Kirjoittajan arkistot:SKS

Suomalaisten kielikokemuksia kootusti: asenteita ja arvostuksia, variaatiota ja vaikenemista

27.11.2020,
1

Kun nykyään kolmikymppinen Heikki muutti kouluiässä Pohjois-Karjalasta pääkaupunkiseudulle ja huusi pallopelin melskeessä ”polttakkee”, luokkakaverit ivailivat hänen murteestaan. Yhtä lailla kielensä vuoksi kiusatuksi tuli 1940-luvulla syntynyt karjalankielinen Anneli sodanjälkeisessä Savossa. Markku on sen sijaan kokenut voivansa käyttää omaa kaakkoishämäläistä murrettaan tilanteesta riippumatta. Siinä missä kuopiolainen Emmi hehkuttaa murteiden arvostuksen nousua, Etelä-Savosta kotoisin oleva Timo ei kaihda kertoa, että häntä länsirannikolla puhuttavat murteet ärsyttävät.

Kuopiolainen Emmi arvostaa suomen kielen rikkautta ja nauttii kielellä leikittelystä Hän käyttää päivittäin englantia, ja työssään yrittäjänä hän kuulee erilaisia kieliä. Kuva: Sakari Röyskö.

Tällaisia ja lukemattomia muita yksityiskohtia paljastuu Sata suomalaista kielellistä elämäkertaa -hankkeen haastatteluaineistosta, jota olemme viime vuosina tutkineet. Tämän aineiston kautta pääsee kurkistamaan laajasti eri-ikäisten ja -taustaisten Suomessa asuvien kielelliseen historiaan ja esimerkiksi eri kielten käyttöä ja monikielisyyttä koskeviin kokemuksiin, joista edellä on välähdyksiä. Yksityiskohdat ja yksittäiset kokemukset linkittyvät joskus yllättävästikin toisiinsa. Myös haastattelupuheen variaatio tarjoutuu tutkimuksen kohteeksi.

Lue loppuun →

Voipaalan kummitukset – kirjoituskutsu pääkaupunkiseudun aaveista

6.11.2020,
Kommentoi

Koskaan ei tiedä, missä kohtaa seuraavan jännittävän kummitustarinan. Näin kävi itselleni, kun istahdin heinäkuussa kampaajan tuoliin. Keskustelu ajautui helsinkiläisiä kummitustarinoita käsittelevään tietokirjaan, jossa olin toisena kirjoittajana vuonna 2018. Yllättäen kampaajani alkoi kertoa lapsuutensa asuinympäristöstä, Valkeakoskesta ja erityisesti Voipaalasta ja sen kummituksista. Tarina oli niin mielenkiintoinen, että heti päästyäni kotiin laitoin hakukoneen laulamaan. Paljastui, että Voipaalan kummitukset ovat omalla alueellaan hyvin tunnettuja, ja heistä on kerrottu 1900-luvun alusta lähtien.

Lue loppuun →

”Tapahtumaa ei järjestetä vuonna 2020”

30.10.2020,
1

SKS toteuttaa Kulttuuriperintöaineistot ja uusi suomalaisuus -hankkeessa uusille suomalaisille ja ulkosuomalaisille avoimia verkkopalveluita, jotka lisäävät ymmärrystä suomalaisesta kulttuurista. Juhlakalenteri esittelee sekä vanhoja että tämän päivän tapoja viettää pääsiäistä, vappua, juhannusta, kekriä (halloween, pyhäinpäivä), itsenäisyyspäivää ja joulua.

Suunnitelmanamme oli vuoden mittaan seurata eri kanavista juhlien viettoa sekä taltioida keskeisiä hetkiä kuvin ja videoin. ­Korona kuitenkin heitti kapuloita rattaisiin myös tässä asiassa, ja päädyimmekin seuraamaan, miten vuotuisia juhlia vietettiin poikkeuksellisella tavalla. Koronavuosi auttoi toisaalta näkemään kirkkaammin, mikä juhlissa on tärkeää ja mistä tavoista ei hevillä haluta luopua.

Kuva: Tuukka Lindholm, SKS 2019.

Lue loppuun →

Henkimaailman lumoa

23.10.2020,
1

Helmikuussa tapahtuisi ihmeitä, saatiin lukea Savonlinna-lehdestä tammikuun viimeisenä päivänä vuonna 1899:

Hengenmanaaminen perkeleen tynnöristä. Kummitteleminen henkikabinetissa eli ½ tuntia henkien seassa. Suuremmoista, intressanttia, käsittämätöntä. Ohjelman lopuksi ottaa herra Hagberg päänsä sekä asettaa sen pöydälle. (Humoristillinen, mystillinen kuvaelma.) Laulu- ja tanssitaiteilija hra Angèhilotti, Tivolin teaatterista Köpenhaminassa, esiintyy. Huom.! Ainoa laatuaan taidonnäyte karakteeritanssijana. Huom.! Hra Angèhilotti laulaa myöskin nykyaikaisia suomalaisia kupletteja. Kasveja kohoaa loihtijan käskystä maasta. Hagbergin itämaalainen kukkaisjuhla. Henki-taulut (kuten Faustinus ne esitti.)

