Paavo Haavikon puhuva modernismi

Sain ensikosketukseni Paavo Haavikon runouteen kirjallisuusopintojeni alkuvuosina, kun luin tenttiin Kai Laitisen laatimaa Suomen kirjallisuuden historiaa (1981).Teoksessa esitellyissä Haavikon säkeissä sykähdytti jokin, en tarkkaan osannut sanoa mikä. Tallensin nimen mieleeni ja törmäilin siihen milloin missäkin, vain muistaakseni, että ainiin, pitäisi lukea tätä Haavikkoa. Kun sitten eräänä sydänsuruisena talvi-iltana päätin viimein lainata kirjastosta Haavikon runoja, valitsin tietenkin hänen runo- ja aforismikokoelmiensa runoista kootun teoksen Rakkaudesta ja kuolemasta (1989). Haavikon sanojen paino löysi viimein kohtansa, jostain syvältä minusta.

Kun tuli aika tehdä opintojen kandidaatintutkielma, päätin Haavikko-huumassani tutkia runon puhujaa kokoelmassa Puut, kaikki heidän vihreytensä (1966).Huuma syveni ja tutkimuksellinen mielenkiintoni kasvoi uusien kysymysten äärellä. Miksi Haavikosta puhutaan aina 1950-luvun modernismin yhteydessä? Entä miksi Haavikon runouden puhuja on niin kiinnostava?

Lue loppuun

Kansanmusiikintutkija A. O. Väisäsen ”äänivieraskirjasta” 1930-luvulta

A. O. Väisäsen kotitalo Helsingin Meilahdessa.

SKS:n fonogrammien kokoelma (1905–1956) sisältää kansanmusiikin-, -perinteen- sekä kielentutkijoiden kenttätyöaineistojen lisäksi erinäisen määrän myös muuta aineistoa. Varsinkin Arms Otto Väisäsen fonogrammikokoelma on tässä mielessä kiinnostava. Väisäsen fonogrammien järjestelytyön yhteydessä onkin mietityttänyt se, mitä vahalieriöille äänitetty kotimusisointi ja satunnainen puhe eri aiheista oikeastaan on? Tutustuminen Väisäsen tyttären Kaari Raivion artikkeliin ”Isäni A. O. Väisäsen päiväkirjan kertomaa sekä perhe-elämää Mainiemessä” (Kalevalaseuran vuosikirja 90) paljastaa, että kyse onkin eräänlaisista ”äänivieraskirjan” palasista.

Lue loppuun

Stalinin vainojen pitkä perintö

Jussi-poika ei vaan kirjoita – se vain rakentaa sosialistista yhteiskuntaa eikä puhu sukulaisillen mitään miten työ suju. Pistä minnun vähän vihaksi kuin ei äidille kirjoita, kyllä se siellä kai hyvin voi, joskus kuulen toisilta. − Elsa Korven kirje Amanda Pollarille 6. joulukuuta vuonna 1934 tai 1935.

Näin kuvaa amerikansuomalainen Elsa Korpi noin vuonna 1934 tai 1935 kirjeessään, jonka hän on lähettänyt Newportista Yhdysvaltojen koillisosasta sisarelleen Amanda Pollarille Seinäjoelle. Elsan ja Amandan veli Juho Virtanen – tuttavallisemmin Jussi – kuului niiden noin 5000–7000 amerikansuomalaisen joukkoon, jotka lähtivät 1930-luvulla Yhdysvalloista ja Kanadasta Neuvostoliittoon rakentamaan sosialistista ihanneyhteiskuntaa.

