Tutustumassa kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kuvakokoelmiin

Olen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran korkeakouluharjoittelijana saanut ainutlaatuisen mahdollisuuden kurkistaa SKS:n kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kuvakokoelmiin.

SKS:n verkkosivuilla kerrotaan arkiston kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelman valokuvakokoelmien koostuvan yli 1 300 erillisestä kuvakokoelmasta, ja yksittäisten valokuvien määrän kokoelmassa olevan yli 250 000. Kokonaisuutena kuvakokoelma koostuu arkistoon luovutetuista suomalaisten kirjailijoiden ja kulttuurivaikuttajien, kirjallisten seurojen, tapahtumien ja yhdistysten kuvakokoelmista, sekä SKS:n historiaan liittyvistä kuvista. Kuten esittelyssä todetaan, kertoo kuvakokoelma suomalaisesta julkisesta kulttuurielämästä, mutta myös henkilöiden ja perheiden yksityisestä historiasta.

Lue loppuun

Millaista oli leikkiä leikkipuistossa?

Muistatko, millaista oli kieppua leikkipuiston karusellissa tai miltä kesäauringon lämmittämä liukumäki tuntui takamuksen alla? Leikkikentät ovat olleet keskeinen osa kaupunkilaislasten elämää jo yli sadan vuoden ajan. Ensimmäiset leikkikentät perustettiin Helsinkiin jo 1800-luvun lopulla, ja vuodesta 1914 lähtien niillä on järjestetty ohjattua leikkitoimintaa. Viimeistään 1930-luvun kuluessa leikkikentät vakiintuivat suomalaiseen kaupunkimaisemaan, ja kesäaikaan painottuva ohjattu leikkikenttätoiminta yleistyi koko maassa. Sittemmin lähinnä keinuilla ja hiekkalaatikoilla varustetut leikkikentät ovat muuttuneet monipuolisiksi leikkipuistoiksi, jotka ovat edelleen tärkeä osa lasten omaa kaupunkiympäristöä. Lasten lisäksi niissä viettävät aikaa myös aikuiset, kuten vanhemmat, isovanhemmat ja lastenhoitajat. Leikkipuistot ovat myös monen työpaikka: ohjaajat ja leikkiympäristöjen suunnittelijat työskentelevät puistoissa ja niiden parissa päivittäin.

Keräämme parhaillaan muistitietoa leikkipuistojen arjesta ja merkityksistä eri vuosikymmeninä Leikin paikat -keruussa.

Lue loppuun

Kesken jääneet sanat

Kymmenvuotias Aino Krohn kirjoitti syksyllä 1888 tädilleen kirjeen, jossa kertoi unestaan. Unessa vieraili isä, jonka oli luultu menehtyneen muutamaa viikkoa aiemmin. Uni kertoi, että kaikki olikin erehdystä: purjehdusretkellä veden varaan joutunut isä oli vain uinut läheiseen saareen ja palasi nyt takaisin perheensä luo.

Lue loppuun

Kauhun kartasto: mietteitä Stalinin vainoista ja neuvostojärjestelmästä

Nykyarvioiden perusteella Stalinin vainoilla oli 8 000–25 000 suomalaista kuolonuhria. Vaikka tuhansien suomalaisten kohtalo on yhä epäselvä, monissa suvuissa on säilynyt muistitietoa ja tehty selvitystyötä, joka valottaa heidän historiaansa. SKS on kerännyt muistitietoa uhrien vaiheista sekä heidän jälkeläistensä kokemuksista Stalinin vainojen muistot -hankkeessa vuoden 2021 alusta alkaen. Olen työskennellyt hankkeessa korkeakouluharjoittelijana kuluneen syksyn. Minua kiinnostaa, miten muistitietohaastatteluilla kerätty aineisto heijastuu sellaisia historiallisia taustoja vasten, joihin olen tutustunut yleisen historian opinnoissani. Minkälaisen jäljen Stalinin vainot jättivät jälkeensä ja kuinka laajalle hänen terrorinsa ulottui?