Lue loppuun →

Inkeriläisen siirtoväen kokemuksia Neuvosto-Virossa

25.9.2020,
1

Äidinkieleni ansiosta olen Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun-projektin parissa työskennellessäni päässyt suomenkielisten arkistoaineistojen lisäksi kurkistamaan myös vironkielisten aineistojen maailmaan. Harjoittelun aikana työpöydälleni pinoutui lukuisia tarinoita inkerinsuomalaisten kohtaloista niin säilyneiden asiakirjojen, kirjeiden ja päiväkirjojen kuin hankkeen myötä tehtyjen muistitietohaastattelujenkin muodossa. Kiehtovaa lukemista ja järjestettävää riitti koko kesälle ja huomioni kiinnittyi etenkin toisen maailmansodan aikaisiin ja sotaa seuranneisiin tapahtumiin.

Erityisesti kiinnostuin Viron roolista inkeriläisen siirtoväestön kokemuksissa ja vuosien 1940­–1950 välillä Viroon kohdistuneesta inkeriläisten muuttoliikkeestä. Inkerinsuomalaisten kannalta tähän vuosikymmeneen mahtui useita koettelemuksia – nälänhätä, sodan ankaruudet, karkottaminen kotikylistään Inkerinmaalta, karmeat olot karanteenileireillä Virossa, arkea väliaikaisina siirtolaisina Suomessa, sodanjälkeiset palautukset Neuvostoliittoon ja vuosina 1947–1950 Viroon siirtyneiden inkerinsuomalaisten karkotukset pois Virosta Neuvosto-Venäjän alueelle.

Lue loppuun →

Jälkiä viranomaisarkistoissa

22.9.2020,
1

Yksittäinen kirje, valokuva tai perimätietona sukupolvelta toiselle kerrottu tarina voi joskus johdattaa tutkimusmatkalle arkistoihin. Näin kävi minulle, kun silmiini sattui muuan sotilaspastorin kirje tammikuulta 1940. Kirje osui kohdalleni työni ohessa, etsiessäni tietoa yhteen lukuisista Kansallisarkiston tietopalvelulle saapuneista tiedusteluista. Työssäni etsin tietoa Kansallisarkistossa säilytettävistä asiakirjoista ja käsieni kautta kulkee lukemattomia sodan aikaisia tarinoita. Toisinaan, asiakirjoja selatessani ja asiakirjojen riveille kirjattuja nimiä lukiessani, joku merkintä saattaa herättää huomioni ja pysäyttää minut hetkeksi. Saatan kirjoittaa tiedon muistiin, ehkä ottaa asiakirjasta nopeasti valokuvan palatakseni siihen myöhemmin.

Kuva: Raija Ylönen-Peltonen.

Lue loppuun →

”Yxi hengellinen huwitus” – erään arkistolöydön henkiinherätyksen vaiheita

18.9.2020,
Kommentoi

Perheeni kotiutui kaksivuotiselta Saksan matkalta kesällä 2016, ja minun oli aika palata kansanmusiikin lehtorin työhöni Taideyliopiston Sibelius-Akatemiaan. Sain heti syksyn alussa mukaansatempaavan sähköpostin SKS:sta. Minua pyydettiin valmistamaan soivaan muotoon yksi seuran arkiston kätköistä löytynyt, 1800-luvun alussa erään naisen sepittämä 31-säkeistöinen virsiteksti. Esitys olisi tulevan vuoden tammikuussa Tieteiden yön tapahtumassa.

Saamani kutsu esiintymään SKS:n tilaisuuteen kirvoitti idean laajentaa valmistettava esitys isommalle ryhmälle, ja niin oli kurssi-idea syntynyt. Ryhmä koostui lopulta itseni lisäksi kuudesta asiasta kiinnostuneesta ammattimuusikosta. He olivat FM, kanttori Kaisa Kautto Janakkalasta, MuT, kansanlaulaja Sirkka Kosonen Keravalta, MuM, laulaja Tero Pajunen Helsingistä, FM, MuK, opettaja Selja Purovaara Helsingistä, jatko-opiskelija, kanttori, säveltäjä Sirkku Rintamäki Espoosta ja maisteriopiskelija, kanteletaiteilija Eva Väljaots Helsingistä/ Virosta.

