Kenen runolauluja laulamme?

Tutkija ja laulaja Kati Kallio aloitti viime syksynä Vähäisiä lisissä keskustelun kulttuurisesta lainaamisesta tai omimisesta ja vähemmistöryhmien lauluista omakohtaisessa kirjoituksessaan, jonka otsikko oli ”Saanko laulaa laulujasi?”. Kommentoin tässä tekstissä aihetta symboliasemaan nousseen kalevalamittaisen runolaulun, kansallisuuden ja paikallisuuksien näkökulmasta.

Suomessa on varsinkin julkisissa keskusteluissa totuttu ajattelemaan, että Kalevala on lähtökohtaisesti suomalainen teos ja kalevalamittainen runolaulu suomalaisten perinnettä. Monella tapaa nämä ovat paikkansa pitäviä ajatuksia – olihan esimerkiksi Elias Lönnrotilla vakaa tarkoitus tuoda vanha suullinen runolauluperinne suomenkielisen yleisön tietoisuuteen. Tässä hän onnistui aikalaistensa tuella erinomaisesti, jopa niin taidokkaasti, että runojen ylirajainen luonne ja niiden takana olevat paikalliskulttuurit ovat 2000-luvulle tultaessa painuneet taka-alalle. Paikallisesta on tullut kansallista ja laajaan myyttirunouden verkostoon asettuvasta perinteestä kansallisvaltion rajoista riippuvaista.

Lue loppuun

Kevät keikkuen tulevi

Auringon alkaessa valaista kevättalven pimeitä päiviä mieleen kumpuaa vanhoja koulun kevätlauluja ja ajatus karkaa metsiin, kevättuuliin ja ensimmäisten sinivuokkojen tykö. Paimensoittaja Teppo Repo tavoittaa hienosti kevään ihanuuden ja oikullisuuden pienessä, yhä kuultavassa kevättunnelmassaan. Repo aloitti musisointinsa jo lapsena kulkiessaan paimenessa. Soittimen avulla hän piti pedot loitolla, ja sillä hän antoi myös merkkejä muille paimenille, jos joku eläimistä joutui eksyksiin.

Vanhan agraaritalouden aikaan kevät oli vielä odotetumpi ja toivotumpi kuin nykyään maan ja vesien avautuessa – elanto kun oli otettava maan ja metsän antimista. Lehmät lypsivät pääsääntöisesti vain kesäaikaan. Hartaasti odotettiin – vallankin naisväki ja paimenet – pitkän, rehuvarastoja kysyvän karjan talviruokintakauden loppumista ja karjan uloslaskua. Uloslaskupäivät vaihtelivat eri puolilla maata, mutta tärkeimpiä niistä olivat kuitenkin Yrjön eli Jyrkin päivä 23.4., Vappu 1.5. ja Ristin päivä 3.5. Ulospääsypäivään vaikuttivat sääolot sekä uskomukset ja perinteiset tavat.  Vaikka maa olisi ollut vielä jäässä ja pälvellinen, karja kuitenkin tuotiin edes hetkeksi jaloittelemaan ja ajettiin sitten takaisin navettaan odottamaan otollisempia päiviä. ”Kevät keikkuen tulevi” on vanha sanonta, jonka moni muistaa, mutta ei juurikaan sen loppuosaa ”suvi suuta vääristellen”.  Sekä karja että ihmiset saattoivat olla niin vaillinaisen ravinnon heikentämiä, että kulkivatkin ”keikkuen”. Uloslaskupäivinä saattoi paimenilla olla apuna nostomiehiä, jotka auttoivat uupuneita lehmiä ulos navetasta, lätäköiden ja puropaikkojen yli.

Lue loppuun

Mustalaissuo ja Lentiiran tie

Suomussalmelta Kuhmoon johtavaa Runon ja rajan tietä ajaessa nousee helposti mieleen ajatuksia erilaisista paikallisuuksista ja niiden merkityksistä. Taipaleella kohtaa myös kyltin, joka viittaa kääntymään oikealle kohti Mustalaissuota. Matkaa suonlaidalle on vielä seitsemän kilometriä. Risteyksessä pysähtyminen, valokuvan ottaminen sekä suon reunalla käynti veivät puolisen tuntia. Tuona aikana ei tiellä sattunut liikkumaan muita kulkijoita. Oli illansuu heinäkuussa.

