Allegorisen intiimiä: tunnustuksellisuuden kulttuuri ja stand up -komiikka

Tunnustuksellisen intiimiyden trooppi hiertää stand up -komiikkaa. Lajin viehätyksestä merkittävä osa pohjaa siihen avoimuuden ja suorapuheisuuden lupaukseen, jossa ”omana itsenään” julkisella foorumilla esiintyvä koomikko sanoo ja paljastaa härskisti ”kaiken”. Esimerkkeinä voisi mainita amerikkalaisen Amy Schumerin (2017) selostamassa sukuelimensä tuoksua tai kotimaisen Juuso Kekkosen, joka monologin ja stand upin rajoja sumentavassa Oudon homon (2016) esityksessään heittäytyy ilkosen alasti yleisönsä eteen.

Lue loppuun

Pieniä paratiiseja Tartossa

Dokumentaristille maailma on täynnä polkuja, joita voi lähteä seuraamaan. Jälkeenpäin saattaa kummastella kuinka ajauduinkaan juuri tuonne. Intuitio ohjaa suunnan ja yllätykset täydentävät reittiä.

Olen kuvannut kaupunkiviljelyä Suomessa ja kiinnostuin oitis kuultuani tarinoita Virosta. Neuvostoaikana ruokapulaa helpotettiin jakamalla kansalaisille kasvimaita kaupunkien kupeesta. Tartossa rautatieläiset saivat viljelyä varten joutomaata radanvarsilta ja sähkölaitoksen työntekijät voimalinjojen alta, Tiigiaedista. Lähdin kuvaamaan rippeitä jäljellä olevista rautatiepuutarhoista mutta päädyinkin vaeltelemaan Tarton Chinatownin kujille ja koputtelemaan tuntemattomia portteja.

Lue loppuun

Yliluonnollinen sota – suomalaisten uskomusmaailma II maailmansodassa

Kun 14 vuotta sitten aloitin perinteenkeruutyön Kainuussa, löysin ihmeellisiä tarinoita syrjäperukoiden asukkaista, rappareista ja laukkuryssistä. Vanhat tarinoivat koko ajan. Kun jumalanpalvelus alkoi, he hiljenivät hetkeksi ja ottivat lakit päästään. Heti kun palvelus oli ohi, tarinointi oli taas täydessä käynnissä.

II maailmansodan uskomustarinoista innostuin, kun kuulin ennen talvisotaa Suomussalmella nähdystä kirkkaasta rististä itäisellä yötaivaalla. Kinnusen Taavetti kuuli Karjalasta päin sotatorven töräyksen. Revontulet roihusivat taivaalla ja lumi värjäytyi verenpunaiseksi. Kuolemanlinnut liitelivät ja oravat pakkautuivat kotipihoihin. Nämä merkit enteilivät sotaa.

”Uusia sotatoimia odoteltaessa vietetään aikaa iltanuotion äärellä”. Oulu, 1944. Lapin sota. Kuvaaja: Unio Hiitonen. Kuva: SKS KRA

Lue loppuun

Ei unohdeta Emil Eleniusta

Sinebrychoffin taidemuseon meneillään olevassa muotokuvanäyttelyssä katseeni vangitsi Verner Thomén maalaus (1903) kirjailija Emil Eleniuksesta: kohteen rento olemus, ilkikurinen katse, suu viuruna juuri avautumassa humoristisen jutun kerrontaan. Tuolloin Elenius ei vielä ollut kirjailija, vaan Sortavalan seminaarin käynyt nuori opettaja, joka oli hiljan aloittanut työnsä Suursaaren Suurkylän kansakoulussa.

Anton Emil Elenius syntyi sisämaan poikana (s.16.9.1877 Sysmässä, k. 1.3.1949 Helsingissä), mutta eli kasvuvuotensa meren rannalla Uuraassa Viipurin lähellä. Meri ja purjehtiminen tulivat hänen kiinnostuksensa kohteiksi, ja tähän aihepiiriin hänen tuotantonsa kytkeytyy.