Lue loppuun

Omiminen, osallisuus ja omaisuus

Järjestin viime keväänä haltuuni päätynyttä kokoelmaa kirjeitä, muistiinpanoja, valokuvia ja kaikenlaisia lippusia ja lappusia 1840-luvulta 1990-luvulle. Kirjeet ja muistiinpanot oli kirjoitettu enimmäkseen ruotsiksi ja suomeksi, vaikka joukossa oli muunkielisiäkin tekstejä. Niistä hahmottui verkostoja ja ihmiskohtaloita, jotka ylittivät ennakko-oletusteni vastaisesti yhteiskunnalliset, kulttuuriset, kielelliset ja maantieteelliset rajat – nämä ihmiset ja heidän yhteydenpitonsa olivat ylirajaisia paljon ennen kuin tuota termiä ”ylirajainen” on ollut tarjolla. Yhdessä ääressä oli 1890-luvun alussa suomussalmelainen pientilallinen, joka kirjoitti hädästään vihtiläistä kartanoa emännöivälle sisarelleen ja antoi samalla toisen veljen osoitteen Hancockissa, Minnesotassa. Joukossa oli myös Svenska Normallyceumista kirjoittaneen ja Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa opiskelevan fennomaanisen kielenvaihtajan ostoslista ”Kirjallisuuden Seurasta” ilmeisesti aivan 1880-luvun alusta: Shakespeare, Vasenius, Kiven teokset, Kanteletar. Toisessa nipussa oli kirje Lead Citystä, Etelä-Dakotasta läheltä Wounded Kneen verilöylyn tapahtumapaikkaa ja vain vuosi sen jälkeen 1891.

Järjestämisen lomassa luin Olli Löytyn tuoretta teosta Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle aavistamatta, että kirjasta nousisi kiihkeä kulttuurikeskustelu kaanonista, rakenteellisesta rasismista, ylirajaisuudesta ja appropriaatiosta. En tarvinnut mitään aasinsiltaa yhdistääkseni eteeni levittämäni kirjeet ja muistilaput tämänpäiväiseen kiistaan: 1800-luvun lopun suomalaiset kielestä ja yhteiskuntaluokasta riippumatta olivat lastuja samassa maailmanlaajuisessa pyörteessä, jota Löytty pohtii setvimällä kirjallisuudentutkimuksen, kansallisten tieteiden ja kulttuuristen itsestäänselvyyksien vyyhtiä.

Lue loppuun

Kääntäjien jäljet arkistoluetteloissa

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 2007 julkaisema kaksiosainen Suomennoskirjallisuuden historia avaa aihettaan ennennäkemättömällä laajuudella. Niin kattava kuin teos onkin, on siinä jouduttu tekemään rajauksia, joita myöhempi tutkimus toivon mukaan avaa. Yksi teoksen rajauksista on käsiteltävän aineiston tyyppi: teoksen pääasiallisena lähdeaineistona ovat painetut kirjat ja aikakauslehdet (Riikonen 2007a, 9). Niinpä teoksen päätoimittaja H. K. Riikonen kirjoittaa:

Mitään kattavaa esitystä siitä, mitkä valmiit käännökset ovat jääneet syystä tai toisesta julkaisematta, ei ole olemassa. On kuitenkin ilmeistä, että kustantajien arkistoista samoin kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistosta sekä muissa yhteyksissä säilytettävästä käsikirjoitusmateriaalista voisi löytyä kaikenlaista kiinnostavaa aineistoa (Riikonen 2007b, 306).

Lue loppuun

Kulttuuriperintöstrategiaa laaditaan Suomessa kestävän tulevaisuuden kärjellä

Tänä keväänä Suomessa alkanut kulttuuriperintöstrategiatyö on alkanut vauhdikkaasti. Taustalla vaikuttavat Strategia21 sekä kansainvälisten kulttuuriperintösopimusten henki. Eduskunta hyväksyi Faron sopimuksen vuonna 2017. Sopimus painottaa vuoropuhelua, kulttuuriperinnön saavutettavuutta ja kestävää käyttöä sekä kulttuuriperintöyhteisöjen toimijuutta.

Kulttuuriperintöstrategia tulee ulottumaan vuoteen 2030 asti. Strategiatyö asettuu haastavaan kontekstiin. Arjen muutokset globaalin ilmastokriisin keskellä ovat yhä enemmän läsnä ja ne ovat herättäneet myös organisaatioiden kiinnostuksen kestävyyskysymyksiin. On mietittävä pidemmälle tulevaisuuteen.

