Kerään muistitietoa Ilmajoen työlaitoksesta, jonne suljettiin yhteiskuntaan sopimattomiksi arvioituja naisia vuosina 1937–1972. Laitoksen sulkemisesta on kulunut 50 vuotta, mutta muistitietoa laitosajoista voisi olla saatavilla vielä jossain. Jos olet ollut Ilmajoen työlaitoksessa, olisi erityisen arvokasta kuulla juuri sinun kertomuksesi. Jos omaisesi on ollut laitoksessa, olet työskennellyt siellä tai sinulla on muuten vain muistoja laitoksesta, otathan yhteyttä. Haastattelut tallennetaan haastateltavien luvalla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon, henkilötiedot ovat luottamuksellisia.

Etsiessäni materiaalia Kotkassa 1930-luvulla seksiä myyneistä naisista kertovaan tietokirjaani huomasin heistä monien päätyneen työlaitokseen Ilmajoelle, jonne lähetettiin naisia Etelä-Suomen satamakaupun­geista, kuten Helsingistä, Kotkasta ja Turusta. 

Ilmajoen työlaitos perustettiin 1937 Etelä-Pohjanmaalle Ilmajoen Tuomikylään, entisen varavankilan tiloihin. Se oli valtion omistuksessa ja ainoa vain naisille tarkoitettu työlaitos. Uusi entistä tiukempi irtolaislaki oli tullut samana vuonna voimaan. Työlaitoksen ensimmäisen johtajan mukaan laitos oli tarkoitettu ”kas­vatuslaitokseksi toimettomille ja mitään osaamattomille nai­sille”. Suurin osa naisista oli työläistaustaisia, oli heidän joukossaan muutama opettajakin. Ilmajoelle he joutuivat irtolaisuuden takia.

Huoltopoliisi valvoi nuoria naisia, jotka liikkuivat ”väärään aikaan väärässä paikassa”, kuten illalla yksin kadulla, ravintoloissa tai satamassa. Prostituutioepäilyt heräsivät herkästi. Ensin annettiin varoitus, mutta riittävän monen kiinnioton jälkeen maaherra saattoi määrätä työlaitokseen, jonka ajateltiin ojentavan ”vahingollisen elämäntavan omaksuneita” yhteiskunnan täysikelpoisiksi jäseniksi – mää­rätyn ajan kuluttua työlaitoksesta palautuisi hyödyllinen, työteliäs ja vastuullinen yhteiskunnan jäsen. Irtolaisuus oli erikoinen hal­linnollinen kontrollikeino, jonka mukaan syyllisyyttä ei suin­kaan tarvinnut näyttää toteen. Työlaitos olikin käytännössä vankeusrangaistus il­man rikosta tai oikeudenkäyntiä.

Poliisin kirjoihin joutuminen ja etenkin laitosaika olivat leimaavia, ja käytännössä monet irtolaisnaiset kulkivat työlaitosten, sukupuolitautisairaaloiden ja vankiloiden väliä vuosikausia. Pyörimään lähtenyttä ratasta oli vaikea pysäyttää. Jotkut saattoivat viettää työlaitoksissa eripituisina jaksoina vuosikausia. Esimerkiksi eräs nainen oli ”suorittanut” Ilmajoella seitsemän periodia lähes 30 vuoden aikana: päätyessään ensi kerran Ilmajoelle hän oli 33-vuotias ja työlaitoksen portin viimeisen kerran sulkiessaan 60-vuotias. Oli myös niitä, joiden ensimmäinen laitoskerta jäi viimeiseksi.

