Sauna vai suomalainen sauna?

Mustavalkoisessa valokuvassa joukko nuoria miehiä istuu lumihangessa – alasti ja hymyillen. Hämmentynyt katsoja ihmettelee mikä saa pakostakin kylmissään olevat miehet noin hyvälle tuulelle. Tilannehan on suorastaan vaarallinen. Suomalaiselle katsojalle kuva aukeaa heti eri tavalla; saunomisestahan siinä on kysymys, miehet ovat löylyjen välissä vilvoittelemassa.  Jonkin toisen kulttuuripiirin jäsenelle kuvan ymmärtäminen voi olla mahdotonta.

Suomi on maailman ainoa maa, jossa valtaosa kansasta saunoo säännöllisesti.  Nekin jotka eivät sauno, tietävät miten saunassa tulee toimia ja käyttäytyä. Saunomisen vuoksi maahan on rakennettu kolmisen miljoonaa saunaa, eli kaikki suomalaiset mahtuisivat löylyttelemään yhtä aikaa.  Suomenniemellä on saunottu ainakin tuhat vuotta, sillä sen ikäinen on vanhin löydetty kiukaan raunio.

Lue loppuun

Reaalifantasian paikat: väitöskirjantekijän matkat ja kotiinpaluut

Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanissa Sielut kulkevat sateessa (2014) Judit haaveksii matkustamisesta, aloittaa uuden työn ja saa selville, ettei hänen maailmansa ole rakenteeltaan sellainen kuin hän on kuvitellut. Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävissä (2010) Kerttu Kara kirjoittaa ”Maagista kaupunkiopasta” Jyväskylän taianomaisista paikoista ja niiden alla kulkevista salakäytävistä. Anne Leinosen Metsän äidissä (2017) Riina palaa kotikaupunkiinsa Vihainperään annettuaan sen metsän odottaa häntä vuosia.

Jääskeläinen, Leinonen, Juha-Pekka Koskinen ja J. Pekka Mäkelä ovat reaalifantastikot-kirjailijaryhmän pääjäseniä. Heidän teostensa henkilöhahmot joutuvat usein outoihin paikkoihin tai törmäävät kummallisuuksiin kotiympäristöissään. Nämä kummallisuudet ja outoudet liittyvät monesti uniin. Teen artikkeliväitöskirjaa tämän spekulatiivisia keinoja realismin konventioihin yhdistelevän ryhmän tuotannosta, eli ”reaalifantasiasta”. Kesätavoitteenani on kirjoittaa valmiiksi aiemmin aloittelemani artikkeli reaalifantasian unenomaisista paikoista.

Lue loppuun

Turhia tohtoreita ei ole

”Tohtoreita ei pitäisi kouluttaa, jos heille ei ole töitä”, kirjoitti dosentti ja tutkija Aku Visala ansiokkaassa blogikirjoituksessa, joka käsitteli tutkimustyön kuormittavuutta. Vaikka kirjoitus nosti esiin kivuliaita ja tunnistettavia seikkoja, joista mieluusti näkisin akateemisessa maailmassa keskusteltavan enemmänkin, tuon sitaatin kohdalla huomasin pysähtyväni erimielisyyden merkeissä.

Visalan lausahdus perustunee siihen ajatukseen, että tohtorikoulutus ja tohtoreiden määrä on kasvanut eksponentiaalisesti viimevuosikymmeninä. Tämä kehitys on hyvin tiedossa ja näkyy myös omassa tutkimusaineistossani: Kun 1960-luvulla suomen kielen alalta väitteli seitsemän ihmistä, oli 1970-luvulla väitelleitä jo 19 ja 2000-luvulla peräti 77. Kasvu näkyy kaikilla aloilla, sillä tohtorintutkintojen määrä on nelinkertaistunut viimeisten 20 vuoden aikana.

Lue loppuun

Äidinkielen ylioppilaskoe – kypsyyskoe ja päättötutkinto

Äidinkielen ylioppilaskoe on kiinnostanut ja puhuttanut sen alkuajoista lähtien. Kokeen vaatimukset ovat aina olleet korkealla ja toiveet niiden toteutumisesta vielä korkeammalla. Hyvä arvosana äidinkielen ylioppilaskokeessa on aina ollut kovaa valuuttaa.

