Inkeriläisen siirtoväen kokemuksia Neuvosto-Virossa

Äidinkieleni ansiosta olen Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun-projektin parissa työskennellessäni päässyt suomenkielisten arkistoaineistojen lisäksi kurkistamaan myös vironkielisten aineistojen maailmaan. Harjoittelun aikana työpöydälleni pinoutui lukuisia tarinoita inkerinsuomalaisten kohtaloista niin säilyneiden asiakirjojen, kirjeiden ja päiväkirjojen kuin hankkeen myötä tehtyjen muistitietohaastattelujenkin muodossa. Kiehtovaa lukemista ja järjestettävää riitti koko kesälle ja huomioni kiinnittyi etenkin toisen maailmansodan aikaisiin ja sotaa seuranneisiin tapahtumiin.

Erityisesti kiinnostuin Viron roolista inkeriläisen siirtoväestön kokemuksissa ja vuosien 1940­–1950 välillä Viroon kohdistuneesta inkeriläisten muuttoliikkeestä. Inkerinsuomalaisten kannalta tähän vuosikymmeneen mahtui useita koettelemuksia – nälänhätä, sodan ankaruudet, karkottaminen kotikylistään Inkerinmaalta, karmeat olot karanteenileireillä Virossa, arkea väliaikaisina siirtolaisina Suomessa, sodanjälkeiset palautukset Neuvostoliittoon ja vuosina 1947–1950 Viroon siirtyneiden inkerinsuomalaisten karkotukset pois Virosta Neuvosto-Venäjän alueelle.

Lue loppuun

Jälkiä viranomaisarkistoissa

Yksittäinen kirje, valokuva tai perimätietona sukupolvelta toiselle kerrottu tarina voi joskus johdattaa tutkimusmatkalle arkistoihin. Näin kävi minulle, kun silmiini sattui muuan sotilaspastorin kirje tammikuulta 1940. Kirje osui kohdalleni työni ohessa, etsiessäni tietoa yhteen lukuisista Kansallisarkiston tietopalvelulle saapuneista tiedusteluista. Työssäni etsin tietoa Kansallisarkistossa säilytettävistä asiakirjoista ja käsieni kautta kulkee lukemattomia sodan aikaisia tarinoita. Toisinaan, asiakirjoja selatessani ja asiakirjojen riveille kirjattuja nimiä lukiessani, joku merkintä saattaa herättää huomioni ja pysäyttää minut hetkeksi. Saatan kirjoittaa tiedon muistiin, ehkä ottaa asiakirjasta nopeasti valokuvan palatakseni siihen myöhemmin.

Kuva: Raija Ylönen-Peltonen.

Lue loppuun

”Yxi hengellinen huwitus” – erään arkistolöydön henkiinherätyksen vaiheita

Perheeni kotiutui kaksivuotiselta Saksan matkalta kesällä 2016, ja minun oli aika palata kansanmusiikin lehtorin työhöni Taideyliopiston Sibelius-Akatemiaan. Sain heti syksyn alussa mukaansatempaavan sähköpostin SKS:sta. Minua pyydettiin valmistamaan soivaan muotoon yksi seuran arkiston kätköistä löytynyt, 1800-luvun alussa erään naisen sepittämä 31-säkeistöinen virsiteksti. Esitys olisi tulevan vuoden tammikuussa Tieteiden yön tapahtumassa.

Saamani kutsu esiintymään SKS:n tilaisuuteen kirvoitti idean laajentaa valmistettava esitys isommalle ryhmälle, ja niin oli kurssi-idea syntynyt. Ryhmä koostui lopulta itseni lisäksi kuudesta asiasta kiinnostuneesta ammattimuusikosta. He olivat FM, kanttori Kaisa Kautto Janakkalasta, MuT, kansanlaulaja Sirkka Kosonen Keravalta, MuM, laulaja Tero Pajunen Helsingistä, FM, MuK, opettaja Selja Purovaara Helsingistä, jatko-opiskelija, kanttori, säveltäjä Sirkku Rintamäki Espoosta ja maisteriopiskelija, kanteletaiteilija Eva Väljaots Helsingistä/ Virosta.

