Vähäisiä lisiä
Pohjolan kesä! Miten odotamme sitä! Kuin lapsukaiset joulua! Uneksimme, suunnittelemme kaiken talvea, alamme kun tuskin joulu on mennyt. Ja sitten se tulee: välisti kaksi kuukautta, välisti yksi, — ja tänä vuonna ei sitäkään.
Joel Lehtonen kuvaa kirjassaan Lintukoto (1929) jännittynyttä odotusta ja kesäyön unelmia, jotka perukoillamme käyvät toteen miten milloinkin. Olipa suven sää suloisinta linnunmaitoa tai suorastaan jouluinen, juhannuksen aikaan eletään joka tapauksessa jo keskikesää.
Jako kulttuuriin ja luontoon on ollut yksi keskeisiä länsimaista ajattelua hallinneita dualismeja. Villiä, arvaamatonta ja monimuotoista luontoa on hallittu, hillitty, jalostettu ja suljettu ulkopuolelle sivistyksen ja kulttuurin nimissä. Vastakkaisuuden sijaan luonto ja kulttuuri ovat kuitenkin ilmiöinä monella tasolla toisiaan läpäiseviä, lomittuvia ja yhdessä rakentuvia. Globaalin ihmistoiminnan vaikutukset, kuten ilmastonmuutos, saastuminen ja lajikato, sulkevat lajeja ja ekosysteemejä ympäri maailmaa kulttuurin sisälle. Toisaalta kulttuuri on osa ihmisluontoa siinä, missä muurahaispesän rakentaminen on osa muurahaisten luontaista toimintaa ja sisältää samalla piirteitä ei-inhimillisestä kulttuurista, ja luontona voidaan nähdä myös maailmankaikkeus kokonaisuutena, jonka osa ihminen on.
Sukupuolentutkija ja tieteenfilosofi Donna Haraway käyttää käsitettä luontokulttuuri kuvaamaan asioita, joissa luonto ja kulttuuri ovat kietoutuneet toisiinsa erottamattomalla tavalla. Laajimmassa mielessä luontokulttuuri käsittää kaiken yhteen kietoutuneen orgaanisen ja kulttuurisen sekä materiaalisen ja semioottisen toiminnan ja elämän maapallolla (ja Kansainvälisellä avaruusasemalla). Konkreettisemmin luontokulttuuri näkyy esimerkiksi keskisuomalaisessa talousmetsässä, jossa yhdistyvät erilaiset inhimilliset ja ei-inhimilliset toimijuudet ja intressit, ruokakasvien jalostuksessa ja geenimuuntelussa sekä eläimessä, joka on kulkenut kanssamme aroilta ja luolista niin oleelliseksi osaksi kulttuuria, että kutsumme sitä usein parhaaksi ystäväksemme.
Inkerinsuomalaisten historia 1900-luvulla on karkotusten, lähtemisten ja paluiden historiaa. Osa Suomeen jatkosodan aikana siirretyistä inkeriläisistä jäi Suomeen, osa taas lähti Ruotsiin, mutta valtaosa palasi tai palautettiin Neuvostoliittoon. Pääsy kotiin Inkerinmaalle osoittautui kuitenkin vaikeaksi, ja inkerinsuomalaisten osaksi jäivät karkotukset, vainot ja systemaattinen syrjintä. Inkerinsuomalaisten paluumuuttohankkeen myötä inkerinsuomalaisia alkoi muuttaa takaisin Suomeen 1990-luvulta alkaen.
Näiden paluumuuttajien muistojen keräämiseen keskittyy Kansallisarkiston, Inkeriläisten sivistyssäätiön ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun-hanke(2018–2020), johon sain osallistua Helsingin yliopiston järjestämän Muistitietotutkimuksen praktikumkurssin kautta. Kurssilaisille jaetut haastateltavat olivat enimmäkseen 1990-luvulla Suomeen muuttaneita inkeriläisiä, joiden muistoja kerättiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston kokoelmiin nauhoitettujen muistitietohaastatteluiden muodossa.