Lue loppuun

Reaalifantasia – mitä minä oikein tutkinkaan?

Nykyään me tiedämme maailmasta liikaa. Ainakin jotkut meistä tietävät, toiset eivät. Tai ehkä hekin tietävät, mutta eivät välitä. Minä en tiedä. Minä olen fysiikan tutkija, ja tutkijan määritelmä on henkilö, joka ei tiedä. [–] Tieteessä pelataan aina malleilla, hypoteeseilla ja oletuksilla. (Mäkelä 2012, 15.)

Edellinen lainaus on erään reaalifantastikon, J. Pekka Mäkelän teoksesta Muurahaispuu (2012). Kirjassa Kari Lännenheimo joutuu palaamaan lapsuudenkotiinsa siivoamaan hoivakotiin muuttaneen isänsä taloa. Samalla hän miettii lapsuuttaan, sukunsa salaisuuksia, työtään tutkijana ja outoja uniaan, joita hän näkee naapuritalojen asukkaista.

Lue loppuun

Kuka arkistoisi kirjailijablogit?

Suomalaiset kirjailijat ovat vuosikausia tuottaneet erilaista kirjeaineistoa, käsikirjoituksia ja muuta työhönsä keskeisesti liittyvää aineistoa, jota myös SKS on arkistoinut kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmiinsa. Arkistot ovat valtavan haasteen edessä, kun yhä enemmän mahdollista arkistoitavaa aineistoa syntyy internetissä. Kirjailijat pitävät blogia, Facebook-sivuille ja -ryhmiin kirjoitellaan omia tuntoja ja kommentteja päivän polttaviin aiheisiin ja samoja teemoja käsitellään vielä Twitterissä ja muissa sosiaalisen median palveluissa.

Eri alojen tutkijat ovat hyödyntäneet internetin sisältöjä tutkimusaineistoinaan jo pitkään. Erityisesti sosiaalisen median aineistot nähdään tutkimuksellisesti kiinnostavina kuvatessaan tämän hetken yhteiskuntaa ja kulttuuria. Niillä voidaan todeta olevan siis myös kulttuuriperinnöllistä arvoa. Esimerkiksi kirjailijablogit kertovat nykyhetken kirjailijan ammatista, roolista yhteiskunnassa sekä kulttuuripolitiikasta. Blogi voi toimia brändäyksen välineenä, mutta myös yhteisöllisyyden paikkana ja väylänä rakentaa ja tuoda esiin omaa kirjailijaidentiteettiä.

Lue loppuun

Muistibuumin ytimissä

Väkivalta, kärsimys ja sodat tuottavat trauman kyllästämää muistikulttuuria, ja traumakulttuurin ilmapiiriä voidaan etsiä esimerkiksi kommunismin jälkeisestä Itä-Euroopasta. Sofi Oksanen on investoinut tiettyjen muistin prosessien, erityisesti Gulagin, esiin nostamiseen mahdollisimman monella muistia tuottavalla rintamalla.

Historian käsittelyn keinona fiktio on ollut Suomessa keskeisessä asemassa ja kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen muistibuumi näkyy myös kaunokirjallisuudessa. Finlandia-palkintopuheessaan Oksanen nosti esiin Puhdistuksen kielen, kansallisuuden ja kansainvälisyyden haasteen sekä erilaisten muistikulttuurien kaupallisen arvon. ”Uskokaa pois, suomenkielinen romaani, joka kertoo Neuvosto-Viron kolhoosielämästä, ei lähtökohtaisesti ole se kaikkein kuumin aihepiiri kansainvälisillä markkinoilla.” Romaanin menestystarina puhuu kuitenkin toista kieltä: se resonoi voimallisesti vallitsevan muistibuumin, muistikulttuurin elpymisen ja uudenlaisten, ylirajaisten muistin muotojen syntymisen kanssa.

