Monien tarinoiden tietäjä − kylähullu, ideaali kristitty ja maaginen noita

Ajatus suomalaisesta tietäjästä on tuttu lähes jokaiselle. Mielikuvat liittyvät usein Kalevalan pitkäpartaiseen, kanteletta soittavaan Väinämöiseen. Mielikuvien syntyyn on toki vaikuttanut myös suomalainen taide, jossa Väinämöistä on kuvattu verraten ahkerasti. Uroteot, laulaminen ja loitsiminen ovat vahvasti Väinämöiseen liittyviä piirteitä. Kieltämättä näin pitkään omissa mielikuvissanikin tietäjän laulavan toista suohon.

Uskomustarinoihin luokitellut, 1900-luvulla kerätyt tietäjätarinat SKS:n arkistossa ja haastattelut 2000-luvulla Pohjois-Pohjanmaalla ovat kuitenkin muokanneet ajatuksiani siitä, millainen oli entisaikojen suomalainen tietäjä. Tietäjät olivat usein kuin ketä tahansa mökin ukkoja ja akkoja, toisin kuin monet ehkä kuvittelevat. Hyvin tavallista oli, että tietäjät toimivat kyvynhaltijoina ikään kuin sivutoimisesti. Pääasiallisesti he saattoivat toimia maanviljelijöinä, puuseppinä tai emäntinä. Tietäjien kuvataan harvoin pitäneen kyvyistään suurta meteliä saati olevan sen hyödyntämisestä palkkiota vailla – pikemminkin he auttoivat, kun apua pyydettiin. Kyvyiltään tietäjiä on karkeasti ollut kolmenlaisia: loihtijoita, näkijöitä ja parantajia. Todellisuudessa tietäjien kirjo on kuitenkin ollut paljon laajempi, kuten esim. Hailuodossa on kerrottu:

Lue loppuun

Työelämän muistelemisen lyhyt historia

”Pokasahan aika on ohi”, todettiin metsätyömiesperinteen keruuesitteessä joulukuussa 1968. Kuulentoon valmistauduttiin, Ruotsiin muutettiin, keskiolut oli vapautumaisillaan, Vanha vallattu ja Hallituskatu 1:ssä oli kehittymässä uudentyyppinen muistitiedon keruiden konsepti. Suorastaan vallankumouksellinen oli keruuohjeen heitto: ”Kirjoittakaa aluksi vaikka oman elämänne tarina, jollette tiedä, miten olisi parasta ryhtyä työhön.”

Kansanrunousarkiston yhteistyökumppanina oli Postisäästöpankki, jonka tiedotusosastoon Unioninkadulle jätkäperinnevastaukset pyydettiin lähettämään. Aikaa annettiin vain kaksi ja puoli kuukautta, mutta silti saatiin 789 vastausta, yhteensä 18 000 sivua. Tekijöihin sisältyi professori Matti Kuusen mukaan ”noin neljä Pentti Haanpäätä ja parisenkymmentä Kalle Päätaloa”; viimeksi mainitulta oli tosin vielä Iijoki-sarja alkamatta. Antologia Jätkät sen kun porskuttaa ilmestyi Weilin+Göösiltä 1970, ja kaverini Veka kehui sitä tuoreeltaan alakoulussa. Uusi vuosikymmen toi myös uuden ammattinimikkeen metsuri, ja heitä työskenteli metsissämme yli sata tuhatta.

Lue loppuun

Jäikö se sinne?

Hiljaisuus herättää ihmisen aistit. Seuduilla, joissa yhteydet ovat pitkiä, on totuttava kuuntelemaan luontoa ja omaa sisintä. Suomalaisessa tarinaperinteessä tuttuja ovat kertomukset eelläkulkijoista, eellusmiehistä, ihmisen haamusta, etiäisistä tai varjosta, jotka tulollaan ennakoivat ehkä kaukaakin saapuvaa vierasta. Viimeistään tuolloin emäntä asettaa kahvipannun tulelle: ”Tiimaa ennen kun itte ihminen tulee taloon, puolta tiimaakin ennen, se tulee. Se on eelläkulkija”. Saatetaan kuulla tiukujen kilinää, ikkunat helisevät, ovet aukeavat tulijatta, kuullaan askelia tai odotettu vieras nähdään itsensä hahmoisena.