Ylioppilastutkinto järjestettiin ensimmäisen kerran kirjallisesti vuonna 1853. Silloinen käsitys yleissivistyksestä ja sen testaamisesta oli, että kaksi koetta riittää todistamaan kokelaan yliopistokelpoisuuden. Ensimmäisissä kokeessa kirjoitettiin ”lyhyenlainen kirjoitelma äidinkielellä” ja käännös latinaan tai johonkin muuhun kieleen. Kirjoitelman aiheet tulivat lähinnä uskonnon, historian ja luonnontieteiden alalta. Nopeasti kirjoitelman nimeksi vakiintui ainekirjoitus, jokaiselle tuttu vain kouluun rajoittuva tekstilaji. Ensimmäiset vuodet kirjallinen ylioppilaskoe oli siis lähinnä äidinkielen ainekirjoitusta. Sitä ennen koe oli pidetty vain suullisena.

Lue loppuun

Tietäjän sukupuoli – naiset vahingollisen magian edustajina, miehet pyyteettömän hyväntahtoisina?

Kerroin viime marraskuussa Vähäisten lisien blogikirjoituksessani Monien tarinoiden tietäjä – kylähullu, ideaali kristitty ja maaginen noita pohjoispohjalaisista tietäjistä ja heihin liittyvien mielikuvien kirjosta. Tietäjistä on kerrottu eri vuosikymmeninä eri tavoin. Tietäjiä on ollut erilaisia. Tarinat voivat kertoa lopulta enemmän kertojasta itsestään ja kerrontahetken maailmankuvasta kuin varsinaisesta historiallisesta tietäjähahmosta. Kerätessäni ja analysoidessani pohjoispohjalaisia tietäjiä koskevaa väitöskirja-aineistoani (1900-luvulta 2000-luvulle kerrottuja tarinoita) olen tullut kiinnittäneeksi huomioni myös niin kertojien kuin kerrontakohteena olevien tietäjienkin sukupuoleen. Sukupuolen merkitys tarinoissa onkin mielenkiintoinen seikka.

Suomalainen tietäjä – olipa hän sitten parantaja, loihtija tai näkijä – mieltyy usein mieshenkilöksi.  Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon talletetut, pohjoispohjalaisia tietäjiä ja noitia koskevat tarinat osoittavat tämän pitävän paikkaansa, sillä miestietäjistä kertovia tarinoita on verrattain paljon. Tarinankertojat mainitsevat toisinaan tietäjähahmon oikean nimen, joka osoittaa tietäjän sukupuolen. Nimenomaan miestietäjistä puhutaan usein heidän oikeilla nimillään. Kertoja voi myös käyttää mainintoja ”eräs mies”, ”muuan ukko” tai muutoin kuvailla tietäjää miessukupuolen paljastavin sanoin. On kuitenkin väärin olettaa, ettei naistietäjistä olisi kerrottu tarinoita. Myös naistietäjistä on kerrottu paljon. Kerronta kuitenkin usein poikkeaa niistä tavoista, joilla miestietäjiä on kuvailtu.

Lue loppuun

Kirjeiden internet nälkäavun väylänä

Autonomian kauden kirjeenvaihtojen verkkojulkaiseminen, kun se joskus toteutuu, tulee mahdollistamaan tuon ajan toimijoiden sosiaalisten suhteiden tarkastelun aivan uudella tavalla. Se tuo näkyviksi sosiaaliset verkostot, joissa eri puolilla Suomea asuneet autonomian kauden toimijat elivät ja vaikuttivat.

Elias Lönnrotin laaja kirjeenvaihto, jota Suomalaisen Kirjallisuuden Seura tuottaa verkkoon kaikkien luettavaksi (Elias Lönnrotin kirjeenvaihto), oli osa aikansa internettiä, kirjeenvaihdon verkostoa. Yhden esimerkin kirjeenvaihdon kautta tapahtuneesta sosiaalisten suhteiden vaikutuksesta tarjoaa Kajaanin piirilääkärin kirjeenvaihto Helsinkiin niin ikään lääkäriksi opiskelleelle Lars Isak Ahlstubbelle (1804–1870). Lönnrot oli työskennellyt hänen kanssaan jo Helsingin vuoden 1831 koleraepidemian aikana. Ahlstubbe oli Lauantaiseuran jäsen, se lihavaksi mainittu, jonka sairastaessa muut lauantaiseuralaiset hyväntahtoisesti totesivat hänellä olevan ”vikaa läskissä”.

Lue loppuun

Muitalusat gieddebargguin: sirdásago dutki čoaggin diehtu dutkojuvvon olbmuide / Kertomuksia kentältä: välittyykö tutkijan keräämä tieto tutkituille

Mun lean Iisku Juhána Juvvá ja Iŋggá Sárá Iŋggá Lemet, suomagiel namain Klemetti Näkkäläjärvi, sápmelaš kulturantropologa ja lingvista. Muitalan iežan gieddebargguid ja dutkamušaid birra Sámieatnamis. Barggan Lappi universiteahtas árktalaš álgoálbmotdutkamuša dutkidoavttirin. Dutkanfáddán lea dálkkádatrievdan ja dan váikkuhusat sámi eallinvuohkái, buresbirgejupmái, sámi kultuvrii ja sámi boazodollui. Čálán sihke suoma- ja davvisámegillii, ja mu čállosiid sáhttá čuovvut Unnánaš lasážiin dán jagi áigge.