Lue loppuun

Myytti pohjoispohjalaisesta perinneköyhyydestä

Lapsuuteni Tyrnävällä kerrottiin tarinoita vuosikymmeniä aiemmin eläneestä tietäjähahmosta ja muista mystisistä aiheista. Lapsena en ollut varma siitä, oliko tarinoissa kyse todellisista, historiallisista henkilöistä ja tapahtumista vai olivatko tarinat satuja. Tarinoita oli hankalaa paikantaa tai asettaa tiettyyn ajalliseen kontekstiin − mikä tahansa kertomus menneistä ajoista tuntui helposti sadunomaiselta ja erikoiselta. Jossain vaiheessa unohdin tarinat, osa ihmisistä oli aikanaan jopa vähätellyt niiden kerrontaa. Vuosia myöhemmin löysin kuitenkin itseni keräämästä näitä tarinoita ja tulkitsemasta niiden kerrontaa. Keruuni yhteydessä tutustuin myös ensi kertaa SKS:n arkiston kokoelmiin. Tutkimukseni aineistonkeruu eteni kylänraitilta arkistoon, josta avautui valtava uskomustarinoiden aineistokorpus.

Muistan ennakoineeni omien kenttätyömatkojeni alkuvaiheissa, etten tulisi löytämään tarinoita tietäjästä kovinkaan paljoa. Minulla oli mielikuva siitä, ettei kerrontaperinne ollut kovin vahvaa Pohjois-Pohjanmaalla. Tietäjähahmokaan ei asettunut mielikuvissani 1900-luvun alkuvuosikymmenten pohjoispohjalaiseksi, vaan helposti kuvittelin tietäjän olevan pitkäpartainen kanteleensoittaja. Hämmästykseni olikin suuri, kun lapsuudessani kuulemani tarinat saivat kenttätyömatkoilla useita toisintoja ja löysin tarinoita, jotka eivät olleet minulle ennestään tuttuja. Vastaantulleet valokuvat ja lehtikirjoitukset muokkasivat myös mielikuviani tietäjästä kalevalaisena tietäjähahmona. Erikoista kykyään lukuunottamatta tietäjä vaikuttikin ihan tavanomaiselta 1900-luvun alkuvuosikymmenten maaseutuyhteisön jäseneltä.

Lue loppuun

Varför lämna sitt arbetsrum?

Varför lämnar man sitt trevliga arbetsrum (och sin fru, och sin medarbetande katt) och flyger till Helsingfors för att jobba i tre veckor med en översättning?

Den fråga ställde jag mig själv när jag stod frysande och med resväskan borttappad i snöväder på Hagnäs torg en måndag förmiddag i mars, utan en aning om i vilken riktning Villa Djurgården låg.

Lue loppuun

Harharetkiä toden ja tarun Helsingissä

Monestihan sanotaan, että todellisuus on tarua ihmeellisempää. Keväinen residenssioleskeluni kääntäjänä Helsingissä osoitti ainakin, että todellisuus ja kaunokirjallisuus saattavat joskus limittyä niin saumattomasti, että niiden erottaminen toisistaan muuttuu vaikeaksi.

Tutkimustyöni alkoi jo Tukholman-laivalla, missä pääsin ensi kertaa toteamaan lukuisten valvontakameroiden läsnäolon, juuri sellaisten joita kuvataan toisessa työn alla olleessa romaanikäännöksessäni. En ollut aiemmin huomioinut niitä, vaikka olen liikkunut näillä laivoilla koko ikäni. Tästä alkoi toden ja tarun yhteensulautuminen, jonka varmasti jokainen tekstinkäsittelijä kohtaa siirtyessään fiktion tapahtumapaikalle. Syntyy pakkomielle tutkia perin pohjin myös kysymyksiä, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä käännöksen kieliongelmien kanssa. Kuoleeko todella, jos heittäytyy Lasipalatsin katolta? Miltä Siltamäen elementtitalot näyttävät?

Lue loppuun