Kävimme kurssilla läpi suomalaisen virren ja kansanveisuun historiaa ja opettelimme kansanomaista veisuutyyliä, jolla tulevan esityksemme halusin värittää. Syksyn puolivälissä oli sitten aika ottaa esille kurssin soiva tavoite, eli ”Kaisan virsi” numero 1 ”Niin mahdan minä myös”, joka sisältää oheen merkittyihin raamatun säkeisiin viitaten naisten erinäisiä tilanteita ja tekosia. – Esitys on kooste erilaisista toteutustavoista: perinteinen melodia/ Tero Pajusen säveltämä melodia (Selja Purovaaran sovittama stemma)/ neliääninen sovitus käsikirjoituksesta/ improvisointia perinteiseen sävelmään/ perinteinen sävelmä. Sovitus ja esitys Kaisan virsi -ryhmä. 

Lue loppuun

Kokemushistoriallinen katse kylmään sotaan

Joulukuussa 2005 viimeistelin historian graduani. Ajatuksissa siinsi tutkijanura, ja mielessä pyöri väitöskirja-aiheiden ruletti. Kuin kohtalon oikusta käsiini osui pappani valokuvia matkalta Bukarestiin kesällä 1953. Hän kertoi, että matkakohteena oli ollut maailman nuorison festivaali.

Papan kuvissa yhtenäisesti puetut, suorissa riveissä marssivat nuoret olivat minulle visuaalisesti tuttua kuvastoa. Gradussani olin nimittäin tutkinut neuvostonuorison propagandaa 1920–30-luvuilla. Pari asiaa jäi kuitenkin askarruttaman minua. Miksi nuo kuvissa esiintyvät nuoret olivat päätyneet mukaan festivaalille, ja mikä oikein oli tuo tapahtuma, josta en ollut koskaan kuullut mitään?

Lue loppuun

Mitä jos Jukola olisikin ollut kruununtila?

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen julkaisemisesta. Kirjaa on analysoitu monesta vinkkelistä vuosien varrella, mutta harva ehkä muistaa, että kirjan lähtötilanne kumpuaa maatilojen sukupolvenvaihdoksiin liittyvistä valinnoista ja haasteista. Kun veljesten äiti kuolee, on Jukolan talolle löydyttävä uusi jatkaja. Aapo ehdottaa, että isännyys annetaan Juhanille, veljessarjan vanhimmalle, mutta Laurin mielestä ”viheliäinen Jukola” kannattaa enemmin myydä tai antaa vuokralle Rajaportin nahkapeitturille kymmeneksi vuodeksi. Itse he voisivat muuttaa uudisraivaajiksi ”metsien kohtuun” Impivaaraan, Jukolan talon takamaille. Näin lopulta tapahtuukin.

Kymmenen vuoden kuluttua veljekset palavat monenlaisten käänteiden jälkeen takaisin synnyinkotiinsa. On aika palata puolitiehen jääneeseen sukupolvenvaihdokseen. Veljeskatras päättää jakaa Jukolan kantatilan kahteen osaan. Toisen puolen saa Juhani, toisen Aapo. Myös Impivaaran uudistalo halotaan kahtia Tuomaksen ja Laurin kesken. Jukolaan kuului vanhastaan myös kaksi torppaa, Kekkuri ja Vuohenkalma, jotka annetaan Timolle ja Eerolle elinikäisellä sopimuksella. Vuokraa niistä ei tarvitse maksaa.

Lue loppuun

Hiljaisen humoristin huolet

Petu nousi verkalleen tuolilta, pyyhki silmiään ja meni tupaan päällysvaatteita muuttamaan. Sieltä palasi hän takaisin ja täytyi mennä Viijan kamariin kaapista ottamaan käräjiin tarvittavia riitapapereja. Takaisin tullessa hän vielä paperikääry kädessä katsahti jälkeensä tuonne vuoteelle, jossa hänen vaimonsa makasi kuolleena.

Hevosen olivat rengit valjastaneet valmiiksi, se seisoi veräjän pieleen sidottuna. Petu tuli ulos, pisti kädestään kääryn kärrylaatikkoon, nousi rattaille ja alkoi ajaa. Yökasteen kostuttamalle hiekalle jäi kaksi pyörien tekemää kuivaa juovaa ja hevosen kavioiden kuopaisemat jäljet.

Tähän kuvaan päättyy Viija (1889), Kauppis-Heikin toinen romaani. Miten kouluja käymätön renkimies osasikin kirjoittaa noin, että tuntuu.

