Sampo oli oikeasti sittenkin…

Mysteereistä yleensä versoaa teorioita ja tulkintoja niiden ratkaisemiseksi. Kalevalassa on yksi tällainen kysymys ylitse muiden, ja se kuuluu: ”Mikä on sampo?” Tätä on kyselty niin tosissaan tiedepiireissä kuin leikkimielisesti kotonurkissa ainakin yli 200 vuotta. Sampoa luonnehditaan toistuvasti kirjokanneksi, mutta muuten itse Kalevalassa sammon olemuksesta ja varsinkaan ulkonäöstä ei kovin paljon suoraan kerrota. Ei ihme, että rikkauksia tuottava esine houkuttelee keksimään yhä uusia tulkintoja, niin konkreettisia kuin abstrakteja ja symbolisiakin.

Vaikuttavin omista varhaisista Kalevala-muistoistani liittyy juuri sampoon ja on peräisin alakoulun 3. luokalta. Silloin Kalevalan päivän nurkilla sattui olemaan oikein vanha kunnon talvipäivä – paljon suojalunta ja auringonpaistetta. Koko pieni kyläkoulumme jaettiin ikäryhmät ylittäviin ryhmiin ja lähetettiin koulun takapihalle ottamaan osaa lumiveistoskisaan aiheena sampo.

Lue loppuun

Koirat ovat elävää kulttuuriperintöä, mutta lemmikkikulttuuri ei oikeuta koirien kärsimystä

Koira kehittyi sudesta elämään ihmiskulttuuri elinympäristönään, mitä käsittelin 14.6.2019 Vähäisissä lisissä ilmestyneessä kirjoituksessani ”Koira kulttuurin asukkina”. Koira kytkeytyy ihmiskulttuuriin hyvin moninaisin tavoin, ja koirasta on muotoutunut yhteisen historiamme saatossa elävää kulttuuriperintöä. Vaikka koirat kantavat jälkiä historiastaan ja suhteestaan ihmiskulttuuriin olemuksessaan, ne ovat kuitenkin ensisijaisesti eläviä, kokevia ja tuntevia eläimiä. Koiran ja ihmisen suhteessa on paljon kaunista, mutta ihmiskulttuuri tuottaa koirille myös ongelmia. Yksi keskeisimpiä haasteita koirien hyvinvoinnille länsimaissa on rotuperustainen ja ulkonäkökeskeinen koirien lisäännyttäminen.

Yleensä ihmisnäkökulmasta tehdystä toisten lajien tavoitteellisesta perimänmuokkauksesta puhutaan jalostuksena. Käytän kuitenkin ilmiöstä neutraalimpaa käsitettä lisäännyttäminen, sillä koirien perimään vaikuttaminen koirarotujen suljettujen rotukirjojen piirissä on tuottanut lukuisille koiraroduille monenlaisia rakenteellisia, terveydellisiä ja psyykkisiä ongelmia, mitä on vaikeaa nähdä yksiselitteisesti jalona tuloksena.

Lue loppuun

Kokkausta, teatteria, työpaikan vuorovaikutusta – kielenoppimisen monet mahdollisuudet

Kielenoppiminen ja -opetus ovat muutosten edessä. Yhä suuremmat ihmisjoukot liikkuvat kielialueilta toisille; liikkeessä on niin työperäisiä muuttajia kuin olosuhteiden pakosta siirtyviä pakolaisiakin. Toisaalta tekniikka muuttaa kielenopetusta ja sen ympäristöjä. Esimerkiksi älypuhelimet pelillistävät oppimista ja internet mahdollistaa jokapäiväiset kohtaamiset toisella puolella maapalloa elävien ihmisten ja heidän kieltensä kanssa. Maailman kutistuminen ja teknologisoituminen asettavat haasteita myös kielenopetukselle. Niihin pyrkii osaltaan vastaamaan toimittamamme artikkelikokoelma Kielenoppiminen luokan ulkopuolella (SKS, 2019).

Lue loppuun

Muistoja matkalta suomalaiseen nykyromaaniin

Kun ryhdyimme toimittamaan suomalaista nykyromaania koskevaa artikkelikokoelmaa, varsin pian kävi selväksi, että kotimaisen romaanin olemisen tapaa jäsentävät kysymykset muistamisesta ja matkalla olosta. Tämä havainto toistui kirjamme artikkeleissa käsiteltäessä niin teosten aihepiirejä ja ilmaisutapoja kuin sitä medioitunutta, monikulttuurista ja erilaisten mielipiteiden pirstomaa todellisuutta, josta nykyromaani keskustelee. Näistä ajatuksista syntyi Muistikirja ja matkalaukku. Muotoja ja merkityksiä 2000-luvun suomalaisessa romaanissa (SKS 2019).

