Avainsana-arkisto: Kalevalamitta

Riimisi rupiset ja kalevalainen runo: omaehtoinen vernakulaari ja kirjallinen perinne

24.9.2021,
Kommentoi

Vuonna 1984 Eppu Normaali julkaisi levyn Rupisia riimejä, karmeita tarinoita, jonka Martti Syrjän sanoittamassa nimikappaleessa laulettiin: ”Nyt reppu jupiset riimisi rupiset / Tai katkon sinulta nyörit / Nyt korvaani karmeat juttusi supiset, / Kotona turhaan jaloissa pyörit”. Muutama vuosi sitten Helsingin Sanomissa (8.5.2019) lainattiin Tuomari Nurmiota: ”Löysin sanat säkenöivät / kurkustani liekit löivät”. Kummankin laulun säkeet rakentuivat alkusointujen ja riimien varaan. Säkeiden alkusoinnut viittaavat kansalliseksi kulttuuriksi kanonisoituun kalevalamittaiseen runouteen, riimit sen sijaan ovat tämän päivän vernakulaaria, omaehtoista tai kotikutoista kulttuuria. Korkeakirjallinen kulttuuri hylkäsi mitallisen runomuodon ja loppusointujen käytön 1900-luvun puolimaissa muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta. Mitallisuus ja riimi siirtyivät osaksi populaarikulttuuria, ensin iskelmäsanoituksiin, sitten rock-lyriikkaan ja räppiin.

Näyttää siltä, että riimi oli alun perin vieras piirre suomalaisessa suullisessa runoudessa. Turun koulun rehtori ja Wittenbergissä opiskellut pappismies Jacobus Finno kertoi ensimmäisen suomenkielisen virsikirjan esipuheessa, että

Lue loppuun →

Matthias Salamniuksen kalevalamittainen kristillinen eepos vuodelta 1690

13.11.2020,
1

Kalevala ei ollut ensimmäinen suomenkielinen pitkä runomuotoinen teos eikä sen käyttämä runomitta pelkästään esikristillisten aiheiden kieli. Vuonna 1690 Matthias Salamnius julkaisi 2265-säkeisen runoelman Ilo-Laulu Jesuxesta.

Ilo-Laulu kertoo kristillisen evankeliumin moitteettomalla kalevalamitalla Mikael Agricolan sata vuotta vanhemman Passion pohjalta. Passio kokosi neljä evankeliumitekstiä yhdeksi tarinaksi. Salamnius muokkasi tämän tarinan helpommin hahmotettavaksi ja omaksuttavaksi. Teoksen 28 lukua rakentuvat suullisten laulujen pituisiksi ja kussakin on selkeä päähenkilö. Pitkä lopetusjakso puhuttelee suoraan lukijaa ja kertoo, miten evankeliumit ja kristillinen opetus pitäisi ymmärtää.

Lue loppuun →

Kenen runolauluja laulamme?

21.4.2017,
Kommentoi

Tutkija ja laulaja Kati Kallio aloitti viime syksynä Vähäisiä lisissä keskustelun kulttuurisesta lainaamisesta tai omimisesta ja vähemmistöryhmien lauluista omakohtaisessa kirjoituksessaan, jonka otsikko oli ”Saanko laulaa laulujasi?”. Kommentoin tässä tekstissä aihetta symboliasemaan nousseen kalevalamittaisen runolaulun, kansallisuuden ja paikallisuuksien näkökulmasta.

Suomessa on varsinkin julkisissa keskusteluissa totuttu ajattelemaan, että Kalevala on lähtökohtaisesti suomalainen teos ja kalevalamittainen runolaulu suomalaisten perinnettä. Monella tapaa nämä ovat paikkansa pitäviä ajatuksia – olihan esimerkiksi Elias Lönnrotilla vakaa tarkoitus tuoda vanha suullinen runolauluperinne suomenkielisen yleisön tietoisuuteen. Tässä hän onnistui aikalaistensa tuella erinomaisesti, jopa niin taidokkaasti, että runojen ylirajainen luonne ja niiden takana olevat paikalliskulttuurit ovat 2000-luvulle tultaessa painuneet taka-alalle. Paikallisesta on tullut kansallista ja laajaan myyttirunouden verkostoon asettuvasta perinteestä kansallisvaltion rajoista riippuvaista.

Lue loppuun →

Miten kutsua vanhaa runoa?