Ilmajoen työlaitos oli ympäröivästä maailmasta eristetty yhteisö: sekä työtuomion saaneet että laitoksen työntekijät asuivat työlaitoksen alueella. Maatilan askareiden ajateltiin olevan kaupunkilaisnaisille ”työterapiaa”. Laitos oli perustettu rahkasuolle, joten ensimmäiset laitokseen joutuneet naiset ojittivat suota pelloksi käsivoimin. Myöhemmin työskenneltiin myös navetassa, sikalassa, kanalassa ja kasvimaalla ja tehtiin käsitöitä. Työstä sai pisteitä: Jos oli ahkera ja keräsi paljon työpisteitä, saattoi vapautua suunniteltua aiemmin. Sen sijaan niskoittelija menetti pisteensä.

Työlaitos oli levittäytynyt kantatie 67:n molemmin puolin niin, että asunnot sijaitsivat toisella puolella tietä ja tuotantolaitos toisella puolella. Niinpä matkalla töihin saattoi tulla houkutus liftata jonkin auton matkaan. Karkaamisesta määrättiin usein koppirangaistus: karkuri suljettiin jopa kahdeksi viikoksi noin viiden neliömetrin huoneeseen. Aterioitakin pienennettiin.

Naisia kutsuttiin viranomaiskielessä huollettaviksi, vartijat sen sijaan olivat hoitajia. Ehkä nimityksillä oli tarkoitus peh­mentää sitä tosiasiaa, että työlaitos oli käytännössä vankila. Aikuisten ihmisten kutsuminen huollettaviksi on arvottavaa: ylhäältä käsin oli ikään kuin päätetty, etteivät he kyenneet tai halunneet viettää nor­mien mukaista elämää, joten heitä oli kontrolloitava.

Joillekuille työlaitoksen ilmapiiri ja raskas työ oli liikaa, esimerkiksi psykoosin saaneita naisia kuljetettiin läheiseen psykiatriseen sairaalaan. Vähitellen 1960-luvun lopussa Ilmajoen työlaitosta alettiin kritisoida siitä, että henkilökuntaan kuului vain pari sosiaalialan koulutuksen saanutta eikä yhtään psykologia tai psykiatria. Sitä paitsi nuorille kaupunkilaisnaisille olisi kannattanut tarjota maataloustöiden sijaan liike-elämän tai teollisuuden tehtäviä, jotta työkokemuksesta olisi hyötyä laitoselämän jälkeen. Viimeisinä aikoina Ilmajoelta yritettiin karata entistä hanakammin: kun yleensä karkaamisyrityksiä oli noin 12 vuosittain, 1971 työlaitoksesta koetettiin päästä omin neuvoin ulos jo 81 kertaa. Ilmajoen työlaitoksen tarina päättyi seuraavana vuonna, kun kunnan sosiaalilautakunnan puheenjohtaja lakkautti laitoksen, jolloin osa rakennuksista otettiin puolustusvoimien ja pellot maatalousoppilaitoksen käyttöön.

Ilmajoen työlaitoksen arkistoja säilytetään Kansallisarkistossa Vaasassa. Ne koostuvat vain viranomaisten merkinnöistä, laitokseen joutuneiden naisten omaa ääntä niistä ei voi kuulla.

Kun kävin Ilmajoella keväällä 2021, entisestä työlaitoksesta oli jäljellä muutama sammaloitunut raunio, pari kellaria ja kaksi komeaa koivukujaa. Tapasin työlaitoksessa 1960-luvun lopussa työskennelleen sairaanhoitajan ja jututin paria paikallista. Minulle jäi kutkuttava tunne siitä, että vielä jossain on heitä, joilla on Ilmajoen työlaitoksesta omakohtaisia kokemuksia. Olisivatko he vihdoin halukkaita kertomaan oman näkökulmansa?

Jos sinulla tai läheiselläsi on muistoja Ilmajoen työlaitoksesta, ota yhteyttä Silja Koivistoon sähköpostitse osoitteeseen ilmajoen.tyolaitos@gmail.com.

Silja Koivisto

FM Silja Koivisto työskentelee kustannustoimittajana WSOY:ssa. Hänen tietokirjansa Sataman kapakan Hilda (Johnny Kniga) ilmestyi syksyllä 2022.