Oppinut oluen juopi, oppimaton oksentaapi

Kesä tuo alkoholin otsikoihin ja keskustelupalstoille. Koulun päättymistä juhliva nuoriso, juhannuksen hukkumistapaukset, juhlajuomien uusimmat trendit, terassikausi ja siitä selviäminen puhututtavat vuodesta toiseen. Tänä kesänä suomalainen alkoholikeskustelu käynnistyi aivan erityisellä tavalla, kun hallituksella oli käsiteltävänään uusi alkoholilaki. Uutissivustoilla, kolumneissa, blogeissa ja mielipideosastoilla on puitu tiukan alkoholipolitiikkamme syitä ja seurauksia. Reaktiot ovat vaihdelleet lannistumisesta uhoon ja huvittuneisuudesta närkästykseen. Onpa myös ehdotettu, että koko alkoholilaki tulisi antaa kansan päätettäväksi. Mutta mitä siitäkin tulisi – onhan se nyt nähty, että tällä viinanhimoisella kansalla ei koskaan ole ollut ymmärrystä alkoholinkäytöstään tai sen säätelystä.

Vai onko sittenkin?

Lue loppuun

Muistibuumin ytimissä

Väkivalta, kärsimys ja sodat tuottavat trauman kyllästämää muistikulttuuria, ja traumakulttuurin ilmapiiriä voidaan etsiä esimerkiksi kommunismin jälkeisestä Itä-Euroopasta. Sofi Oksanen on investoinut tiettyjen muistin prosessien, erityisesti Gulagin, esiin nostamiseen mahdollisimman monella muistia tuottavalla rintamalla.

Historian käsittelyn keinona fiktio on ollut Suomessa keskeisessä asemassa ja kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen muistibuumi näkyy myös kaunokirjallisuudessa. Finlandia-palkintopuheessaan Oksanen nosti esiin Puhdistuksen kielen, kansallisuuden ja kansainvälisyyden haasteen sekä erilaisten muistikulttuurien kaupallisen arvon. ”Uskokaa pois, suomenkielinen romaani, joka kertoo Neuvosto-Viron kolhoosielämästä, ei lähtökohtaisesti ole se kaikkein kuumin aihepiiri kansainvälisillä markkinoilla.” Romaanin menestystarina puhuu kuitenkin toista kieltä: se resonoi voimallisesti vallitsevan muistibuumin, muistikulttuurin elpymisen ja uudenlaisten, ylirajaisten muistin muotojen syntymisen kanssa.

Lue loppuun

Kielimuurin yli

Vienti Suomesta on viime kuukausina kasvanut, viime huhtikuussa se oli 4,5 miljardin euron luokkaa. Taloutta ja ihmisten mielialoja tällaiset uutiset piristävät ihmeesti.

Suomalaisen kirjallisuuden vienti ei parhaimmillaankaan − alle 200 000 euroa kuukaudessa − hetkauta näitä tilastoja mihinkään suuntaan, mutta kulttuurista merkitystä kirjallisuusviennillä on sitäkin enemmän. Suomalainen kaunokirjallisuus on sitkeän promootiotyön tuloksena saavuttanut komeita läpilyöntejä: Sofi Oksanen, Katja Kettu, Salla Simukka, Riikka Pulkkinen, muutamia mainitakseni.

Lue loppuun

Myytti pohjoispohjalaisesta perinneköyhyydestä

Lapsuuteni Tyrnävällä kerrottiin tarinoita vuosikymmeniä aiemmin eläneestä tietäjähahmosta ja muista mystisistä aiheista. Lapsena en ollut varma siitä, oliko tarinoissa kyse todellisista, historiallisista henkilöistä ja tapahtumista vai olivatko tarinat satuja. Tarinoita oli hankalaa paikantaa tai asettaa tiettyyn ajalliseen kontekstiin − mikä tahansa kertomus menneistä ajoista tuntui helposti sadunomaiselta ja erikoiselta. Jossain vaiheessa unohdin tarinat, osa ihmisistä oli aikanaan jopa vähätellyt niiden kerrontaa. Vuosia myöhemmin löysin kuitenkin itseni keräämästä näitä tarinoita ja tulkitsemasta niiden kerrontaa. Keruuni yhteydessä tutustuin myös ensi kertaa SKS:n arkiston kokoelmiin. Tutkimukseni aineistonkeruu eteni kylänraitilta arkistoon, josta avautui valtava uskomustarinoiden aineistokorpus.