Lue loppuun

Kurkistus kuvakokoelmiin: Eino Kauppi ja varhaiset värivalokuvat

SKS:n arkistossa on noin puoli miljoonaa kuvaa kahdessa kokoelmassa, perinteen ja nykykulttuurin sekä kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmissa. Suurin osa kuvista on vedoksia ja negatiiveja 1900-luvulta. Arkiston kuvapaljoudessa poikkeavat tekniikat kiinnittävät arkistotyöläisen huomion.

Tällaisia harvinaisempia ilmestyksiä ovat kirjallisuudentutkija, professori Eino Kaupin arkistosta löytyvät 12 Agfa Farbenplatten -lasilevyille tehtyä väridiaa 1930-luvun alusta. Värivalokuvaus oli vielä 1930-luvulla Suomessa suhteellisen harvinaista ja siksi myös arkiston kokoelmissa värillinen materiaali tuolta ajalta on vähäistä. Epätavallinen tekniikka houkuttaa pysähtymään aineiston äärelle ja katsomaan kuvia erityisen tarkasti. 

Lue loppuun

Juhannusmuistoja läheltä ja kaukaa

Juhannus tuo mieleen rakkaita, mieleenpainuvia ja hullunkurisia kesämuistoja. Lähestyvän juhlan kunniaksi Suomen kieltä edistyneille -kurssin monikulttuurinen opiskelijaryhmä intoutui muistelemaan keskikesän viettoa niin Suomessa kuin maailmalla.

SKS:n Juhlakalenterin kuvitusta. Kuva: Hanna Ruusulampi, SKS 2020.

Keskikesän viettoa Venäjällä ja Brasiliassa

Lue loppuun

Hjalmar Linder ja 1918 vaikea perintö

SKS:n ja Suomenlinnan hoitokunnan seminaarissa kesäkuussa pohdittiin kulttuuriperinnön muistamisen vaikeutta, tämän päivän vihapuhetta sekä yrityksiä rakentaa dialogia erimielisten ihmisten ja ryhmien välille. Teemoja käsiteltiin kamarineuvos Hjalmar Linderin (1862–1921) kohtalon kautta. Hjalmar Linder uskaltautui julkisesti kritisoimaan valkoisten kostotoimia keväällä 1918, vaikka itse oli taustansa takia heitä lähellä. Vaikeaa historiaa on sietämättömän vaikeaa katsoa silmästä silmään. Syyllisten etsimisen sijaan on olennaista pohtia miten ja miksi olosuhteet voivat muuttua sellaisiksi, että väkivalta ja murhatyöt tulevat vallitseviksi.

Kansalais- ja sisällissodat ovat valitettavasti tuttuja länsimaisessa historiassa ja muissa sivilisaatioissa, esimerkiksi Kiinassa, kuten aatehistorioitsija David Armitage on todennut kirjassaan Civil Wars. A History in Ideas vuodelta 2017. Hänen aatehistoriallinen vertailunsa on tervetullutta luettavaa suomalaisesta näkökulmasta: sisällissodat ovat yleinen ilmiö ja niitä seuranneet tulkintakiistat oikeasta nimestä ovat tavanomaisia. Samalla tavalla Robert Gerwarthin teos The Vanquished: Why the First World War Failed to End vuodelta 2016 asettaa Suomen sisällissodan laajempaan yhteyteen osaksi Venäjän, Itävallan, Turkin, Saksan ja myös Brittiläisen imperiumien tuskallisia kouristuksia Armeniasta Irlantiin.

Lue loppuun

Sukelluksia vanhuuteen ja kielenkäyttöön

Saako vanhus-sanaa käyttää? Entä pitääkö vanhoja teititellä? Millaista on vuorovaikutus hoitokodissa?

Vanhuus ja kielenkäyttö -artikkelikokoelma valottaa vanhuuden ja kielenkäytön kysymyksiä eri näkökulmista. Artikkelit tarjoavat tutkimukseen perustuvaa tietoa ikääntymiseen liittyvistä kysymyksistä, esimerkiksi siitä, miten vanhuksia puhutellaan, miten asukkaiden keskinäiset suhteet ilmenevät esimerkiksi pyynnöissä ja miten eri kielet näkyvät hoitokodeissa.

Lue loppuun