Muistibuumin ytimissä

Väkivalta, kärsimys ja sodat tuottavat trauman kyllästämää muistikulttuuria, ja traumakulttuurin ilmapiiriä voidaan etsiä esimerkiksi kommunismin jälkeisestä Itä-Euroopasta. Sofi Oksanen on investoinut tiettyjen muistin prosessien, erityisesti Gulagin, esiin nostamiseen mahdollisimman monella muistia tuottavalla rintamalla.

Historian käsittelyn keinona fiktio on ollut Suomessa keskeisessä asemassa ja kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen muistibuumi näkyy myös kaunokirjallisuudessa. Finlandia-palkintopuheessaan Oksanen nosti esiin Puhdistuksen kielen, kansallisuuden ja kansainvälisyyden haasteen sekä erilaisten muistikulttuurien kaupallisen arvon. ”Uskokaa pois, suomenkielinen romaani, joka kertoo Neuvosto-Viron kolhoosielämästä, ei lähtökohtaisesti ole se kaikkein kuumin aihepiiri kansainvälisillä markkinoilla.” Romaanin menestystarina puhuu kuitenkin toista kieltä: se resonoi voimallisesti vallitsevan muistibuumin, muistikulttuurin elpymisen ja uudenlaisten, ylirajaisten muistin muotojen syntymisen kanssa.

Lue loppuun

Myytti pohjoispohjalaisesta perinneköyhyydestä

Lapsuuteni Tyrnävällä kerrottiin tarinoita vuosikymmeniä aiemmin eläneestä tietäjähahmosta ja muista mystisistä aiheista. Lapsena en ollut varma siitä, oliko tarinoissa kyse todellisista, historiallisista henkilöistä ja tapahtumista vai olivatko tarinat satuja. Tarinoita oli hankalaa paikantaa tai asettaa tiettyyn ajalliseen kontekstiin − mikä tahansa kertomus menneistä ajoista tuntui helposti sadunomaiselta ja erikoiselta. Jossain vaiheessa unohdin tarinat, osa ihmisistä oli aikanaan jopa vähätellyt niiden kerrontaa. Vuosia myöhemmin löysin kuitenkin itseni keräämästä näitä tarinoita ja tulkitsemasta niiden kerrontaa. Keruuni yhteydessä tutustuin myös ensi kertaa SKS:n arkiston kokoelmiin. Tutkimukseni aineistonkeruu eteni kylänraitilta arkistoon, josta avautui valtava uskomustarinoiden aineistokorpus.

Muistan ennakoineeni omien kenttätyömatkojeni alkuvaiheissa, etten tulisi löytämään tarinoita tietäjästä kovinkaan paljoa. Minulla oli mielikuva siitä, ettei kerrontaperinne ollut kovin vahvaa Pohjois-Pohjanmaalla. Tietäjähahmokaan ei asettunut mielikuvissani 1900-luvun alkuvuosikymmenten pohjoispohjalaiseksi, vaan helposti kuvittelin tietäjän olevan pitkäpartainen kanteleensoittaja. Hämmästykseni olikin suuri, kun lapsuudessani kuulemani tarinat saivat kenttätyömatkoilla useita toisintoja ja löysin tarinoita, jotka eivät olleet minulle ennestään tuttuja. Vastaantulleet valokuvat ja lehtikirjoitukset muokkasivat myös mielikuviani tietäjästä kalevalaisena tietäjähahmona. Erikoista kykyään lukuunottamatta tietäjä vaikuttikin ihan tavanomaiselta 1900-luvun alkuvuosikymmenten maaseutuyhteisön jäseneltä.

Lue loppuun

Varför lämna sitt arbetsrum?

Varför lämnar man sitt trevliga arbetsrum (och sin fru, och sin medarbetande katt) och flyger till Helsingfors för att jobba i tre veckor med en översättning?

Den fråga ställde jag mig själv när jag stod frysande och med resväskan borttappad i snöväder på Hagnäs torg en måndag förmiddag i mars, utan en aning om i vilken riktning Villa Djurgården låg.

Lue loppuun

Harharetkiä toden ja tarun Helsingissä

Monestihan sanotaan, että todellisuus on tarua ihmeellisempää. Keväinen residenssioleskeluni kääntäjänä Helsingissä osoitti ainakin, että todellisuus ja kaunokirjallisuus saattavat joskus limittyä niin saumattomasti, että niiden erottaminen toisistaan muuttuu vaikeaksi.

