Vähäisiä lisiä
Perinteenkerääjät olivat omana aikanaan valta-asemassa siinä, miten he pystyivät määrittelemään ja arvottamaan perinnettä. Tämä valta-asema näkyi myös arkistoitavien aineistojen luokittelussa: se toteutettiin pikemminkin kerääjän näkökulmasta käsin, ylhäältä alas -liikkeenä, kuin niin, että itse esittäjät tai perinteenharjoittajat olisivat saaneet päättää omien esitystensä luokittelusta tai määritellä niiden genrejä.
Elämäkerran tai muun henkilöhistoriallisen teoksen lukija päätyy herkästi arvioimaan teoksen päähenkilön persoonaa ja valintoja. Jopa kirja-arvostelun kirjoittajaa saattaa kiinnostaa ennemmin elämäkertateoksen kohdehenkilön toiminnan moraalinen ja poliittinen arviointi kuin arvioitavan teoksen rakenteen, argumentaation tai tyylin käsitteleminen.
SKS:n arkiston hankintapolitiikassa on selkeä linjaus: ”arkisto kartuttaa kirjallisuuden ja kulttuurien tutkimuksen, suullisen ja kirjallisen kulttuurin aineistoja, jotta SKS:n keskeisalojen kannalta olennaiset aineistokokonaisuudet saadaan talteen ja tutkijoiden ja kaikkien yhteisestä kulttuuriperinnöstä kiinnostuneiden käyttöön.” Kirjastojen, arkistojen ja museoiden aineistojen hankintapoliittiset linjaukset ovat vakiintuneita ja toisistaan selkeästi poikkeavia, sillä on hyvä, että erilainen osaaminen keskittyy eri kulttuuriperintöorganisaatioihin. Karkeasti jaettuna alkuperäiset käsikirjoitukset, äänitteet, valokuvat ja videot kuuluvat arkistoihin, kirjat kirjastoihin ja esineet museoihin. Todellisuudessa jakoa ei ole aivan näin yksinkertaista tehdä ja poikkeuksia aina löytyy.
Kavuttuani Kolin huipulle koin jostain syystä sopivaksi hiljentää puheeni kuiskaukseksi, vaikka paikalla ei ollut muita ihmisiä. Se vain tuntui sopivalta, ihan kuin kirkkoon tai muuhun pyhään paikkaan astuessa. Jos eri puolilla Itä-Suomea asuneelle Koli saa aina samanlaisen hurmion aikaan, kuinka sen sitten kokee kauempaa matkannut? Tai millaisena Kolin vaarat näyttäytyvät kylässä koko ikänsä asuneille?
Kesäkuussa ilmestyneessä kirjassani Suomalaiset sivulliset luen kaunokirjallisia teoksia, joissa sota näyttäytyy nykypäivän uutiskuvastojen tapaan kaksikasvoisena: joko kakofonisena kaaoksena tai poissaolona. Tyyne Saastamoisen romaanissa Vanha portti (1959) sodan ruumiillinen sokki rinnastuu kollaasiin:
”Hän räjähti niin kuin hänellä olisi ollut dynamiittia suussa [– –]. Kun hän oli koonnut pirstaleet, sen mikä [julkisen käymälän] hajusta jäi, sillä sanoja ei hänellä enää ollut, hän jatkoi menoa toisenlaisena kuin äsken”.
Suomen sodat ovat jättäneet jälkensä niin maisemaan kuin ihmisten mielikuviin kaikkialla Suomessa. Taistelukaivantojen ja korsujen ohessa sota-ajan rakennushankkeiden aikaansaannoksiin lukeutui jälleenrakennetut kaupunginosat, upouudet lentokentät sekä huomattava määrä tiestöä. Rakentamisen jäljet ovat näkyneet ympäristössämme näihin päiviin asti ja monet sota-ajan rakennukset ovat sittemmin saaneet uusia, vaihtuvia käyttötarkoituksia. Myös hylätyt rauniot ovat löytäneet uudet käyttäjänsä esimerkiksi lasten leikkipaikkoina, geokätköilyssä ja suunnistajien maamerkkeinä.
Millainen ihminen suomentaja-runoilija Otto Manninen (1872–1950) oli? Erilaisten arkistolähteiden mukaan ainakin työteliäs, tunnollinen, mestarillinen kielenkäyttäjä ja satiirikko. Varovainen siinä, paljonko paljasti sisimmästään muille. Uskollinen, älykäs, luontoa rakastava, tunteellinen. Sanansa mittainen kieli-ihminen.
Harva osaa luetella kaikki suomen pienet uhanalaiset lähisukukielet: liivi, vatja, inkeroinen, vepsä, karjala sekä joskus karjalan ja viron alle luetut lyydi ja seto. Vahvana äidinkielenään liiviä puhuvia ihmisiä ei enää ole, ja vatjaa ja inkeroista puhuu enää muutama ihminen. Tätä enemmän on kuitenkin yhä ihmisiä, jotka äidinkielestä riippumatta pitävät itseään liiviläisinä, vatjalaisina tai inkeroisina, tai tuntevat itämerensuomalaiset juurensa.
Nuoren ihmisen seksuaalinen herääminen loi vanhoissa kyläyhteisöissä paitsi häkellyttäviä tapaperinteitä myös kokonaisia kirjallisuudenlajeja. Nämä lajit poikivat toki rekilaulusta, kansanlyriikasta jota nelisäkein rallattelivat erityisesti kehitysikäiset nuoret. Rekilauluperinteen ohella nuo laulannat elivät kuitenkin juuri sosiaalisista yhteyksistään, laitettiinhan niitä laulaen piirileikeissä, tansseissa – ja sitten toisaalta tilanteissa ja olosuhteissa, joiden voisi katsoa olevan mahdollisia, hädin hyväksyttyjä yksinomaan vanhojen kyläyhteisöjen luomissa rajoissa. Varsinkin kylätappeluille ja yöstelylle eli yöjalassa kulkemiselle muodostui noissa yhteisöissä omanlaisensa instituutiot, ja juuri vakiintuneen perinteen vuoksi niissä elivät myös kylätappeluihin ja yöstelyyn liittyvät laulutkin.
Helsingin yliopiston Suomen kielen ja kulttuurin opiskelijat kertovat, miltä suomalainen kulttuuri ja yhteiskunta näyttävät ulkomaalaisen opiskelijan silmin. Kirjoittajat ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, ja he ovat oppineet suomen vieraana kielenä. Tässä kirjoituksessa opiskelijat kuvaavat, mikä suomalainen juhla on heidän mielestään kaikista kaunein.