Iežan válljen govva lea – earenoamážit visuála antropologiija dutkiide – máŋggamearkkašeaddji. Muitalannnai dán govas ja maid dat máksá veaháš dárkileappot.

Lue loppuun

Lempeäksi pakotettu raparperi

Tiesitkö, että kaikkein maukkaimmat raparperinvarret kasvavat pilkkopimeässä ja ne kerätään kynttilänvalossa?

Englannin Yorkshiressa Carltonin kylän raparperitilalla saadaan jo helmi-maaliskuussa parasta mahdollista raparperisatoa, joka kasvaa suurissa vajoissa, ei avomaalla. Erityistä ei ole vuodenaika, joka kuulostaa meille aikaiselta, vaan kasvatushallien pimeys, jonka muuttaa hämäräksi vain korkeissa metallijaloissa palavat kynttilät. Eivätkä nekään valaise silloin, kun raparperit ovat yksin: sähkövalon sijaan perinteitä vaalivat kynttilät ovat satoa käsin keräämään tulleita ihmisiä varten. Hämärässä vajassa vallitsee rauhallinen, harras hiljaisuus.

Lue loppuun

Reunoilla vai keskellä? Suomenkielinen kirjallisuus Venäjän Karjalassa

Venäjän Karjalassa julkaistua suomenkielistä kirjallisuutta on tarkasteltu usein osana kansallisia kirjallisuuksia ja kulttuureja Venäjällä ja Suomessa. Se on nähty marginaalisena, perifeerisenä Venäjän kirjallisuuden osana ja alkuvaiheessaan Suomen työväenkirjallisuuden historiaan kytkeytyvänä. Neuvostoaikana se oli myös osa neuvostokirjallisuuden instituutiota, yhtenä ei-venäjänkielisenä, ns. kansallisena kirjallisuutena muiden vastaavanlaisten kirjallisuuksien joukossa. Venäjän Karjalan kirjallisuutta voidaan tarkastella myös eräänlaisena rajakirjallisuutena – tällä käsitteellä kirjallisuudentutkija Emily Hicks on kuvannut mm. Yhdysvaltojen ja Meksikon rajaseutujen kirjallisuutta.  Rajakirjallisuudessa tulkinnan taustaksi valitaan liikkeessä oleva maailma ja kirjallisuutta kirjoittavat ihmiset, jotka ovat liikkeessä paikasta toiseen, ylittävät rajoja, kokevat olevansa kaiken välissä, kaiken rajoilla tai eivät missään. Rajakirjallisuudelle on myös tyypillistä, että se yhdistää kahden tai useamman vallitsevan kulttuurin koodistoa, useita kieliä tai eri suunnista avautuvia näkökulmia kuvatessaan arjen ilmiöitä tai sosiaalista todellisuutta.

Lue loppuun

Pohjolasta Pohjois-Amerikkaan: Amandus Johnsonin atlanttinen historia

Teoksensa The Swedish Settlements on the Delaware 1638–1664 esipuheessa amerikanruotsalainen historioitsija Amandus Johnson (1877–1974) kuvaili, miten hänen viisi vuotta kestänyt arkistotutkimuksensa Ruotsissa, Hollannissa, Englannissa ja Suomessa oli tuottanut valtavasti uutta tietoa Uuden Ruotsin siirtokunnan poliittisesta historiasta. Swedish Settlements julkaistiin vuonna 1911, joten Johnsonin tutkimus oli alkanut vuoden 1906 paikkeilla.

Johnsonin urakka ei jäänyt Suomessa huomaamatta, sillä lokakuussa 1906 Hufvudstadsbladet raportoi ”kiinnostavista arkistolöydöistä.” Uutisen mukaan Johnson oli tehnyt tutkimustyötä Kuninkaallisessa kirjastossa, yliopistokirjastoissa, Kamariarkistossa sekä yksityisarkistoissa. Työ oli tuottanut ”odottamattoman hyviä tuloksia.” Tässä kohtaa nykypäivän lukijan on hyvä pysähtyä miettimään, kuinka monta kertaa hän on lukenut suomalaisista sanomalehdistä, kun historioitsija aloittaa arkistotutkimuksensa – puhumattakaan siitä, että kyseinen historioitsija olisi ruotsalainen ja toimisi Yhdysvalloissa.

Lue loppuun