Elias Lönnrot teki Kalevalan – ainekset Kalevalaan tulivat runonlaulajilta

Elias Lönnrot teki Kalevalan. Ainekset Kalevalaan hän sai runolaulun taitajilta, joita hän haastatteli keruumatkoillaan Suomessa ja Karjalassa. Näitä taitajia oli varmasti satoja. Tarkkaa lukua on mahdoton tietää, koska Lönnrot ei juuri koskaan merkinnyt runomuistiinpanojensa yhteyteen niiden esittäjiä.

Kalevala on luotu yhdeksi kertomukseksi. Elävä runolaulukulttuuri Lönnrotin keruualueilla Karjalassa ja Suomessa rajan molemmin puolin taas oli moninainen ja moniääninen. Perinteen taitajat eivät olleet samanlaisia: jotkut olivat runonlaulajia, toiset tietäjiä, useat molempia. Joukossa on ollut niin suvereeneja perinteen sisällön ja sen luomisen säännöt hallitsevia taitajia kuin yksittäisiä runoja ja katkelmia osanneita muistelijoita.

Lue loppuun

Nälkätalvi 1868 ja muita aikalaistekstejä entisaikojen elämästä

Nyt nähtiin nälkään kuolevain luonto. He nälkäiset ei luulleet ensinkään kuolevansa, olivat toimissaan olevinaan eikä tunteneet huonouttaan, toivoivat piankin työhön kykenevänsä kuin wan ruokaa saisivat. [- -], wan kuin ruokaa saivat kuolivat pian muutaman tunnin ja minuuttienkin sisään. – Lukkari Tahvo Huttunen Aika-Kirjassaan talvella 1868.

Perheen lisääntyminen minulle yhä enenee, ja samalla isän kalliit velvollisuudet. Puolisoni onnellisesti synnytti tyttö lapsen; nämät ovat hyvin helliä kohtia. Lasten hoito ja kasvatus itsessänsä on kyllä huolen ja surun alainen, vaan samalla iloinen, ja välistä hyvin hupasa. – Talonpoika Juho Kaksola päiväkirjassaan 30.4.1872

Lue loppuun

Mitä on suullinen perinne?

Museovirasto vastaa Unescon aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta yleissopimuksen toteuttamisesta Suomessa. Elävän perinnön luettelointi on osa sopimusta. 2016 avattuun Elävän perinnön wikiluetteloon kuuluu yhdeksän eri osa-aluetta, joista suullinen perinne on yksi. Museovirasto, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Svenska Litteratursällskapet i Finland ja Kotimaisten kielten keskus järjestivät marraskuussa 2017 yhteisen Elävä suullinen perintö – sananlaskuista slangilauluihin -seminaarin, jossa suullista perinnettä tarkasteltiin eri näkökulmista.

Kun minut kutsuttiin puhumaan seminaariin, suostuin heti. Kyllähän jokainen folkloristi tämän asian hallitsee! Vasta valmistautuessani seminaarin ymmärsin, miten suuren haasteen olinkaan ottanut vastaan. Suomalaiset folkloristit ovat tehneet kansainvälisesti merkittävää tutkimusta suullisesta perinteestä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamisesta asti eikä yhden esitelmän aikana ollut mahdollista esitellä yksittäisiä tutkijoita saatikka heidän tutkimuksiaan tai edes esitellä koostetta aiemmasta tutkimuksesta. Lisäksi suullisen perinteen asema folkloristiikassa on niin keskeinen ja kaikenkattava, että suullisesta perinteestä on vaikea puhua ilman, että samalla käsittelee mitä ylipäätään tarkoitamme folklorelle ja perinteellä.

Lue loppuun

”Tee kuin koralli työtä vuosisatojen varaksi” – 200-vuotias Topelius faabelikirjailijana

Ensi sunnuntaina 200 vuotta täyttävän Zacharias Topeliuksen (1818–1898) laaja toimintakenttä vaihteli journalismista virsirunouteen ja yliopistohallinnosta eläinsuojeluharrastukseen. Kirjailijan monipuolisuus ja sivistysihanteet tulevat hyvin esille myös hänen pitkäjänteisessä koulukirjahankkeessaan, joka alkoi lukukirjalla Läsebok för de lägsta lärowerken i Finland. Första Kursen. Naturens Bok (1856) ja täydentyi jatko-osalla Boken om Wårt Land (1875) parikymmentä vuotta myöhemmin.

Lukukirjoissaan Topelius pyrki opettamaan perusasioita biologiasta ja fysiikasta sekä Suomen maantieteestä ja historiasta. Aiempien kirjoitustensa ohella hän hyödynsi niissä paljon muidenkin kirjailijoiden tekstejä. Kuten Helena Ruuska eräässä viimesyksyisessä esitelmässään totesi, tämä topeliaaninen oppikirjaresepti vastaa hämmästyttävästi nykyisen opetussuunnitelman ajatusta rikkaasta tekstiympäristöstä, ilmiöoppimisesta ja monialaisista oppimiskokonaisuuksista.

Lue loppuun

Iloitkaat ja riemmuitkaat, nyt on meillä joulu!

Aleksis Kivelle joululla oli paljon merkitystä. Hän kuvailee uskonnollista joulua esimerkiksi Kanervala-kokoelman ”Joulu-ilta”-runossa. Nummisuutareissa joulu puolestaan rinnastuu elämän parhaimpaan hetkeen: ”Iloitkaat ja riemmuitkaat, nyt on meillä joulu!” hihkaisee Topias, kun hänen poikansa palaavat reissuiltaan klanetin säestyksellä. Tunnetuin Kiven joulu lienee Seitsemän veljeksen joulunvietto Impivaaralla, jossa veljekset syövät, saunovat ja painivat. Se päättyy kuitenkin traagisesti tulipaloon ja veljesten pakenemiseen Jukolaan. Näkökulmat jouluun Kivellä siis vaihtelevat.