Tutkimustyöni alkoi jo Tukholman-laivalla, missä pääsin ensi kertaa toteamaan lukuisten valvontakameroiden läsnäolon, juuri sellaisten joita kuvataan toisessa työn alla olleessa romaanikäännöksessäni. En ollut aiemmin huomioinut niitä, vaikka olen liikkunut näillä laivoilla koko ikäni. Tästä alkoi toden ja tarun yhteensulautuminen, jonka varmasti jokainen tekstinkäsittelijä kohtaa siirtyessään fiktion tapahtumapaikalle. Syntyy pakkomielle tutkia perin pohjin myös kysymyksiä, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä käännöksen kieliongelmien kanssa. Kuoleeko todella, jos heittäytyy Lasipalatsin katolta? Miltä Siltamäen elementtitalot näyttävät?

Lue loppuun

Kenen runolauluja laulamme?

Tutkija ja laulaja Kati Kallio aloitti viime syksynä Vähäisiä lisissä keskustelun kulttuurisesta lainaamisesta tai omimisesta ja vähemmistöryhmien lauluista omakohtaisessa kirjoituksessaan, jonka otsikko oli ”Saanko laulaa laulujasi?”. Kommentoin tässä tekstissä aihetta symboliasemaan nousseen kalevalamittaisen runolaulun, kansallisuuden ja paikallisuuksien näkökulmasta.

Suomessa on varsinkin julkisissa keskusteluissa totuttu ajattelemaan, että Kalevala on lähtökohtaisesti suomalainen teos ja kalevalamittainen runolaulu suomalaisten perinnettä. Monella tapaa nämä ovat paikkansa pitäviä ajatuksia – olihan esimerkiksi Elias Lönnrotilla vakaa tarkoitus tuoda vanha suullinen runolauluperinne suomenkielisen yleisön tietoisuuteen. Tässä hän onnistui aikalaistensa tuella erinomaisesti, jopa niin taidokkaasti, että runojen ylirajainen luonne ja niiden takana olevat paikalliskulttuurit ovat 2000-luvulle tultaessa painuneet taka-alalle. Paikallisesta on tullut kansallista ja laajaan myyttirunouden verkostoon asettuvasta perinteestä kansallisvaltion rajoista riippuvaista.

Lue loppuun

Arkiston aktiiviset vastaajat

SKS:n arkisto järjestää vuosittain useita kirjoituskeruita. Parhaillaan ovat menossa esimerkiksi keruut 2010-luvun häistä ja vanhustenhoidosta. Kirjoitusten lähettäjistä löytyy aktiiveja, jotka ovat vastanneet useaan eri keruuseen. Juuri valmistuneessa väitöskirjassani Minä, lotta, vaimo, äiti. Kerronnan variaatio ja toimijuus aktiivikertojan muistelukerronnassa (Turun yliopisto 2017) tarkastelen yhden SKS:n aktiivivastaajan Toini Pelkosen (s. 1919 Vpl. Pyhäjärvi os. Vesikko) arkistokerrontaa. Tutkimuksessani nousee esiin se, miten yksilö suhteuttaa kirjoittamisen kautta elämäänsä suomalaisessa yhteiskunnassa 1900-luvulla tapahtuneisiin erityisesti naiseuteen liittyviin kulttuurisiin murroksiin. Lisäksi tutkimus käsittelee arkistovastaamisen ja kirjoitetun muistelukerronnan merkityksiä.

Lue loppuun

Muistikko – mihin tarina kiinnittyy?

Muistikko

Synnytämme ajatuksia ja tekoja, joista jää jälkiä. Joskus tulee hyvää, joskus kohtalaista ja joskus pahaa jälkeä. Paljon häviää jäljettömiin, mutta jotain jää jälkipolvillekin. Muistiorganisaatioiden työ on jälkien viisautta. Sitä tehdessä huomaa miten paljon riippuu alustasta, siis siitä mihin jäljet kiinnittyvät.

Ristiinan Astuvansalmen kalliomaalauskokonaisuudesta on pystytty erottamaan 65 punamultakuvaa: hirviä, ihmisiä, veneitä, kämmeniä, tassuja ja muita kuvioita. Kampakeraamisen kauden luomukset on tehty jäältä tai veneestä käsin, silloisen vedenpinnan tasolla. Ne ovat säilyneet sisäänpäin kaartuvan kallion pinnassa useita tuhansia vuosia. Itse kallio näyttää järveltä katsottuna suurelta kasvojen sivuprofiililta.