Lue loppuun

Aineetonta ja elävää

Kun Romaniasiain neuvottelukunnan taholla pohdittiin osallistumista Museoviraston vetämään Unescon aineettoman kulttuuriperinnön sopimuksen toimeenpanoon, nousi esiin romanien lauluperinne eli kaaleen laulut yhtenä mahdollisena edistettävänä ilmiönä. Näin jälkeenpäin, vierestä asiaa seuranneena, tätä opettavaista matkaa on ollut hauskaa muistella. Ilonhetkiä koettiin esimerkiksi silloin, kun tekstin kääntäjänä toiminut yliopistolehtori Henry Hedman sai mahdollisuuden luoda käännöksensä turvin uudissanoja romaniin – Suomen romanin sanastossa on aukkoja esimerkiksi musiikkitermien osalta. Hedmanin uudet sanat tulivat sittemmin hyödynnetyiksi hänen Suomi-Romani Sanakirjassaan.

Lue loppuun

Arkiston aktiiviset vastaajat

SKS:n arkisto järjestää vuosittain useita kirjoituskeruita. Parhaillaan ovat menossa esimerkiksi keruut 2010-luvun häistä ja vanhustenhoidosta. Kirjoitusten lähettäjistä löytyy aktiiveja, jotka ovat vastanneet useaan eri keruuseen. Juuri valmistuneessa väitöskirjassani Minä, lotta, vaimo, äiti. Kerronnan variaatio ja toimijuus aktiivikertojan muistelukerronnassa (Turun yliopisto 2017) tarkastelen yhden SKS:n aktiivivastaajan Toini Pelkosen (s. 1919 Vpl. Pyhäjärvi os. Vesikko) arkistokerrontaa. Tutkimuksessani nousee esiin se, miten yksilö suhteuttaa kirjoittamisen kautta elämäänsä suomalaisessa yhteiskunnassa 1900-luvulla tapahtuneisiin erityisesti naiseuteen liittyviin kulttuurisiin murroksiin. Lisäksi tutkimus käsittelee arkistovastaamisen ja kirjoitetun muistelukerronnan merkityksiä.

Lue loppuun

Milloin ne karkurit oikein liikkui?

Vaikka näytelmät ja romaanit ovat kirjailijan mielikuvitusta, monesti ne halutaan kuitenkin kytkeä johonkin historialliseen ajanjaksoon. Tällainen liitäntä voi tietysti vaikuttaa tekstin muuhunkin tulkintaan kuten poliittisiin kannanottoihin. Aleksis Kiven näytelmistä selvimmät historialliset kytkennät voi tehdä Olviretki Schleusingenistä -näytelmälle, sillä se on sijoitettu Preussin ja Itävallan välillä kesällä 1866 käytyyn sotaan, sekä Margareta-näytelmälle, joka sijoittuu Suomen sodan vaiheisiin keväällä 1808. Samoin Lea-näytelmä sijoittuu tiettyyn historialliseen ajanjaksoon eli Jeesuksen toimintaan, jonka tarkoista ajankohdista lienee tosin teologiankin puolella hieman erimielisyyksiä.

Karkurit-näytelmässä puolestaan kerrotaan useita ajallisia kytköksiä, mutta sen verran epätarkasti, ettei ihan selvää kytkentää niillä voi tehdä. Näytelmän juonen taustalla on tapahtuma, jossa Kuuselan paroni Mauno joutui lainaamaan rahaa naapuriltaan ja vaimonsa langolta Viitalan paroni Markukselta. Laina-ajaksi oli tuolloin sovittu viisitoista vuotta, ja tuo laina-aika on näytelmän alussa loppumaisillaan.

Lue loppuun

”Väinämöinen on kylliksi antanut työtä”

Laulaja, kirjailija vai kertoja? Laulava kirjuri, kirjoittava laulaja? Luova runoilija, kalevalainen kansanrunoilija, viimeinen suuri runonlaulaja? Puhtaaksikirjoittaja, kokoonpanija, toimittaja vai palapelin rakentaja?

Elias Lönnrotin työtä Kalevalan ja Kantelettaren parissa on luonnehdittu hengästyttävän monella tavalla. Tarkoituksena on luonnollisesti ollut saada selvää Lönnrotin työn laadusta: miten Lönnrot muokkasi kerättyjä runoja ja mikä oli Lönnrotin oma osuus Kalevalassa ja Kantelettaressa? Lönnrot hämmensi soppaa lisää vertaamalla itseään Uudessa Kalevalassa runonlaulajaksi.