Seitsemän veljeksen lopulla on toinenkin joulukuvaus, joka sijoittuu siihen aikaan, kun veljekset ovat perheytyneet ja asuvat omilla tahoillaan. He kuitenkin olivat ”päättäneet kerran vielä yhtyä joulu-oljille entiseen kotoonsa” eli vanhaan Jukolaan, joka oli Juhanin omistuksessa. ”Kerran” korostaminen kertoo, ettei kyseessä ollut mikään pitkäikäinen eikä toistuva perinne, vaan syystä tai toisesta innovoitu tapaaminen.

Lue loppuun

Seitsemän veljestä ja rivot lähteet

”Uskonnollisia käsitteitä ja tunteita tehdään naurunalaisiksi ja loukataan usein niin riettaasti, ettei sillä ole mitään rajoja” kirjoittaa raivostunut August Ahlqvist 1870 murska-arviossaan SKS:n ”Novellikirjastossa” ilmestyneestä Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Ahlqvist veti herneen nenään esimerkiksi siitä, miten ukkosenilma teoksessa selitetään. Jumala jyrää peltoansa ja livauttelee makeita iskujaan sonninsuoroisella piiskallansa. Kuten tulevassa Seitsemän veljeksen kriittisessä editiossa tullaan selittämään, sonninsuoroinen piiska tarkoittaa kuivatusta sonnin siittimestä valmistettua piiskaa. Osasta Seitsemän veljeksen laitoksia kyseinen kohta 1800-luvulla sensuroitiinkin.

Kivi pyrki kuvaamaan teoksessaan kohteitaan, hämäläisiä rahvaanmiehiä realistisesti, joten ymmärrettävää oli, että jonkinasteista karkeutta kuvaukseen oli pistettävä. Jo Kiven teoksia selittänyt E. A. Saarimaa (1964) valisti, että Laurin kännipäissään Hiidenkivellä pitämä saarna on varsin siistitty versio kansan suussa kiertäneistä pilasaarnoista ja näin todella on. SKS.n arkistossa on säilynyt esimerkiksi seuraavanlainen 1850-luvulta peräisin oleva ronski pilasaarna:

Lue loppuun

Kylähullun elämää

Rautalammilla eli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Pentti-Keisari, aikansa kyläoriginelli ja paikallistarinoiden keskushenkilö. Tuula Pessa kirjoittaa Rautalammin kirjassa Köllinimet ja kyläoriginellit Rautalammilla -artikkelissaan kyseisestä Pentti-Keisarista, joka kulki ratsuväen univormuun pukeutuneena kylillä omatekoiset kunniamerkit rintapielessään ja esiintyi Venäjän keisarina, minkä ansiosta hän sai myös liikanimensä. Pentti-Keisari ennusti radion ja auton tulemisen sekä kirjoitti myös kansanrunoja. Hän oli sairastunut mieleltään, mutta myös arvostettu kansanrunoilija. Pentti-Keisariin ja muihin kylähulluihin eri puolilta Suomea liittyy laaja kertomusperinne kaskuineen ja tarinoineen. Paikkakunnan kylähulluja muistetaan monen sukupolven ajan, vähintäänkin heidät tunnetaan nimeltä, yleensä heillä on jokin liikanimi. Kautta aikojen kylähulluja on kutsuttu monilla nimityksillä, kuten löysäpäinen, omituinen, kahjo tai konu. Kylähullu nimityksenä onkin todennäköisesti peräisin vasta 1970-luvulta ja käännöslaina Ruotsista. Nimitys on otettu käyttöön aikana, jolloin perinteisten kylähullujen kulta-aika oli jo ohi.

Kylähullu oli normista poikkeava yksilö, joka käyttäytyi sopimattomasti, näytti poikkeavalta omituiseen kostyymiin pukeutuneena tai eli omalaatuista elämää. Jotkut heistä elivät eriskummallisina erakkoina, toiset taas hyvinkin sosiaalisina kiersivät talosta taloon harjoittamassa kiertävää ammattiaan tai kerjäämässä, kodittomat kysymässä yösijaa. Saattoivat he esittää eriskummallista ohjelmaakin. Jäppilästä kerrotaan Kukko-Keinosesta, joka pienestä maksusta näytteli kukkoa, kotkotteli ja lauloi kukon äänellä. Kylähulluille naurettiin ja heitä pilkattiin ja matkittiin, mutta ehkäpä heitä salaa myös hiukan ihailtiin. Kylähullu kun saattoi tehdä tai sanoa sen, mitä muut eivät kehdanneet tai uskaltaneet. Kylähullu oli aikansa anarkisti.

Lue loppuun

Immaterialistit

Ja tämä on lupaus
mitään et mukaasi ota
ja tämä on uhkaus
mihin menet, siellä oot
mitä ikinä pakenet
se odottaa sinua siellä
mitä ikinä haluat
se muuttaa muotoaan.

– ”Seitsentahokas”, A. W. Yrjänä, 2013

Kun elää lapsuutensa pienellä paikkakunnalla lähellä Kuopiota, on savolaisten kanssa toimeen tuleminen yksi asia ja virikkeiden keksiminen toinen. No, siinä oli vesi: uimaranta ja taivaanranta. Oli jalkapallokenttä, muutama kauppa ja nuorisotalo. Ympärillä metsää ja peltoja.

Lue loppuun