30.10.2015,
13

Erilaiset nimitykset kuvaavat ja rajaavat kohdettaan eri tavoin. Ne kantavat mukanaan pitkiäkin laahuksia ja piilomerkityksiä. Niinpä itämerensuomalaisen suullisen runon tutkijat eivät yli kahdensadan vuoden jälkeenkään ole yksimielisiä siitä, miten tutkimuskohdetta tulisi eri kielillä ja eri yhteyksissä nimittää. Kalevalamittainen runo? Regilaul? Vanha runo? Runolaulu? Perustelut eri nimitysten puolesta kätkeytyvät usein tutkimusten alaviitteisiin, sivuhuomautuksiin tai rivien väleihin.

Itse tutkimuskohde on selvä: se ilmaisumuoto, joka näillä maailmankolkilla oli käytössä laulu- ja runokielenä ennen riimillisiä säkeistölauluja ja pitkälle niiden kanssa rinnan. Se runokieli, jota Elias Lönnrot käytti Kalevalassa, ja joka kansalliseepokselta sai yhden yleisimmistä nimistään kalevalainen runous. 1900-luvun puolivälin vaiheilla nimi alkoi esiintyä ilmeisesti neutraalimmaksi tai tieteellisemmäksi koetussa muodossa kalevalamittainen runous.

Lue loppuun →

Lajien avarat rajat

9.4.2015,
Kommentoi

Arkisto on yllätyksiä täynnä. Kuuntelin aikoinaan noin kolme vuotta täyspäiväisesti läpi kalevalamittaisen runon äänityksiä. Suurin osa nauhoista vahvisti ennakkokäsityksiäni. Nauhoilla lauloi vanhoja ihmisiä melko hiljaisilla ja rauhallisilla äänillä. Runosäkeet seurasivat toistaan hieman muuntelevan, hyvin yksinkertaisen sävelmän myötä kunnes laulu loppui kuin seinään. Runomitta oli pääosin sisäsiistiä klassista kalevalamittaa.

Sitten tuli vastaan kaikenlaisia hämmentäviä poikkeuksia. Vienankarjalaisen laulun pitäisi olla suunnilleen yksiäänistä ja aika hiljaista, mutta äkkiä joukko naisia laulaakin yhdessä vahvan jäntevästi, ja vaikka hääsävelmän muuntelu ei ole suurta, tuottaa se taidokkaita moniäänisinä soivia kohtia. Joku toinen lisää lauluunsa ylimääräisiä hehetystavuja ja joikuu kuin keväinen joutsen niin, että nauhan aikaisempi analysoija ei ole edes tunnistanut laulua kalevalamittaiseksi runoksi. Kolmannella laulajalla yksikään runosäe ei toistu samanlaisena, vaan sävelmä muuntelee loputtomasti kuin virtaava vesi.

Lue loppuun →

Kalevalamitta ja länsisuomalaiset kulttuurit

16.2.2015,
Kommentoi

Kalevalamitta oli aikanaan käytössä koko Suomen alueella, vaikka vanhamittaisia kansanrunoja ei usein edes mielletä kuuluvaksi läntisimmän Suomen kulttuuriperintöön. Lähinnä karjalaisten ja inkeriläisten runojen pohjalta luotu Kalevala on suunnannut vahvasti sekä tallentajien, tutkijoiden että laajemman yleisön mielikuvia. Runolaulu oli paljon muutakin kuin pitkiä lauluja Väinämöisestä, Ilmarisesta ja Kullervosta. ”Kalevalan kertovia runoja” arkisemmat, lyhyemmät tai kristillisemmin sävyttyneet laulut eivät kuitenkaan juuri kiinnostaneet tallentajia.

Länsisuomalainen kansanruno kertoo monin tavoin pitkästä läntiseen kulttuuripiiriin kuulumisesta. Katoliseen keskiaikaan ja kristinuskoon viittaavat aihelmat sekä erilaiset balladinomaiset teemat ovat yleisiä. 1800-luvun laajojen tallennusten aikaan uudemmat riimilliset kansanlaulut ja luterilaiset virret olivat jo paljon vanhakantaista laulua suositumpia. Rannikkoalueet olivat alkaneet kristillistyä viimeistään 1100-luvulta lähtien ja lukutaitokin levisi kansan pariin ensimmäisenä lännessä. Kalevalamitta eli silti läntisimmässäkin Suomessa aina 1900-luvun alkuun asti loitsuissa, sananlaskuissa, loruissa ja lastenlauluissa, toteaa Marjut Paulaharju.

Lue loppuun →