Matkakirjallisuuden tutkimus on pieni mutta monitieteinen tutkimusala, joka keskittyy matkoihin liittyviin tieto- ja kaunokirjallisiin teksteihin. Tutkimuskohteet voivat olla vaikkapa matkaoppaita tai matkoista laadittuja kertomuksia, päiväkirjoja, reportaaseja ja esseitä. Aiempina vuosisatoina matkustamaan pääsivät vain harvat ja valitut, joten matkakirjat saattoivat tarjota aikalaislukijoille aivan uutta tietoa vieraista paikoista – ja myöhempien aikojen tutkijoille arvokasta tietoa kirjoittamisajasta.
Meidän aikanamme matkailu on yleistä, ja on vaikea löytää maailmasta kolkkaa, josta ei löytyisi tietoa muutamalla hiirenklikkauksella. Silti omakohtaisia matkakirjoja, matkablogeja ja lehtien matkajuttuja edelleen kirjoitetaan, julkaistaan ja luetaan. Kuten matkakirjailija William Dalrymple on todennut, matkakirjallisuuden suosiota selittää sen kyky keksiä itsensä aina uudelleen. Nykyisissä matkakertomuksissa korostuvat esimerkiksi irtiotot arjesta, itsensä voittamisen teemat tai niin sanottu vaihtoehtoinen matkustaminen. Olen kiinnostuneena seurannut, kuinka halu välttää lentämistä on viime aikoina lisännyt matkakokemusten jakamisen tarvetta sosiaalisen median kanavissa ja yleisötapahtumissa. Tämä suuntaus näkynee jatkossa yhä enemmän myös matkakirjallisuudessa.
Aivan pian, touko-kesäkuun vaihteessa, alkaa tuomenkukkien aika. Sinivuokot ovat jo kukkineet, valkovuokotkin osin ja kielot vasta heräilevät. Kosteat niityt, tienvieret, rantatöyräät, puistot ja pihamaat täyttyvät imelästä tuoksusta, joka toisia ihastuttaa, toisia kammoksuttaa. Aleksis Kivi runoili istuvansa neitonsa kanssa ”varjossa valkean tuomen” tai koti-ikävää poteva tapailee laulua kotimaasta, jossa ”valkolatva tuomi ahon laitaa reunustaa.” Kevätmuistoja herättää myös iki-ihana Tuoksussa tuomien.
Elias Lönnrotin mukaan ”Tuonta hevoiset niin kamoovat, että, jos on yksi tahi pari tuomenpulkkaa heinissä, tervehinki hevoinen seisoo syömättä, jos olkoot heinät kuinki hyviä. Tuomien sanotaan karkottavan myyriä, ja lehdet, eloon sekoitettuna, hiiret ladoista.” Uskottiin myös tuomenlehtien suojelevan varkailta ja torjuvan ukkosta. Niitä on käytetty moniin lääketieteellisiin tarkoituksiin – kuoresta on valmistettu särkylääkettä ja lehtiä on käytetty ripulin hoitamiseen. Keskiajalla sen uskottiin ovenpieleen asetettuna torjuvan jopa ruttoa. Siastakin katoavat väiveet, jos se pestään tuomenkuorivedellä. Huumaavan tuoksunsa takia tuomenkukkia taiteltiin myös vainajien arkkuihin.
Tuomen hajun aiheuttaa myrkyllinen amygdaliini, jota on kukissa, kuoressa ja marjojen siemenissä. Kyseinen aine hajoaa entsyymien vaikutuksesta karvasmanteliöljyksi, rypälesokeriksi ja pieneksi määräksi sinihappoa. Tuomenmarjoja ihmisten tiedetään nauttineen ravinnokseen jo kivikaudella ja niitä kaupattiin vielä 1900-luvulla. Marjoissa on c-vitamiinia, omena- ja sitruunahappoa – Norjassa ja Ruotsissa tuomenmarjoja onkin käytetty ruokiin kirsikoiden ja luumujen tapaan. Marjoja on käytetty myös väriaineena, niistä on tehty likööriä tai niitä on uutettu paloviinaan – mausta tuli tuolloin Lönnrotin mukaan persikkainen.