Lue loppuun

Vapauden riemua ja varoituksen sanoja

Tällä viikolla tuli kuluneeksi 51 vuotta Peukalomatkat ry:n perustamisesta. Tätäkään en olisi tiennyt, ellemme olisi kesäkuussa vastaanottaneet Hyppää kyytiin! -muistitietokeruuseen aineistoluovutusta, joka sisälsi yhdistyksen toiminta-asiakirjoja. Peukalomatkat ry:n ensisijaisena tarkoituksena oli edistää myötämielistä suhtautumista liftaamiseen. Liftareita syytettiin haitoista, ja vaikka yhdistyksen mielestä ongelmia ei ollut, sitoutui yhdistys säännöissään poistamaan haittoja, mikäli niitä osoitettaisiin. Asiansa tukevoittamiseksi yhdistys päätti 20.2.1970 kutsua kunniajäsenekseen itsensä presidentti Urho Kekkosen.

Muutama kuukausi myöhemmin saapui presidentin kansliasta kuitenkin lannistava viesti:

Kun suhtautuminen yhdistyksenne tarkoitusperiin vahvastikin vaihtelee kansalaisten keskuudessa ja kun presidentti Kekkonen itse näkee ns. liftaamiseen liittyvän myös haittatekijöitä, presidentti ei voi ottaa mainitsemallaan tavalla edistääkseen yhdistyksenne tarkoitusperiä. Liftaaja voi saattaa itsensä tilanteeseen, jossa hänelle sattuu vahinko. Suostumalla pyyntöönne presidentti katsoo ottavansa moraalisen vastuun tuollaisista vahingoista. Näin ollen hän ei voi pyyntöönne suostua.

Lue loppuun

Uuspeili

Maaliskuussa 2017 uutisoitiin näyttelijä Lembit Ulfsakin (1947-2017) kuolemasta. Hän oli ansioitunut virolainen teatteri- ja elokuvanäyttelijä. Suomalaiset muistavat hänet ehkä Klaus Härön elokuvasta Miekkailija (2015) tai AJ Annilan Ikitiestä (2017). Mieleeni tuli kuitenkin eräs tv-sarja, jota esitettiin ensin syksyllä 1979 ja uusintana kesällä 1983: Mosfilmin jättielokuva Legenda o Tile vuodelta 1976, jonka ohjasivat Aleksandr Alov ja Vladimir Naumov. Kyseessä oli Till Eulenspiegelin tarina. Elokuva oli paitsi hurja ja jännittävä, myös visuaalisesti tavattoman hieno: lavasteissa ja kuvasommitteluissa käytettiin Pieter Brueghelin ja muiden flaamilaistaitelijoiden maalauksia. Ja nuori Lembit Ulfsak loisti sen nimihenkilönä.

Lue loppuun

Mittumaarin aarnivalkeat

Mitä tullee jussista, mittumaarista, keskikesän pitkästä päivästä ja lyhyestä yöstä? Kukkiiko sananjalka, näkyykö aarnivalkeita? Sataako, paistaako, vai miettiikö ylipäänsä kenkään, mitä mahtavat luonnonmerkit sekä juhannusyön ihmeet enteillä?

Luultavaa sentään lie, että kun juhannusliikenteen humu hiljenee ja Lahdenseudun pullonkaula kerran narahdettuaan aukeaa, kun pakaasit puretaan ja sauna alkaa lämmetä, niin sekä hiljentyneissä kaupungeissa että satojen järvien rannoillakin on aikaa pysähtyä, ehkä viivähtää nauttimaan kesäillasta, ehkä toipua pitkästä keväästä, ehkä kokonaista sivilisaatiota määrittävästä tohinasta.

Lue loppuun

Jo joutui armas aika

Mennyt kevät on ollut varsin poikkeuksellinen. Korona levisi maailmalla ja meillä; on ollut surua, huolta ja murhetta. Uutiset täyttyivät kuvilla tehohoidossa makaavista ihmisistä ja tyhjistä suurkaupunkien kaduista. Myös suomalaiset joutuivat linnottautumaan koteihinsa ja opettelemaan etätyöskentelyä. Monet perhetapaamiset, juhlat, merkkipäivät ja valmistujaiset jäivät juhlimatta tai niitä on juhlittu pienimuotoisesti vain perhekunnittain.

Oma etätyöjaksoni kesti kaikkiaan runsaat kaksi kuukautta – maaliskuusta melkein toukokuun loppuun. Koskaan ennen en ole seurannut ympäröivää luontoa ja kevään verkkaista saapumista niin intensiivisesti kuin nyt. Talvi ja kevät taistelivat kauan ja lumisade toisensa perästä peitti jo vihertävän maan ja ulkona hytisevät orvokit. 

Lue loppuun