Ihmisen hahmo tai kaksoisolento tulkitaan usein kansanperinteessä kuoleman enteeksi. Niiden sairasvuoteelle kääntyneiden kohtalo, jotka nähdään kotinsa läheisyydessä kenties valkeissa vaatteissa, on sinetöity: pian näyn jälkeen kyseinen sairas kuolee.

Lue loppuun

Selittämättömän jäljillä

Haruki Murakami kuvaa kirjailijanuransa alkua novellikokoelmansa Hear the Wind Sing johdannossa. Hän kirjoittaa tapahtumasta, joka vakuutti hänet tulevaisuudesta kirjailijana. Murakami kertoo tavallisesta sunnuntaipäivästä, jolloin hän oli vaimonsa kanssa kävelyllä. Yhtäkkiä hänen käteensä putoaa haavoittunut kyyhkynen ja hän tiesi, “uskaliaasti ja intiutiivisesti”, kuten hän kirjoittaa, että juuri silloin, samalla hetkellä jossain toisaalla, päätettiin hänen ensimmäisestä merkittävästä kirjallisuuspalkinnostaan. Muisto elävän kyyhkysen lämpimästä kosketuksesta opetti hänet läpi elämänsä myös luottamaan johonkin, jota hän kantoi itsessään ja sai hänet unelmoimaan mahdollisuuksista, joita elämä antaa.

Lue loppuun

Allegorisen intiimiä: tunnustuksellisuuden kulttuuri ja stand up -komiikka

Tunnustuksellisen intiimiyden trooppi hiertää stand up -komiikkaa. Lajin viehätyksestä merkittävä osa pohjaa siihen avoimuuden ja suorapuheisuuden lupaukseen, jossa ”omana itsenään” julkisella foorumilla esiintyvä koomikko sanoo ja paljastaa härskisti ”kaiken”. Esimerkkeinä voisi mainita amerikkalaisen Amy Schumerin (2017) selostamassa sukuelimensä tuoksua tai kotimaisen Juuso Kekkosen, joka monologin ja stand upin rajoja sumentavassa Oudon homon (2016) esityksessään heittäytyy ilkosen alasti yleisönsä eteen.

Lue loppuun

Pieniä paratiiseja Tartossa

Dokumentaristille maailma on täynnä polkuja, joita voi lähteä seuraamaan. Jälkeenpäin saattaa kummastella kuinka ajauduinkaan juuri tuonne. Intuitio ohjaa suunnan ja yllätykset täydentävät reittiä.

Olen kuvannut kaupunkiviljelyä Suomessa ja kiinnostuin oitis kuultuani tarinoita Virosta. Neuvostoaikana ruokapulaa helpotettiin jakamalla kansalaisille kasvimaita kaupunkien kupeesta. Tartossa rautatieläiset saivat viljelyä varten joutomaata radanvarsilta ja sähkölaitoksen työntekijät voimalinjojen alta, Tiigiaedista. Lähdin kuvaamaan rippeitä jäljellä olevista rautatiepuutarhoista mutta päädyinkin vaeltelemaan Tarton Chinatownin kujille ja koputtelemaan tuntemattomia portteja.

Lue loppuun

Siivet selkääni saan! – Kiven kuva päätyi lentokoneen peräsimeen

Aleksis Kivestä ei tiettävästi ole säilynyt yhtään valokuvaa. Siksi kysymys hänen ulkonäöstään on askarruttanut kirjallisuuspiirejä liki puolentoista vuosisadan ajan. Ensi kerran Kiven kasvonpiirteet aiheuttivat päänvaivaa ja dramaattisia käänteitä, kun hän oli päättänyt maallisen vaelluksensa vuoden viimeisenä päivänä 1872. Taiteilija Albert Edelfeltiä pyydettiin ikuistamaan muotokuva kirjailijavainaasta, mutta hän kieltäytyi kunniasta, koska ei ollut tuntenut kohdetta elävänä.