Lämmityspuuna tuomi ei ole kummoinen ja sitä onkin pidetty ns. roskapuuna ja se on armotta hakattu pois arvokkaampien puiden joukosta. Hyönteiset viihtyvät tuomessa hyvin ja se onkin altis monille hyönteis- ja sienituhoille. Sen pahin viholainen on tuomenkehrääjäkoi, jonka toukat syövät puut lehdettömiksi ja verhoavat ne harmaaseen kummitusmaiseen seittiin. Sitkeästi tuomet kuitenkin kasvattavat uudet lehdet syötyjen tilalle. Puuaineen epämiellyttävä haju häviää kuivauksessa. Siitä on tehty soittovälineitä, hevosvaljaiden puuosia ja kalastusvälineitä kuten onkivapoja ja rysänkaaria. ”Tuomi wahwa wandeixi, wander warsan wembeleixi”, kuten Henrik Florinus asian ilmaisi.
Jotain paheellista tuomessa kuitenkin on. Satu Guenatin Puut kansanperinteessä -keruun (1995) eräs vastaaja kiteyttää asian näin: ”Tuomi ei ollut pihapuuna oikein hyväksytty. Varsinkaan tuomi ei saanut sijaita makuuaittojen vieressä. Tuomenkukkien tuoksu aiheuttaa kuulemma tytöissä taipumusta siveettömään käytökseen.” Sahalahtelaisen sananparren mukaan ”Sillon kun tuomi vahtoo, sillon on likolla tahto.”
Puiden kertomaa -kirjassa Ilkka Malmbergin mukaan ”Metsässä ei ole toista tuomen veroista hysteerikkoa. Selväjärkisten mäntyjen ja sisupussikatajien joukossa tuomi on dekadentti diiva, jonka teatraalisia asentoja ei eleettömässä suomalaismetsässä katsota hyvällä. – Tuomi on metsän puista intohimoisin. Koska sen tehtävä on muistuttaa meitä kiihkosta ja hetken lyhyydestä, ei sen tuoksu ole mitään vienoa aavistelua vaan turmiollista ja imelää. Se on julkein ja eroottisin suomalaismetsän tuoksuista. Kukkiessaan tuomi on kuin hajuvettä päälleen läärännyt villi morsian, metsän narttu.”
Tuomi mainitaankin usein pirun tai hänen veljensä tekemäksi – joskin päinvastaistakin väitetään. Karjaa laitumelle laskettaessa sen arvoa on myös mitätöity:
Panenko pajun paimeneksi? Katajaisen kaitsijaksi, tuomen tuojaksi kotihin! Paha on paju paimeneksi, karu kataja kaitsijaksi, tuomi tuojaksi kotihin. Mie pajun tulessa poltan, katajan katkon kirvehellä, tuomen tuulelle jakelen (SKVR I,4).
Ritvalan helkajuhlien lopussa laulettu Hirvi ja lähde -runo on aiheuttanut runsaasti päänvaivaa tutkijoille:
Hikos hirvi juostuansa, joi hirvi janottuansa heranteesta lähtehestä. Siihen kuolansa valutti, siihen heitti haivenensa. Siihen kasvoi tuomu kaunis, tuomuun hyvän herelmän, karkas siihen kataja kaunis, katajahan kaunis marja. Joka siitä oksan otti, se otti ikäisen onnen, joka siitä lemmen (lehvän) leikkas, se leikkas ikäisen lemmen.
Toisin sanoen: tuomi on syntynyt hirven hiestä, kuolasta ja karvoista. Elsa Enäjärvi-Haavion tutkimus helkavirsistä ja sen arvoituksellisesta loppuvirrestä antaa selityksen janoisesta hirvestä ja lähteestä.
Taustalla on kristillinen kirjallisuus, lähinnä aleksandrialainen teos ”Physiologus”, joka säilyi kautta keskiajan paljon käytettynä luonnontieteellisenä lukemistona latinaksi ja kansankielille käännettynä. Sen alku: ”Niin kuin peura halajaa tuoretta vettä, niin minun sieluni halajaa sinua, Jumala” (Psalmi 42:2) – kaikuu ja näkyy koko keskiajan kirjallisessa ja taiteellisessa symboliikassa. Onni Okkosen selityksen mukaan hirvi on syntisen sielu, joka uudesti syntyy kasteessa ja elämänveden lähteellä. Lähde on siis uskon mystinen lähde, elämänkaivo, josta janoava, vettä etsivä hirvi – ihmisen sielu – juo. Se, joka hirven karvanheittopaikalle kasvaneesta kaunista tuomesta ottaa oksan tai lehvän, saa ikuisen onnen ja lemmen, so. uudestisyntynyt ihminen kasvaa kristillisissä hyveissä.
