”Tee kuin koralli työtä vuosisatojen varaksi” – 200-vuotias Topelius faabelikirjailijana

Ensi sunnuntaina 200 vuotta täyttävän Zacharias Topeliuksen (1818–1898) laaja toimintakenttä vaihteli journalismista virsirunouteen ja yliopistohallinnosta eläinsuojeluharrastukseen. Kirjailijan monipuolisuus ja sivistysihanteet tulevat hyvin esille myös hänen pitkäjänteisessä koulukirjahankkeessaan, joka alkoi lukukirjalla Läsebok för de lägsta lärowerken i Finland. Första Kursen. Naturens Bok (1856) ja täydentyi jatko-osalla Boken om Wårt Land (1875) parikymmentä vuotta myöhemmin.

Lukukirjoissaan Topelius pyrki opettamaan perusasioita biologiasta ja fysiikasta sekä Suomen maantieteestä ja historiasta. Aiempien kirjoitustensa ohella hän hyödynsi niissä paljon muidenkin kirjailijoiden tekstejä. Kuten Helena Ruuska eräässä viimesyksyisessä esitelmässään totesi, tämä topeliaaninen oppikirjaresepti vastaa hämmästyttävästi nykyisen opetussuunnitelman ajatusta rikkaasta tekstiympäristöstä, ilmiöoppimisesta ja monialaisista oppimiskokonaisuuksista.

Lue loppuun

Seitsemän veljestä ja rivot lähteet

”Uskonnollisia käsitteitä ja tunteita tehdään naurunalaisiksi ja loukataan usein niin riettaasti, ettei sillä ole mitään rajoja” kirjoittaa raivostunut August Ahlqvist 1870 murska-arviossaan SKS:n ”Novellikirjastossa” ilmestyneestä Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Ahlqvist veti herneen nenään esimerkiksi siitä, miten ukkosenilma teoksessa selitetään. Jumala jyrää peltoansa ja livauttelee makeita iskujaan sonninsuoroisella piiskallansa. Kuten tulevassa Seitsemän veljeksen kriittisessä editiossa tullaan selittämään, sonninsuoroinen piiska tarkoittaa kuivatusta sonnin siittimestä valmistettua piiskaa. Osasta Seitsemän veljeksen laitoksia kyseinen kohta 1800-luvulla sensuroitiinkin.

Kivi pyrki kuvaamaan teoksessaan kohteitaan, hämäläisiä rahvaanmiehiä realistisesti, joten ymmärrettävää oli, että jonkinasteista karkeutta kuvaukseen oli pistettävä. Jo Kiven teoksia selittänyt E. A. Saarimaa (1964) valisti, että Laurin kännipäissään Hiidenkivellä pitämä saarna on varsin siistitty versio kansan suussa kiertäneistä pilasaarnoista ja näin todella on. SKS.n arkistossa on säilynyt esimerkiksi seuraavanlainen 1850-luvulta peräisin oleva ronski pilasaarna:

Lue loppuun

Kylähullun elämää

Rautalammilla eli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Pentti-Keisari, aikansa kyläoriginelli ja paikallistarinoiden keskushenkilö. Tuula Pessa kirjoittaa Rautalammin kirjassa Köllinimet ja kyläoriginellit Rautalammilla -artikkelissaan kyseisestä Pentti-Keisarista, joka kulki ratsuväen univormuun pukeutuneena kylillä omatekoiset kunniamerkit rintapielessään ja esiintyi Venäjän keisarina, minkä ansiosta hän sai myös liikanimensä. Pentti-Keisari ennusti radion ja auton tulemisen sekä kirjoitti myös kansanrunoja. Hän oli sairastunut mieleltään, mutta myös arvostettu kansanrunoilija. Pentti-Keisariin ja muihin kylähulluihin eri puolilta Suomea liittyy laaja kertomusperinne kaskuineen ja tarinoineen. Paikkakunnan kylähulluja muistetaan monen sukupolven ajan, vähintäänkin heidät tunnetaan nimeltä, yleensä heillä on jokin liikanimi. Kautta aikojen kylähulluja on kutsuttu monilla nimityksillä, kuten löysäpäinen, omituinen, kahjo tai konu. Kylähullu nimityksenä onkin todennäköisesti peräisin vasta 1970-luvulta ja käännöslaina Ruotsista. Nimitys on otettu käyttöön aikana, jolloin perinteisten kylähullujen kulta-aika oli jo ohi.