Kävimme kurssilla läpi suomalaisen virren ja kansanveisuun historiaa ja opettelimme kansanomaista veisuutyyliä, jolla tulevan esityksemme halusin värittää. Syksyn puolivälissä oli sitten aika ottaa esille kurssin soiva tavoite, eli ”Kaisan virsi” numero 1 ”Niin mahdan minä myös”, joka sisältää oheen merkittyihin raamatun säkeisiin viitaten naisten erinäisiä tilanteita ja tekosia. – Esitys on kooste erilaisista toteutustavoista: perinteinen melodia/ Tero Pajusen säveltämä melodia (Selja Purovaaran sovittama stemma)/ neliääninen sovitus käsikirjoituksesta/ improvisointia perinteiseen sävelmään/ perinteinen sävelmä. Sovitus ja esitys Kaisan virsi -ryhmä. 

Lue loppuun →

Kokemushistoriallinen katse kylmään sotaan

15.9.2020,
Kommentoi

Joulukuussa 2005 viimeistelin historian graduani. Ajatuksissa siinsi tutkijanura, ja mielessä pyöri väitöskirja-aiheiden ruletti. Kuin kohtalon oikusta käsiini osui pappani valokuvia matkalta Bukarestiin kesällä 1953. Hän kertoi, että matkakohteena oli ollut maailman nuorison festivaali.

Papan kuvissa yhtenäisesti puetut, suorissa riveissä marssivat nuoret olivat minulle visuaalisesti tuttua kuvastoa. Gradussani olin nimittäin tutkinut neuvostonuorison propagandaa 1920–30-luvuilla. Pari asiaa jäi kuitenkin askarruttaman minua. Miksi nuo kuvissa esiintyvät nuoret olivat päätyneet mukaan festivaalille, ja mikä oikein oli tuo tapahtuma, josta en ollut koskaan kuullut mitään?

Lue loppuun →

Mitä jos Jukola olisikin ollut kruununtila?

4.9.2020,
2

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen julkaisemisesta. Kirjaa on analysoitu monesta vinkkelistä vuosien varrella, mutta harva ehkä muistaa, että kirjan lähtötilanne kumpuaa maatilojen sukupolvenvaihdoksiin liittyvistä valinnoista ja haasteista. Kun veljesten äiti kuolee, on Jukolan talolle löydyttävä uusi jatkaja. Aapo ehdottaa, että isännyys annetaan Juhanille, veljessarjan vanhimmalle, mutta Laurin mielestä ”viheliäinen Jukola” kannattaa enemmin myydä tai antaa vuokralle Rajaportin nahkapeitturille kymmeneksi vuodeksi. Itse he voisivat muuttaa uudisraivaajiksi ”metsien kohtuun” Impivaaraan, Jukolan talon takamaille. Näin lopulta tapahtuukin.

Kymmenen vuoden kuluttua veljekset palavat monenlaisten käänteiden jälkeen takaisin synnyinkotiinsa. On aika palata puolitiehen jääneeseen sukupolvenvaihdokseen. Veljeskatras päättää jakaa Jukolan kantatilan kahteen osaan. Toisen puolen saa Juhani, toisen Aapo. Myös Impivaaran uudistalo halotaan kahtia Tuomaksen ja Laurin kesken. Jukolaan kuului vanhastaan myös kaksi torppaa, Kekkuri ja Vuohenkalma, jotka annetaan Timolle ja Eerolle elinikäisellä sopimuksella. Vuokraa niistä ei tarvitse maksaa.

Lue loppuun →

Mesikämmen Lammasjärven kalliomaalauksilla

5.6.2020,
2

Suomen eteläisimmän kalliomaalauksen Pohjan Lammasjärvellä Raaseporissa löysi muusikko Sami Wirkkala suppilautaillessaan järvellä elokuussa 2016. Ensimmäisenä huomion kiinnitti suurinenäinen, punertava ukon profiili ylhäällä kalliossa (kuva 1). Se osuu monen muunkin silmään kaakosta päin kalliota lähestyttäessä. Samin ystävä teki maalauksesta ilmoituksen maakuntamuseoon, mutta sähköposti katosi jonnekin virastojen eetteriin. Suomen ensimmäisen kalliomaalauksen löysi säveltäjä Jean Sibelius vuonna 1911 Kirkkonummen Vitträskistä. Sibeliuksen puhelinsoitosta tehty muistiinpano unohtui Museoviraston edeltäjän laatikoihin kuudeksi vuodeksi kunnes arkeologi Aarne Europaeus kävi virallisesti toteamassa maalauksen aidoksi. 

Kuva 1: Ukon profiili kallion kaakkoissivulla. Kuva: Ulla Valovesi.

Lue loppuun →