Helluntaina kirkoissa muisteltiin elämän lähdettä ja rukoiltiin Agricolan kääntämänä vanhaa katolista helluntairukousta, joka useiden virsirunoilijoiden käännöksinä päätyi myös suomalaiseen virsikirjaan nimellä Niin kuin peura janoissansa.
Liisa Lehto
Miten voisimme ymmärtää Yhdysvaltain etelävaltioiden maaseudulla elävien ihmisen elämää ja tukea heidän terveyttään? Entä miten edistää yhdenvertaisuutta ja vuoropuhelua Keski-Lännen suuren kaupungin monietnisessä lähiössä? Vastaus löytyy muistitietotutkimuksesta, joka mahdollistaa erilaisista lähtökohdista tulevien ihmisten kokemusten kuulemisen ja huomioiduksi tulemisen.
Finnish Oral History Network (FOHN), Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Suomen Akatemian Memory Unchained -tutkijatohtoriprojekti järjestivät toukokuussa iltapäiväseminaarin ”Forms and Uses of Oral History in Changing Societies”, jonka puhujina olivat Fulbright-ohjelman kautta Suomessa vierailevat professorit Rachel F. Seidman (University of North Carolina, Chapel Hill) ja Katherine Borland (The Ohio State University, Columbus).
Hyvässä seurassa aika rientää.
Ritarihuoneen juhlasalia kiertäville parville muutti vuoden 2009 keväällä 15 tutkijaa, kun biografiakeskus, Edith – suomalaisen kirjallisuuden kriittiset editiot, SKS:n historia -tutkimushanke ja tutkimushallinto yhdistettiin omaksi osastokseen. Tutkimusosastosta tuli SKS:n kuudes osasto.
Suomen kielen tutkija ja tekstikriitikko Ossi Kokko (1969–2019) kirjoitti Vähäisiin lisiin ahkerasti blogin perustamisesta alkaen. Se oli yksi tapa toteuttaa nuoruusvuosien haavetta tiedetoimittajan urasta. Hänen viimeinen blogikirjoituksensa Aleksis Kiven farssivirike ilmestyi lokakuussa 2018.
Kymmenvuotinen, vaikeaan sairauteen päättynyt tutkijanura SKS:ssa jätti jälkeensä paljon muistoja. Kokosimme niistä otteita Vähäisiin lisiin, jonka lukijoille Ossi on tullut tutuksi idearikkaana kirjoittajana.
Kansallismuseon Amengo museum! – Meidän museo!– tapahtumassa pari viikkoa sitten juhlittiin kahta tuoretta julkaisua. Kulje kanssamme – Suomen romanien historiaa lapsille on lapsille ja nuorille suunnattu kuvakirja/sarjakuva, joka tutustuttaa lukijansa romanien historiaan Suomessa 1500-luvulta lähtien. Hilja Grönforsin Vanhojen kaaleenlaulujen oppikirja taas on 32 laulun kokoelma, jonka äänitteiden ja yksityiskohtaisten nuotinnosten avulla voi opiskella romanilaulun esitystyyliä. Molempia julkaisuja yhdistää romanien vahva elävä kulttuuriperintö ja muistitieto, romanikulttuurin monikielisyys sekä romanien ja pääväestön välinen yhteistyö kulttuuriperintöhankkeissa.
Sanakirja tietää tärkeälle asialle monta nimeä: lykky, onni, tuuri. Syvä tyytyväisyys, riemu, onnellisuuden tila. Mutta myös kohtalon suopeus, menestys, onnellinen sattuma.
Noin 37 vuotta sitten kuulin perinteentutkimuksen peruskurssilla professori Leea Virtaselta, että onnen määrä on ajateltu vakioksi. Jos minun osani tuntuu vähäisemmältä kuin toisen, niin asian voi korjata siirtämällä tältä, kunhan tietää konstit. Oloa parantaa jo sekin, että pilaa naapurin onnen, tai ainakin yrittää. Ehkäpä entisaikojen kateus kanavoitiin kätevämmin kuin nykyaikainen jurnutus.