Muistan ennakoineeni omien kenttätyömatkojeni alkuvaiheissa, etten tulisi löytämään tarinoita tietäjästä kovinkaan paljoa. Minulla oli mielikuva siitä, ettei kerrontaperinne ollut kovin vahvaa Pohjois-Pohjanmaalla. Tietäjähahmokaan ei asettunut mielikuvissani 1900-luvun alkuvuosikymmenten pohjoispohjalaiseksi, vaan helposti kuvittelin tietäjän olevan pitkäpartainen kanteleensoittaja. Hämmästykseni olikin suuri, kun lapsuudessani kuulemani tarinat saivat kenttätyömatkoilla useita toisintoja ja löysin tarinoita, jotka eivät olleet minulle ennestään tuttuja. Vastaantulleet valokuvat ja lehtikirjoitukset muokkasivat myös mielikuviani tietäjästä kalevalaisena tietäjähahmona. Erikoista kykyään lukuunottamatta tietäjä vaikuttikin ihan tavanomaiselta 1900-luvun alkuvuosikymmenten maaseutuyhteisön jäseneltä.

Lue loppuun

Käsikirjoitukset kertovat teosten genetiikasta

Aleksis Kiven Canzio-näytelmästä on kaksi käsikirjoitusta SKS:n arkistossa. Käsikirjoitusten saamisesta mainitaan SKS:n pöytäkirjassa 1.6.1912, että Jalmari Finne oli lahjoittanut Kaarlo Bergbom -vainajalta saamansa Aleksis Kiven Canzio-näytelmän näytökset III–V. Samaan aikaan Kansallisteatterin johtokunta puolestaan oli suostunut siihen, että teatterin arkistossa olevan saman näytelmän I ja II näytöksen käsikirjoitukset säilytettäisiin vastedes SKS:n arkistossa. Nämä lahjoitukset liittyivät tuolloin käynnissä olleeseen Aleksis Kiven Koottujen teosten toimittamiseen. Kootuissa julkaistiin siten ensimmäistä kertaa kokonainen Canzio-näytelmä. Kaarlo Bergbom oli vuonna 1897 julkaissut näytelmän neljännen näytöksen teatterialan juhlateoksessa Suomalainen Näyttämö.

Pöytäkirjamaininnasta käy ilmi, että käsikirjoituksia on useita, mutta se jättää kuitenkin epäselväksi sen, mitkä ovat eri tahoilta saatujen käsikirjoitusten suhteet. Pöytäkirjan merkintä ”III–V näytösten käsikirjotukset” viitannee siihen, että Finnen lahjoituksessa on useampi  versio näytelmän näytöksistä III–V. Kaksi versiota näistä näytöksistä SKS:ssa onkin tallessa. Kansallisteatterin lahjoituksessa ei mainittu kuin yksi versio kahdesta ensimmäisestä näytöksestä.

Lue loppuun

Varför lämna sitt arbetsrum?

Varför lämnar man sitt trevliga arbetsrum (och sin fru, och sin medarbetande katt) och flyger till Helsingfors för att jobba i tre veckor med en översättning?

Den fråga ställde jag mig själv när jag stod frysande och med resväskan borttappad i snöväder på Hagnäs torg en måndag förmiddag i mars, utan en aning om i vilken riktning Villa Djurgården låg.

Lue loppuun

Harharetkiä toden ja tarun Helsingissä

Monestihan sanotaan, että todellisuus on tarua ihmeellisempää. Keväinen residenssioleskeluni kääntäjänä Helsingissä osoitti ainakin, että todellisuus ja kaunokirjallisuus saattavat joskus limittyä niin saumattomasti, että niiden erottaminen toisistaan muuttuu vaikeaksi.