Kylähullu oli normista poikkeava yksilö, joka käyttäytyi sopimattomasti, näytti poikkeavalta omituiseen kostyymiin pukeutuneena tai eli omalaatuista elämää. Jotkut heistä elivät eriskummallisina erakkoina, toiset taas hyvinkin sosiaalisina kiersivät talosta taloon harjoittamassa kiertävää ammattiaan tai kerjäämässä, kodittomat kysymässä yösijaa. Saattoivat he esittää eriskummallista ohjelmaakin. Jäppilästä kerrotaan Kukko-Keinosesta, joka pienestä maksusta näytteli kukkoa, kotkotteli ja lauloi kukon äänellä. Kylähulluille naurettiin ja heitä pilkattiin ja matkittiin, mutta ehkäpä heitä salaa myös hiukan ihailtiin. Kylähullu kun saattoi tehdä tai sanoa sen, mitä muut eivät kehdanneet tai uskaltaneet. Kylähullu oli aikansa anarkisti.

Lue loppuun

Suomen Kansan Sävelmiä

Tasan 125 vuotta sitten oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri F. W. Rothsten hyvin huolestunut. Kuusi vuotta aiemmin hän oli julkaissut sanomalehdissä suuria ilmoituksia, jotka sisälsivät vetoomuksen suomalaisten kansansävelmien ystäville: lähettäkää Seuralle sävelmiä, Seuralla on aikomus julkaista niitä ”mahdollisuutta myöten täydellinen kokoelma”.

Seuralla oli ennestään parituhatta sävelmää. Uusi teossarja sai nimekseen Suomen Kansan Sävelmiä, ja siinä oli tarkoitus olla kolme osaa: 1) runosävelmät, 2) ”varsinaisten n. s. kansanlaulujen sävelmät” ja 3) ”kansallistanssien sävelmät”. Julkaiseminen aloitettiin toisesta osasta. Sen toimittaminen oli annettu kapellimestari Robert Kajanuksen tehtäväksi, mutta viidessä vuodessa oli ilmestynyt vaivaiset kaksi vihkosta. Nyt oli päästävä ripeästi eteenpäin. Rothsten päätti toimia.

Lue loppuun

Monien tarinoiden tietäjä − kylähullu, ideaali kristitty ja maaginen noita

Ajatus suomalaisesta tietäjästä on tuttu lähes jokaiselle. Mielikuvat liittyvät usein Kalevalan pitkäpartaiseen, kanteletta soittavaan Väinämöiseen. Mielikuvien syntyyn on toki vaikuttanut myös suomalainen taide, jossa Väinämöistä on kuvattu verraten ahkerasti. Uroteot, laulaminen ja loitsiminen ovat vahvasti Väinämöiseen liittyviä piirteitä. Kieltämättä näin pitkään omissa mielikuvissanikin tietäjän laulavan toista suohon.

Uskomustarinoihin luokitellut, 1900-luvulla kerätyt tietäjätarinat SKS:n arkistossa ja haastattelut 2000-luvulla Pohjois-Pohjanmaalla ovat kuitenkin muokanneet ajatuksiani siitä, millainen oli entisaikojen suomalainen tietäjä. Tietäjät olivat usein kuin ketä tahansa mökin ukkoja ja akkoja, toisin kuin monet ehkä kuvittelevat. Hyvin tavallista oli, että tietäjät toimivat kyvynhaltijoina ikään kuin sivutoimisesti. Pääasiallisesti he saattoivat toimia maanviljelijöinä, puuseppinä tai emäntinä. Tietäjien kuvataan harvoin pitäneen kyvyistään suurta meteliä saati olevan sen hyödyntämisestä palkkiota vailla – pikemminkin he auttoivat, kun apua pyydettiin. Kyvyiltään tietäjiä on karkeasti ollut kolmenlaisia: loihtijoita, näkijöitä ja parantajia. Todellisuudessa tietäjien kirjo on kuitenkin ollut paljon laajempi, kuten esim. Hailuodossa on kerrottu:

Lue loppuun

Selittämättömän jäljillä

Haruki Murakami kuvaa kirjailijanuransa alkua novellikokoelmansa Hear the Wind Sing johdannossa. Hän kirjoittaa tapahtumasta, joka vakuutti hänet tulevaisuudesta kirjailijana. Murakami kertoo tavallisesta sunnuntaipäivästä, jolloin hän oli vaimonsa kanssa kävelyllä. Yhtäkkiä hänen käteensä putoaa haavoittunut kyyhkynen ja hän tiesi, “uskaliaasti ja intiutiivisesti”, kuten hän kirjoittaa, että juuri silloin, samalla hetkellä jossain toisaalla, päätettiin hänen ensimmäisestä merkittävästä kirjallisuuspalkinnostaan. Muisto elävän kyyhkysen lämpimästä kosketuksesta opetti hänet läpi elämänsä myös luottamaan johonkin, jota hän kantoi itsessään ja sai hänet unelmoimaan mahdollisuuksista, joita elämä antaa.