Kirjassamme muistikirja ja matkalaukku näyttäytyvät ensinnäkin metaforina menneen ja nykyisen suhteille. Viime vuosien romaani on taajaan osallistunut historian uudelleenarviointiin ja pyrkinyt nostamaan esiin ongelmallisiksi koettuja tai vaiettuja tapahtumia. Painopiste on ollut mikrohistoriassa, menneen lähestymisessä yksityisten kokemusten, tunteiden ja muistojen kautta. Nämä kysymyksenasettelut ovat kutsuneet esiin myös pohdintoja kansallisen ja globaalin sekä paikan ja tilan suhteista.

Lue loppuun

Ulkonäköyhteiskunta ei ole uusi asia – Pukeutumisen historia osoittaa, että ihmisten ulkoasua on pyritty aina kontrolloimaan

Elämmekö nykyään ulkonäköyhteiskunnan armoilla? Määritteleekö ulkonäkömme ja pukeutumisemme pitkälti sen, miten pärjäämme elämässä? Näin voisi päätellä lukuisista lehtijutuista, joiden mukaan ulkonäöstä on viime vuosien aikana tullut keskeinen osa esimerkiksi työelämää: pätevyyden ohella rekrytoinnissa ja uralla etenemisessä saatetaan painottaa työntekijän ulkoista olemusta, kuten pukeutumista. Hoikkuutta ja huoliteltua ulkoasua voidaan pitää jopa pätevyyden ja uskottavuuden mittareina. Työntekijän näkökulmasta katsoen tämä luo tietysti kokonaan uudenlaisia ulkonäköpaineita, joita menneisyydessä ei tunnettu. Mutta oliko asianlaita todella näin?

Lue loppuun

Vielä kerran meren yli. Inkerinsuomalaisten muistitietohaastattelut Ruotsissa

Syyskuussa 2019 Inkeriläisten sivistyssäätiön, Kansallisarkiston ja SKS:n Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun- yhteistyöhanke rantautui Ruotsiin. Haastattelumatkamme sai apurahan Suomalais-ruotsalaiselta kulttuurirahastolta ja paikallisilta inkerinsuomalaisilta aktiiveilta saimme puolestaan runsaasti tarpeellisia yhteystietoja. Matka suuntautui sekä Ruotsin länsirannikolle Göteborgin ja Boråsin seudulle että itärannikolle Västeråsin ja Tukholman alueille. Matkan aikana tapasimme yhteensä 16 henkilöä, jotka jakoivat muistojaan ja kokemuksiaan elämästä inkerinsuomalaisena Ruotsissa ja miten he olivat sinne päätyneet.

Bore III -laiva matkaa Helsingistä kohti länttä Inkerin kirkon 350-vuotismuistojuhlan jälkeen vuonna 1960. Otos leikattu Inkeriläisten sivistyssäätiön luovuttamasta kaitafilmistä, SKS:n arkisto.

Lue loppuun

Kun noidat tulivat uniin

Monelle on yllätys se, että suuret noitavainot tapahtuivat vasta uudella ajalla, modernin maailman kynnyksellä, eikä suinkaan pimeäksi mielletyllä keskiajalla. Ruotsin valtakunnassa koettiin suoranainen noituushysteria vuosina 1668–1676. Noitia oli pelätty ennenkin, sillä äkilliset onnettomuudet, sairaudet tai kuolemantapaukset voitiin selittää mustalla magialla, mutta nyt huoleen oli entistä vakavampi syy: levisi käsitys siitä, että noidat kaappasivat mukaansa toisia ihmisiä ja varsinkin nukkuvia nuoria ja lapsia ja veisivät heitä paholaisen pitoihin Blåkullaan, jolla nimellä ruotsiksi kutsutaan suomenkielisten Kyöpelinä tuntemaa paikkaa.

Myös lasten itsensä annettiin todistaa, ja tuomiokirjojen sivuille taltioitiin lukuisia toinen toistaan kummallisempia kertomuksia. Niissä saattoi olla painajaismainen sävy, kun lapsi kertoi joutuneensa piiskatuksi käärmekimpulla tai muista ahdistavista kokemuksista, mutta kaikki lapset eivät pitäneet Blåkullaan viemistä epämiellyttävänä. Useista kertomuksista välittyy päinvastoin mielikuva Blåkullasta paikkana, jossa syötiin ja musisoitiin ja tanssittiin ja pidettiin hauskaa ja jossa elettiin vapaana arjen säännöistä ja hierarkioista. Jotkut lapset, niin tytöt kuin pojat, kertoivat joutuneensa Blåkullassa naimisiin outojen kummajaisten kanssa ja jopa saaneensa jälkikasvua, mutta sekään ei näyttäydy kertomuksissa ahdistavana eikä pelottavana. Pääsihän Blåkullasta aina takaisin kotiin. Näyttääkin olleen niin, että vanhemmat pelkäsivät noitien ja paholaisen turmelevaa vaikutusta enemmän kuin lapset itse. Vanhempia huolestutti etenkin se, että lapset väittivät joutuneensa kaapatuiksi silloinkin, kun he näyttivät nukkuvan kotona. Todistajalausunnoissaan lapset nimesivät ihmisiä, tavallisesti lähiympäristön aikuisia, noidiksi, jotka veivät heitä Blåkullaan tai joita he olivat nähneet Blåkullassa. Tuhansia ihmisiä kuulusteltiin ja melkein kolmesataa teloitettiin.

