Vähäisiä lisiä
Hyvässä seurassa aika rientää.
Ritarihuoneen juhlasalia kiertäville parville muutti vuoden 2009 keväällä 15 tutkijaa, kun biografiakeskus, Edith – suomalaisen kirjallisuuden kriittiset editiot, SKS:n historia -tutkimushanke ja tutkimushallinto yhdistettiin omaksi osastokseen. Tutkimusosastosta tuli SKS:n kuudes osasto.
”Tohtoreita ei pitäisi kouluttaa, jos heille ei ole töitä”, kirjoitti dosentti ja tutkija Aku Visala ansiokkaassa blogikirjoituksessa, joka käsitteli tutkimustyön kuormittavuutta. Vaikka kirjoitus nosti esiin kivuliaita ja tunnistettavia seikkoja, joista mieluusti näkisin akateemisessa maailmassa keskusteltavan enemmänkin, tuon sitaatin kohdalla huomasin pysähtyväni erimielisyyden merkeissä.
Visalan lausahdus perustunee siihen ajatukseen, että tohtorikoulutus ja tohtoreiden määrä on kasvanut eksponentiaalisesti viimevuosikymmeninä. Tämä kehitys on hyvin tiedossa ja näkyy myös omassa tutkimusaineistossani: Kun 1960-luvulla suomen kielen alalta väitteli seitsemän ihmistä, oli 1970-luvulla väitelleitä jo 19 ja 2000-luvulla peräti 77. Kasvu näkyy kaikilla aloilla, sillä tohtorintutkintojen määrä on nelinkertaistunut viimeisten 20 vuoden aikana.
Kevättalvi 2008. Tai ehkä alkukesä … Tarkalla ajankohdalla ei ole niin väliä. Merkittävää oli se, että oli kahvinkeitin, suodatinpusseja ja juhlamokkaa, josta torstaisin keiteltiin kahvit pienelle joukolle kirjallisuuden-, kielen ja historiantutkijoita. Ilmapiiri oli epämuodollinen, ilmassa oli innostusta: Mariankadun päälle Kruununhakaan oli syntymässä uusi tutkijayhteisö. Aleksis Kiven Nummisuutareista oli vastikään ryhdytty tekemään kolmen nuoren tutkijan voimin kriittistä editiota ja SKS oli majoittanut samoihin tiloihin muitakin humanisteja. Kiven lisäksi tutkittiin mm. Minna Canthia, Elias Lönnrotia, Suomalaista teatteria, Matti Kuusta ja Lauri Viitaa.
Siinä kahvinkeittimen kupeessa huomattiin, että paikallaolijoiden tutkimusintressit palautuivat tavalla tai toisella 1800-lukuun. Yliopistojen laitoksien tukevat seinät olivat vain tehokkaasti estäneet viestien kulkemisen. Päätettiin siis perustaa monitieteinen ja kaksikielinen verkosto humanisteille ja sosiaalitieteilijöille. Päätettiin myös pistää pystyyn konferenssi, jonka ajallisina (ja ainoina) rajapylväinä olivat Ranskan vallankumous ja ensimmäinen maailmansota.
Kirjoitin viimeksi mahdollisuuksista yhdistää suurelle yleisölle suunnatut tietokirjat ja tutkijayhteisölle suunnatut tiedekirjat. Esimerkkejä tällaisista yhdistelmistä löytyy kosolti. Kirjahyllystäni osuu heti silmiin muun muassa sellainen kiinnostava, kattava ja helppolukuinen teos kuin Itämerensuomalaisten mytologia, professori Anna-Leena Siikalan tutkijanuran tulokset yksiin kansiin kokoava suurteos.
Toinen hyvä esimerkki yleistajuisesta tiedekirjasta on Ville Kivimäen teos Murtuneet mielet. Tieto-Finlandialla viime vuonna palkittu teos käsittelee talvi- ja jatkosodan sotilaiden psyykkisiä häiriöitä. Teos täyttää monta keskeistä sekä tieto- että tiedekirjallisuuden tunnusmerkkiä. Näiden piirteiden tarkasteleminen havainnollistakoon tiede- ja tietokirjojen eroa laajemminkin.
Väitin taannoin tässä blogissa, että tiedekirja ja tietokirja ovat aivan eri kirjallisuuden lajit, joilla on eri yleisöt ja jotka siksi tulee kirjoittaa eri lähtökohdista. On silti selvää, että joskus näiden yhdistäminen on mahdollista ja toivottavaa. Keskustelussa aiheen tiimoilta on aiheellisesti todettu, että Suomen kaltaisella pienellä kielialueella ei ole varaa julkaista jokaisesta aiheesta sekä tieteellistä että yleistajuista teosta.
Eräänlaista käytännön kompromissia tiede- ja tietokirjan välillä ehdottaa esimerkiksi Gaudeamuksen kustannusjohtaja Leena Kaakinen kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avaimessa (1/2014). Hänen mukaansa ”ihanteellisinta olisi, jos sama kirja voisi palvella niin tutkijoita, opiskelijoita kuin laajempaakin yleisöä eli maksimoida yleisönsä. Joskus tällaisen laajan yleisön tavoittaminen voi olla välttämätöntä kirjan kannattavuudelle”.