Lue loppuun

Kansa matkusti – Maamme kirjat kertovat

Tampereelle suunnitellaan ratikkaliikennettä. Helsingin länsimetrohanke on edennyt pidemmälle kuin koskaan aiemmin. Turun telakka porskuttaa miljarditilausten voimin. Bussiyhtiöt mullistavat maantie- ja raideliikennettä. Huuverit, nuo tieteisfiktiolta näyttävät kulkupelit, ovat alkaneet vallata jalkakäytäviä. Viranomaisposti on siirtymässä kansalaisten sähköisille asiointitileille.

Matkustusolot ja tietoliikenne muuttuivat ennenkin, kuten käy ilmi Zacharias Topeliuksen (1818–1898) Maamme kirjasta, joka kuvaa kiinnostavasti Suomen liikenneolojen kehitystä 1870-luvulta eteenpäin.

Lue loppuun

Tutkimaton Seitsemän veljestä

Tekstikriittisten editioiden eräs tarkoitus on avata vanhojen teosten tekstiä. Selittää sanoja, jotka ovat jo muuttuneet nykylukijalle vieraiksi mutta myös sitä jo unohtunutta maailmaa, jossa kirjailija on teoksensa kirjoittanut. Samoin kuin antiikkinen messinkiaarre saadaan loistamaan kunnon entisöinnillä, tekstikriittisen laitoksen kommentaarit rapsuttavat teoksesta irti ajan patinan ja kirkastavat tekstin merkityksiä tarjoten lukijalleen mahdollisuuden uudenlaiseen lukukokemukseen.

Aleksis Kiven teosten tekstikriittisten laitosten toimittaminen on edennyt vaiheeseen, jossa työn alla ovat Seitsemän veljeksen tekstikommentaarit. Tekstistä on nyt laadittu sekä kielitieteellisiä, Kiven kieltä selittäviä viitteitä että hengellistä kirjallisuutta, sananparsia ja muuta kansanperinnettä käsitteleviä viitteitä. Viitteissä on avattu esimerkiksi sitä, että Simeonin käyttämä sananparsi ”Siinä ovat kalas, joita onkeilit” tarkoittaa nykykielessä suurin piirtein samaa kuin ”Sitä saa, mitä tilaa”, ja että sana ”rapas” viittaa sisälmyksiin.

Lue loppuun

Kunnia äkräille ja rumille hedelmille

Syksyisten kekriin päättyvien sadonkorjuujuhlien aikaan on syytä palauttaa mieleen äkräs. Lukuisia muotoja ja kirjoitustapoja on tällä kuuluisalla kaksoisnauriilla ollut sitten Mikael Agricolan hämäläisten ja karjalaisten epäjumalaluettelon 1551, jossa se ensimmäisen kerran mainittiin: Egres, ägräs, äcräs,  ägröi, ägrässei, Pyhä Äkrässie, Pyh´Ägräs. Agricolan mukaan Egres oli karjalainen jumala, joka ”hernet/Pawudh/Naurit loi”. Äkräs on askarruttanut tutkijoiden mieliä Kaarle Krohnista lähtien. Myöhemmät perinteentallennukset ortodoksisessa Karjalassa ovat rikastaneet äkräs-kuvaa.

Martti Haavio teki kesällä 1934 pitkän keruumatkan Karjalaan, Salmiin, Suojärvelle, Korpiselkään ja Säämäjärvelle, jolloin hän tallensi myös runsaasti ägräs-tietoutta. Ägräs-riitti kytkeytyi Karjalan puolessa nauriin nostoaikaan syyskuussa: ägräs-nauris kuvattiin ”ylen tuhmaksi”, ”pahantapaiseksi”, koska siinä kaksi naurista oli kasvanut päällekkäin tai yhteen ”isoksi myhkyräksi”. ”Moinen pahanluontoinen nauris: äijö (paljon) naattia, maassa ägristelee”. Tällainen epämuodostuma nostettiin varovasti pellosta, ettei kahta naurista yhdistävä napa vain katkeaisi. Ja ägräs kannettiin juhlasaatossa nauriskuoppaan sen painavuutta karnevalistisesti teeskennellen ja voivotellen: ”oi, oi jygie (painava), en jaksa, oi, oi, en jaksa.”

Lue loppuun