Lue loppuun

Allegorisen intiimiä: tunnustuksellisuuden kulttuuri ja stand up -komiikka

Tunnustuksellisen intiimiyden trooppi hiertää stand up -komiikkaa. Lajin viehätyksestä merkittävä osa pohjaa siihen avoimuuden ja suorapuheisuuden lupaukseen, jossa ”omana itsenään” julkisella foorumilla esiintyvä koomikko sanoo ja paljastaa härskisti ”kaiken”. Esimerkkeinä voisi mainita amerikkalaisen Amy Schumerin (2017) selostamassa sukuelimensä tuoksua tai kotimaisen Juuso Kekkosen, joka monologin ja stand upin rajoja sumentavassa Oudon homon (2016) esityksessään heittäytyy ilkosen alasti yleisönsä eteen.

Lue loppuun

Pieniä paratiiseja Tartossa

Dokumentaristille maailma on täynnä polkuja, joita voi lähteä seuraamaan. Jälkeenpäin saattaa kummastella kuinka ajauduinkaan juuri tuonne. Intuitio ohjaa suunnan ja yllätykset täydentävät reittiä.

Olen kuvannut kaupunkiviljelyä Suomessa ja kiinnostuin oitis kuultuani tarinoita Virosta. Neuvostoaikana ruokapulaa helpotettiin jakamalla kansalaisille kasvimaita kaupunkien kupeesta. Tartossa rautatieläiset saivat viljelyä varten joutomaata radanvarsilta ja sähkölaitoksen työntekijät voimalinjojen alta, Tiigiaedista. Lähdin kuvaamaan rippeitä jäljellä olevista rautatiepuutarhoista mutta päädyinkin vaeltelemaan Tarton Chinatownin kujille ja koputtelemaan tuntemattomia portteja.

Lue loppuun

Yliluonnollinen sota – suomalaisten uskomusmaailma II maailmansodassa

Kun 14 vuotta sitten aloitin perinteenkeruutyön Kainuussa, löysin ihmeellisiä tarinoita syrjäperukoiden asukkaista, rappareista ja laukkuryssistä. Vanhat tarinoivat koko ajan. Kun jumalanpalvelus alkoi, he hiljenivät hetkeksi ja ottivat lakit päästään. Heti kun palvelus oli ohi, tarinointi oli taas täydessä käynnissä.

II maailmansodan uskomustarinoista innostuin, kun kuulin ennen talvisotaa Suomussalmella nähdystä kirkkaasta rististä itäisellä yötaivaalla. Kinnusen Taavetti kuuli Karjalasta päin sotatorven töräyksen. Revontulet roihusivat taivaalla ja lumi värjäytyi verenpunaiseksi. Kuolemanlinnut liitelivät ja oravat pakkautuivat kotipihoihin. Nämä merkit enteilivät sotaa.

”Uusia sotatoimia odoteltaessa vietetään aikaa iltanuotion äärellä”. Oulu, 1944. Lapin sota. Kuvaaja: Unio Hiitonen. Kuva: SKS KRA

Lue loppuun

Ei unohdeta Emil Eleniusta

Sinebrychoffin taidemuseon meneillään olevassa muotokuvanäyttelyssä katseeni vangitsi Verner Thomén maalaus (1903) kirjailija Emil Eleniuksesta: kohteen rento olemus, ilkikurinen katse, suu viuruna juuri avautumassa humoristisen jutun kerrontaan. Tuolloin Elenius ei vielä ollut kirjailija, vaan Sortavalan seminaarin käynyt nuori opettaja, joka oli hiljan aloittanut työnsä Suursaaren Suurkylän kansakoulussa.

Anton Emil Elenius syntyi sisämaan poikana (s.16.9.1877 Sysmässä, k. 1.3.1949 Helsingissä), mutta eli kasvuvuotensa meren rannalla Uuraassa Viipurin lähellä. Meri ja purjehtiminen tulivat hänen kiinnostuksensa kohteiksi, ja tähän aihepiiriin hänen tuotantonsa kytkeytyy.

Lue loppuun