Lue loppuun

Savumerkkejä, Lönnrotin piippu ja kuolemantuomio

Teoksessani Savumerkkejä. Tupakointi suomalaisessa kirjallisuudessa 1800-luvulta 2000-luvulle (2019, SKS) tutkin tupakoinnin kulttuurisia merkityksiä suomalaisessa kirjallisuudessa suullisesta kansanrunoudesta oman aikamme romaaneihin. Analysoin ja tulkitsen monia suomalaisen kirjallisuuden klassikoita ja uudempia teoksia tupakoinnin näkökulmasta eräänlaisella kaksoisvalaistuksella: yhtäältä kysyn, mitä tupakointi kirjallisuudessa merkitsee, ja toisaalta, miten se jotakin merkitsee. Ensimmäinen kysymys tarkoittaa sitä, millaisia merkityksiä tupakointi kirjallisuudessa saa; toinen sitä, miten tupakointia esittämällä annetaan merkityksiä muille asioille. Teos teokselta ja pääosin historiallisia kehityskulkuja seuraten selvittelen, miten ja miksi Suomen kirjallisuudessa tupakoidaan.

Samalla, kun monet tunnetut teokset saavat uusia tulkintoja tupakoinnin näkökulmasta, tietämys tupakoinnille todellisuudessakin annetuista merkityksistä terävöityy. Myös merkitysten moninaisuus yllättää, sillä tupakoinnin symboliarvo suomalaisessa kirjallisuudessa näyttäytyy selvästi merkityksellisempänä ja suurempana kuin on tähän saakka huomattu.

Lue loppuun

Veli susi, sisar metsä

Vuonna 1873 Gubbion kaupungissa Italiassa kaivettiin San Francesco della Pace -kirkon perustuksista esiin suuren koiraeläimen luuranko. ”Rauhan pyhän Fransiskuksen” kirkko oli perimätiedon mukaan rakennettu paikalle, jossa keskiajan gubbiolaisia kovasti pelottanut mutta sittemmin Fransiskuksen kanssa rauhansopimuksen tehnyt ja lopulta kaupunkilaisten suuresti rakastama eläin – ”veli susi” – oli elänyt viimeiset vuotensa.

Gubbion legenda on yksi niistä syistä, miksi vietämme kansainvälistä eläinten päivää juuri tänään, 4. lokakuuta, joka katolisessa pyhimyskalenterissa on varattu Fransiskus Assisilaiselle. Pyhä Fransiskus muistetaan veljellisestä suhteestaan muihinkin eläimiin, mutta nimenomaan suteen liittyvällä legendalla on Keski-Italiassa vanhat juuret: alkuasetelma Gubbion suden tarinassa muistuttaa antiikin Roomassa hellittyä uskomusta, jonka mukaan kaupunkialueelle tupsahtava susi on merkki ”jumalten rauhan” eli eräänlaisen ihmisten ja jumalten välisen sopimuksen järkkymisestä.

Yksityiskohta il Sassettan eli Stefano di Giovannin alttaritaulusarjasta vuodelta 1444, Borgo San Sepolcron pyhän Fransiskuksen kirkkoon. Kuvalähde: National Gallery London (https://www.nationalgallery.org.uk/paintings/sassetta-the-wolf-of-gubbio).

Lue loppuun

Meri, mitä teit? – Estonian onnettomuuden kaunokirjalliset kuvaukset

Viron Hiidenmaan pohjoiskärjessä, Tahkunan niemellä seisoo taiteilija Mati Karminin suunnittelema pronssikello, joka on rakennettu matkustajalaiva m/s Estonian lapsiuhrien muistoksi. Tuosta paikasta Estonian onnettomuuspaikalle on matkaa viitisenkymmentä kilometriä, vähemmän kuin mistään muualta Virosta.

Estonian onnettomuus 28.9.1994 muistetaan rauhanajan pahimpana merionnettomuutena Euroopassa. Kovassa merenkäynnissä uponnut risteilyalus vei mukanaan yli 850 ihmistä, joista enemmistö oli ruotsalaisia ja virolaisia.

Lue loppuun