli pakko vaihtaa ammattia.

Tie on osittain päällystämätön, hiekka pöllyää ja kuoppia pitää väistellä. Titovkan kohdalla on puomi, passia on vilautettava. Suonijoella pysähdymme vesiputoukselle. Kivikurun jylhyys, luonnonvoiman pauhu ja kuohu mykistävät, oma ääni ei erotu, korkealle kohoavat vesipisarat huurruttavat silmälasit. Sulan maisemaan, kolttien talvikylän paikan henkeen. Kuvittelen poronkellon helisevän kaiun. Putouksen takana puolestaan häämöttää nikkelikaivos, siinä se köhii nokista nuhjuisuuttaan, puolitehoisena. Pian erottuu Pelastusvuoren valokuvista tuttu siluetti, auto kaartaa luostarin jykevän portin eteen.

Lue loppuun

Koronakevään monet sävyt

”Ulla Lipponen olisi jo tarttunut tähän”, muistan pohtineeni kollegan kanssa helmikuussa, kun huhuja ja meemejä oli alkanut liikkua vielä kovin etäisen oloisen koronaepidemian ympärillä. Entisellä kansanrunousarkiston tutkijalla oli kyky reagoida nopeasti ajankohtaisten tapahtumien generoimaan perinteeseen. Ulla Lipposen (1941−2015) ansiosta arkiston kokoelmat karttuivat muun muassa WTC-terrori-iskun  ja Lahden dopingskandaalin  synnyttämällä sähköpostihuumorilla.

Koska olimme selvästikin poikkeuksellisen ajan kynnyksellä, oli SKS:n keruutyöryhmän tartuttava toimeen pian. Tavallisesti valmistelemme keruitamme pitkään ja huolella, muuta kiitos jouhevan päätöksentekoprosessin ja yhteistyön, saimme keruun käynnistettyä muutamassa päivässä. Salamastartista johtuen julkaisimme keruuesitteenkin vain sähköisissä kanavissa.

Lue loppuun

So… what exactly is vappu?

Kerran erään vappua käsitelleen suomen kielen oppitunnin jälkeen japanilainen yliopisto-opiskelija tuli huolissaan kysymään minulta, mistä hän voisi saada lainaan opiskelijahaalarit − eihän hän voi osallistua opiskelijoiden vappurientoihin ilman asiaankuuluvaa asua. Huomasin opiskelijan vakavasta ilmeestä, että vastaukseksi ei riitä, että vappuna voi pukeutua mihin asuun vain.

Monille suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin oppijoille on tärkeää viettää vappua juuri oikealla tavalla, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Monilla on tarve mallintaa, toisintaa, kokea se eksoottinen suomalainen vappu juuri niin kuin suomalaiset sitä viettävät.

Lue loppuun