Lue loppuun

Eka kerta

Vuoden on täytynyt olla 1994, illansuu. Paikka on Paavola, laman jäljiltä henkeä haukkovan Lahti-kaupungin kulttuurikeskittymä. Istun auditorion penkissä vieressäni lukiokaverini Susanna. Hän, joka on aina ajan valtimolla, oli sitten kyse American Psychosta tai Lontoon klubeista. Salin etuosassa käyskentelee vastaväitellyt tohtori, parikymppinen filosofi Pekka Himanen. Kirjoitan muistivihkooni ensimmäistä kertaa sanan ”Internet”.

Pakko tunnustaa, että pidin Himasen intoutunutta puhetta maailmanlaajuisesta, ilmaisesta tietoverkosta haihatteluna. Että muka mullistaisi maailman ja tiedonvälityksen tulevina vuosina. Ei tule onnistumaan!

Lue loppuun

Pedar Jalvi

Kysyin taannoin kollegoilta, paljonko arkistossa mahtaa kaikkiaan olla saamelaista aineistoa. Vastaukset olivat empiviä ja keskustelu laajeni ja aaltoili saamelaisuuden määrittelyongelmista aineisto- ja kerääjäkohtaisiin kysymyksiin. Mistä ja kenen perinteestä mahtaa olla kyse esimerkiksi historiallisten ja paikallistarinain kortiston osiossa, jonka otsikkona on arvoituksellisesti ja nykyihmisen korvaan pahalta särähtävästi ”Lappalaiset”? Lappi ei kuitenkaan ole alueena yhtenäinen perinne- tai kulttuurikokonaisuus, eikä saame ole yksi yhtenäinen kielikokonaisuus.

Ennen äänitystekniikoita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan tuli suhteellisen vähän ”lappalaisia” aineistoja. Esimerkiksi Utsjoelta on saamelaisperinteen tutkija Marjut Huuskosen mukaan tallennettu 1900-luvulla 16 käsikirjoituskokoelmaa. Ne sisältävät kansatieteellisiä kuvauksia, taikoja, uskomuksia ja enteitä; historiallisia ja paikallistarinoita sekä uskomustarinoita. Mukana on myös satuja, muistelmia, kansanlauluja, sananparsia ja erityyppistä kalendaariperinnettä. Tunnetuimmat näistä vanhoista kirjoittamalla tallennetuista käsikirjoitusaineistoista ovat Huuskosen mukaan Samuli ja Jenny Paulaharjun sekä Pedar Jalvin kokoelmat (Marjut Huuskonen, Stuorra-Jovnnan ladut. Tenonsaamelaisten ympäristökertomusten maailmat, 2004).

Lue loppuun

Sosiologia kansainvälisyyden, demokratian ja rauhan asialla

Lektio Oulun yliopistossa 21.1.2017

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, arvoisat kuulijat, väitöskirjani Ihmisluonto, yhteiskuntaevoluutio ja rauhanomaisen kehityksen mahdollisuudet tarkastelee Gunnar Landtmanin sosiologiaa ja toimintaa akateemisena julkisena intellektuellina maailmansotien välisessä Suomessa. Se tuo sosiologian ja osallistuvien intellektuellien historiaan uuden, aikaisemmassa tutkimuksessa lähes kokonaan sivuutetun, mutta aikanaan tunnetun henkilön ja siten osaltaan monipuolistaa ymmärrystemme maailmansotien välisessä Suomessa harjoitetusta yhteiskuntatieteestä, käydyistä yhteiskunnallisista keskusteluista ja niihin vaikuttaneista laajemmista aatevirtauksista.

Tutkimukseni muistuttaa nykylukijaa menneisyyden aatteiden moninaisuudesta, intellektuaalisista kamppailuista ja tuo lisän 1900-luvun aatteiden käsittämiseen. Monet menneisyydessä vaikuttaneet aatteet ovat edelleen ajankohtaisia ja muistamisen arvoisia varsinkin, koska olemme taipuvaisia unohtamaan mitä lähihistoriassamme on tapahtunut ja millaiset aatteet ovat ohjanneet ja ohjaavat ajatteluamme muokaten ympäröivää maailmaamme.

Lue loppuun