Kiven ystävä, Morgonbladetin päätoimittaja E. A. Forssell, joka oli Suomen Taideyhdistyksen entinen oppilas, onneksi lupautui tehtävään. Kun junasta myöhästynyt Forssell ei saapunutkaan hautajaisiin, Kiven ystävät yrittivät epätoivoissaan piirtää vainajan profiilista varjokuvaa huonossa valaistuksessa. Viime hetkellä, kuolinkellojen jo soidessa Forssell riensi paikalle. Arkkua ei ollut vielä naulattu kiinni, joten hän ehti saada nimensä suomalaiseen taidehistoriaan. Kiven kirjailijakollega ja ystävä Emil Nervander on muistellut tätä jännitysnäytelmää:

Lue loppuun

Yliluonnollinen sota – suomalaisten uskomusmaailma II maailmansodassa

Kun 14 vuotta sitten aloitin perinteenkeruutyön Kainuussa, löysin ihmeellisiä tarinoita syrjäperukoiden asukkaista, rappareista ja laukkuryssistä. Vanhat tarinoivat koko ajan. Kun jumalanpalvelus alkoi, he hiljenivät hetkeksi ja ottivat lakit päästään. Heti kun palvelus oli ohi, tarinointi oli taas täydessä käynnissä.

II maailmansodan uskomustarinoista innostuin, kun kuulin ennen talvisotaa Suomussalmella nähdystä kirkkaasta rististä itäisellä yötaivaalla. Kinnusen Taavetti kuuli Karjalasta päin sotatorven töräyksen. Revontulet roihusivat taivaalla ja lumi värjäytyi verenpunaiseksi. Kuolemanlinnut liitelivät ja oravat pakkautuivat kotipihoihin. Nämä merkit enteilivät sotaa.

”Uusia sotatoimia odoteltaessa vietetään aikaa iltanuotion äärellä”. Oulu, 1944. Lapin sota. Kuvaaja: Unio Hiitonen. Kuva: SKS KRA

Lue loppuun

Moukka-Hoona tulee ja karvaukko vie

Kansanrunousarkisto lähetti  1930- ja 1960-luvulla vastaajaverkolleen  yhteensä 21 Kansantieto-kyselylehteä, jotka sisälsivät 154 henkisen kansankulttuurin aihetta. Listaa on hauska silmäillä. Moni otsikoista on tuttu, arvattava tai tylsäkin, mutta jotkut lyövät yhä ällikällä vanhan folkloristinkin.  Mielikuvitusta kiihottavat esimerkiksi:

Tulikettu ja Meren Musti
Mikäpä kääry lattialla
Kenkki on kuollut
Kirvesheitto helvettiin

Lue loppuun

Ei unohdeta Emil Eleniusta

Sinebrychoffin taidemuseon meneillään olevassa muotokuvanäyttelyssä katseeni vangitsi Verner Thomén maalaus (1903) kirjailija Emil Eleniuksesta: kohteen rento olemus, ilkikurinen katse, suu viuruna juuri avautumassa humoristisen jutun kerrontaan. Tuolloin Elenius ei vielä ollut kirjailija, vaan Sortavalan seminaarin käynyt nuori opettaja, joka oli hiljan aloittanut työnsä Suursaaren Suurkylän kansakoulussa.

Anton Emil Elenius syntyi sisämaan poikana (s.16.9.1877 Sysmässä, k. 1.3.1949 Helsingissä), mutta eli kasvuvuotensa meren rannalla Uuraassa Viipurin lähellä. Meri ja purjehtiminen tulivat hänen kiinnostuksensa kohteiksi, ja tähän aihepiiriin hänen tuotantonsa kytkeytyy.

Lue loppuun