Tutkimustyöni alkoi jo Tukholman-laivalla, missä pääsin ensi kertaa toteamaan lukuisten valvontakameroiden läsnäolon, juuri sellaisten joita kuvataan toisessa työn alla olleessa romaanikäännöksessäni. En ollut aiemmin huomioinut niitä, vaikka olen liikkunut näillä laivoilla koko ikäni. Tästä alkoi toden ja tarun yhteensulautuminen, jonka varmasti jokainen tekstinkäsittelijä kohtaa siirtyessään fiktion tapahtumapaikalle. Syntyy pakkomielle tutkia perin pohjin myös kysymyksiä, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä käännöksen kieliongelmien kanssa. Kuoleeko todella, jos heittäytyy Lasipalatsin katolta? Miltä Siltamäen elementtitalot näyttävät?

Lue loppuun

Mökillä kukin tavallaan

Sain kunnian edustaa SKS:aa Mökillä-muistitietokeruun tuomaristossa, jonka tehtävänä oli valita kirjoitusten joukosta palkittava parhaimmisto. Tartuin uuteen haasteeseen innostuneesti ja uteliaasti, joskin hieman itseäni epäillen: huomasin nimittäin olevani raadin jäsenistä ainoa, jonka suhde mökkeilyyn on – kauniisti sanottuna – etäinen.

Kokemukseni mökkeilystä ovat hämmentäviä. En yksinkertaisesti ole oppinut tulkitsemaan sitä ääneen lausumatonta, ristiriitaista koodistoa, jonka mukaan vieraana minun tulisi mökillä yhtä aikaa rentoutua, mutta kuitenkin valmistaa ja nikkaroida, kantaa sekä kokata.  Juuri kun olen asettunut laiturille Helvi Hämäläisen ja viinilasin kanssa, tulee mökin emäntä heittämään minuun hiljaisen syyllistävän katseen. Oma lukunsa ovat mökkien muka-leikkisät säännöt, perinteet ja rutiinit, jotka eivät vieraalle ehdi viikonlopun aikana avautua ja joiden rikkomisesta huomaa jäävänsä kerta toisensa jälkeen kiinni. Tiedän kyllä, että mökkeilyyn kuuluu erilaisia rooleja. Minun roolini on olla hukassa, ulkopuolinen ja kaikkien tiellä.

Olen siis varsinainen mökkiasiantuntija.

Lue loppuun

Juopottelevat teinit

Lukiolaisia 1869, oikealla Turun lukion historian kirjoittaja Robert Tigerstedt.

Kun kuohuviini kuplii laseissa ja räntä leijailee ylioppilaslakin lipalle, alkaa jokavappuinen keskustelu nuorison juopottelusta. Keskustelupalstoilla syytellään vuoroin poissaolevia vanhempia, vuoroin tätien tiukkoja pipoja. Vappuaattona Espan puistossa on vaikea muistaa, että Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan nuoret ovat entistä raittiimpia.

Lue loppuun

Kenen runolauluja laulamme?

Tutkija ja laulaja Kati Kallio aloitti viime syksynä Vähäisiä lisissä keskustelun kulttuurisesta lainaamisesta tai omimisesta ja vähemmistöryhmien lauluista omakohtaisessa kirjoituksessaan, jonka otsikko oli ”Saanko laulaa laulujasi?”. Kommentoin tässä tekstissä aihetta symboliasemaan nousseen kalevalamittaisen runolaulun, kansallisuuden ja paikallisuuksien näkökulmasta.

Suomessa on varsinkin julkisissa keskusteluissa totuttu ajattelemaan, että Kalevala on lähtökohtaisesti suomalainen teos ja kalevalamittainen runolaulu suomalaisten perinnettä. Monella tapaa nämä ovat paikkansa pitäviä ajatuksia – olihan esimerkiksi Elias Lönnrotilla vakaa tarkoitus tuoda vanha suullinen runolauluperinne suomenkielisen yleisön tietoisuuteen. Tässä hän onnistui aikalaistensa tuella erinomaisesti, jopa niin taidokkaasti, että runojen ylirajainen luonne ja niiden takana olevat paikalliskulttuurit ovat 2000-luvulle tultaessa painuneet taka-alalle. Paikallisesta on tullut kansallista ja laajaan myyttirunouden verkostoon asettuvasta perinteestä kansallisvaltion rajoista riippuvaista.

Lue loppuun