Stalinin vainoilla viitataan poliittisiin vainoihin, jotka toimeenpantiin Neuvostoliitossa Josif Stalinin valtakaudella. Diktaattorin näkökulmasta vainotut olivat kansanvihollisia, jotka uhkasivat Neuvostoliiton sisäistä turvallisuutta. Uhreja karkotettiin, vangittiin, kidutettiin ja tapettiin. Huono-onnisimpien kohdalla kysymys oli näiden neljän yhdistelmästä. Vaikka ajalliset rajaukset ovat hieman häilyviä, vainot voidaan ajoittaa karkeasti vuosille 1930–1950. Kiihkeimmillään vainot olivat vuosina 1937–1938, jolloin 1,6 miljoonaa ihmistä lähetettiin vankilaan tai vankileirille. Heistä noin 700 000 menetti henkensä. Tämä tarkoittaa sitä, että vuosien 1937 ja 1938 välisenä aikana Neuvostoliitossa tapettiin päivittäin yli 1 000 ihmistä. Aikaa on kutsuttu kuvaavasti ”suureksi terroriksi”.

Lue loppuun

Käänteentekevää

Alussa olivat Elias Lönnrot, Kalevala ja Kalevalan toisinnot. Lönnrotin tarkoituksena oli koota koko Kalevalan lähdeaineisto, jotta eepoksen säkeitä voisi verrata niiden alkuperäisiin lähderunoihin. Vanhaan Kalevalaan (1835) Lönnrot liitti toisintoluettelon, mutta seuraavaan, Kalevalan laajennettuun laitokseen (1849) se jäi tekemättä. Lönnrotilla oli iduillaan käsitys Kalevalan ja sen lähdeaineiston suhteesta – ajatus, joka myöhemmin todentui kalevalamittaisten kansanrunojen kirjasarjassa Suomen Kansan Vanhat Runot, joissa runot on jaoteltu maantieteellisesti ja lajeittain.

Lönnrotin ja muutamien muiden toimijoiden jälkeen kuvaan astuivat Julius ja Kaarle Krohn. Ensimmäinen ja joidenkin mielestä myös suurin kansanrunoudentutkimuksen eli folkloristiikan paradigma sai alkunsa. Julius Krohn ja sittemmin hänen poikansa Kaarle Krohn kehittivät 1880-luvun tienoilta alkaen maantieteellis-historiallista metodia, jonka avulla voitaisiin selvittää kansanrunojen ajallista ja alueellista alkuperää ja leviämistä. Krohnien menetelmää on kuvattu tieteelliseksi ja kansainväliseksi läpimurroksi, joka muutti Kalevalaan pohjautuvan romanttis-idealistisen suhtautumisen kansanrunouteen kehitysopilliseksi. Tapahtui paradigmakäänne.

Lue loppuun

Kuolleiden muistamista, halloweenhassuttelua ja rauhoittumisen aikaa – siitä on opiskelijoiden syksy tehty

Luonnon väriloisto, pimenevät illat ja halloweenkrääsää pursuavat kaupat saivat Suomen kieltä edistyneille -kurssin monikulttuurisen opiskelijaryhmän pohtimaan syksyn juhlia. Tässä muutamien opiskelijoiden kirjoittamia ajatuksia syksyn juhlinnasta, kuolleiden muistamisesta ja vuodenaikojen muutoksista.

Kuva: Tuukka Lindholm, SKS 2019.

Lue loppuun

Näkökulmia tutkijoiden ja tutkittavien väliseen vuoropuheluun

Tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus ja tutkimustulosten palauttaminen tutkittaville on nykyään odotuksenmukainen osa tieteellistä tutkimusta. Usein yhteydenpito tiedeyhteisön ulkopuolisten tahojen kanssa ymmärretään tutkimusprosessin loppupäähän sijoittuvaksi vaiheeksi, jossa jo olemassa olevia tuloksia voidaan soveltaa vaikkapa yhteisöjen toimintatapojen kehittämiseen. Erityisesti humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä tällainen yksisuuntainen malli ei kuitenkaan vastaa tutkimustyön todellisuutta. Niissä tutkimus – eritoten soveltava tutkimus – näyttäytyy pikemmin erilaisina yhteiskehittelyn muotoina, joissa tutkija ja tutkittavat muodostavat tietoa ja neuvottelevat sen merkityksestä yhteistoimin. Tämä taas tapahtuu kaikissa niissä moninaisissa kohtaamisissa, joita syntyy tutkijan ja tutkittavien välillä läpi koko tutkimusprosessin. 

Artikkelikokoelmassa Kohtaamisia kentällä tavoitteenamme oli kokeilla, miten tällaisen tutkijan ja tutkittavien välisen vuoropuhelun voisi saada paremmin näkyville. Kirjassa tarkastellaan vuorovaikutusta ammatillisissa konteksteissa: työterveydenhuollossa, mielenterveyskuntoutuksessa, vanhustyössä, hyvinvointialan koulutuksessa, teatteriharjoituksissa, sosiaalisessa sirkuksessa, sotilasorganisaatiossa, ohjelmistokehityksessä ja työyhteisön tauonpidossa. Artikkelit edustavat keskusteluntutkimusta, joka tutkii, miten ihmisten keskinäinen kielellinen ja kehollinen vuorovaikutus muotoutuu erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa ja ympäristöissä. Keskusteluntutkimus tuottaa siis luontaisesti tietoa, joka on luonteeltaan soveltavaa, sillä se tekee näkyväksi sellaisia vuorovaikutuskäytänteitä, jotka vaikuttavat yhteisöjen toimintaan, mutta jotka ovat yleensä kielenpuhujien arkisen huomiokyvyn ulkopuolella. Monet soveltavan tutkimuksen keskeiset kysymykset ja jännitteet kulminoituvatkin keskusteluntutkimukselle ominaisissa tutkimusasetelmissa, joissa tutkittavien autenttiset työtilanteet kaikkine onnistumisineen ja hankaluuksineen asettuvat tutkijan katseen – videoinnin – ja analyysin kohteeksi. 

Lue loppuun

Kirjallisuuden kansallinen kaanon ylirajaisessa maailmassa

Juhlaseminaarissa SKS 190 vuotta – ikivanhaa ja ihan uutta 8.10.2021 pidetty esitelmä.

Arvoisat kuulijat, kuten hyvin tiedetään, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura seisoo vahvalla perustalla. Se kävi ilmi viimeistään vuosi sitten, kun viereistä katua alettiin kaivaa auki. Siinähän on väitetysti ollut kyse arkistotilojen laajentamisesta, mutta vahva huhu tietää kertoa, että kaivausten todellinen tarkoitus on etsiä kansakunnan peruskiveä, sotkan munan mallista ”liiton arkkia”, johon Lönnrot ja kumppanit kätkivät Suomen kansan syntyloitsut.

Lue loppuun

Hajamietteitä arkistoista ja kulttuuriperinnöstä

Suomalaisia yksityisarkistoja on tutkittu vähän ja vielä harvinaisempaa on ollut pohtia arkistojen kulttuuriperintökokoelmien muotoutumisen periaatteita. Suomen Akatemian 2011–2015/2019 rahoittama hanke Kansallista menneisyyttä rakentamassa ja tulkitsemassa on ensimmäinen suomalaisiin yksityisarkistoihin keskittyvä arkistoteoreettinen hanke. Hankkeen kotipaikkana oli Turun yliopiston Suomen historian oppiaine ja sen yhteistyökumppaneina toimivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) ja Svenska Litteratursällskapet i Finland (SLS).

Hankkeen uunituoreessa kokoomateoksessa Arkistot ja kulttuuriperintö (SKS 2021) kirjoittajat Petra Hakala, Outi Hupaniittu, Kati Mikkola, Ulla-Maija Peltonen, Taina Saarenpää ja Kirsi Vainio-Korhonen pohtivat, mitä on tapahtunut ennen kuin aineisto päätyy arkistoon, mitä tapahtuu arkistossa ja mitä tästä voidaan päätellä. Arkistojen kulttuuriperintöaineistoja tarkastellaan eri näkökulmista ja eri aikatasoilla. Kirjoituksissa keskitytään suomalaisten yksityisarkistojen muodostamisen taustalla vaikuttaneiden valintojen ja niihin kytkeytyvien kulttuuristen käsitysten sekä valtarakenteiden analyysiin.

Lue loppuun

Arkistoa avaamassa

SKS:n uudella mainosvideolla kerrotaan, kuinka seura on sinun tarinasi turva. Ihmisen koko repaleinen elämä taltioituna peruskallioon.

Monipuolinen muistiorganisaatio on työpaikkana ihmeellinen. Työtehtävät ja aineistot ovat poikkeuksetta mielenkiintoisia ja antoisia. Olen korkeakouluharjoitteluni aikana työskennellyt pääasiallisesti arkistossa perinteen ja nykykulttuurin kokoelman tuoreiden keruuaineistojen järjestämisen ja luetteloinnin parissa.

Nämä aineistot osoittavat merkityksensä jo ensisilmäyksellä, eikä ole epäilystäkään siitä, ettei jokainen aineistokokonaisuus löytäisi omaa tutkijaansa. Aineistoja kuvaillessa on myös ihanaa sukeltaa hetkeksi toisen ihmisen ajatuksiin, mahdollisesti vielä aiheesta, jota itse päivittäin mietiskelee, tai jonka kokee olevan merkityksellinen yhteiskunnan kannalta.  

Lue loppuun