Mikä uskonto? Kenen uskonto?

Uskonto ja siihen liittyvät kysymykset näkyvät suomalaisessa julkisessa keskustelussa usein melko yksipuolisesti. Pääosassa on usein joko enemmistöasemansa vuoksi evankelis-luterilainen kirkko tai islam tavalla tai toisella ongelmallisena. Muut uskonnot ja kirkot jäävät katveeseen. Samalla katsetta uskontoon helposti ohjaa jokin ongelmaksi koettu asia tai tilanne. Kriittisen journalismin ja tutkimuksen tulee toki kiinnittää huomionsa erilaisiin uskontoihin nivoutuviin epäkohtiin. Mikäli uskonnot esitetään pääosin vain ongelmien kautta, paljon jää näkemättä ja ymmärtämättä.

Tutkimuksellisesti tämä liittyy ns. eletyn uskonnon tutkimusperinteeseen siten, että siinä on haluttu kääntää katse pois instituutioista, opeista ja uskontojen ylätasosta. Arjen uskonnollisuus ja sen moniulotteisuus kaikissa uskontoperinteissä tarjoavat toisenlaisen näkökulman. Usein tämä käänne arjen, tavallisten ihmisten sekä uskonnon materiaalisuuden ja ruumiillisuuden suuntaan on tarkoittanut myös vähemmistöjen, naisten, maallikoiden ja ruohonjuuritason tutkimista. Empiiriset metodit ja etnografia tuottavat sellaista tietoa uskonnosta, joka ei juuri näy uskontojen institutionaalisella ylätasolla tai julkisessa keskustelussa.

Lue loppuun

Sua kohti, elämys − ”Titanicin hymnin” vaiheita Suomessa vuonna 1912

Riehakkaampiakin vappujuhlia on nähty.
Vapunpäivänä 1912 joukko eri kristillisten yhdistysten ja järjestöjen jäseniä retkeili Helsingin Seurasaaressa. Helsingin NMKY:n koordinoima retki koostui pääosin puheista ja lauluista, jotka huipensi päätösohjelma, torvisoittokunnan säestämä ja yhteislauluna esitetty ”Titanicin surulaulu”. ”Titanicin surulaululla” tarkoitettiin Sarah Adamsin ja Lowell Masonin englantilais-amerikkalaista hengellistä laulua ”Nearer, my God, to Thee”, jota väitettiin soitetun tuhoon tuomitun laivan viimeisillä hetkillä. Valtamerijättiläisen haaksirikosta oli tuolloin kulunut noin kaksi viikkoa.

Lue loppuun

Suomalaisuhreja ei saa unohtaa vainojen uhrien muistopäivänä

Vainojen uhrien muistopäivää vietetään 27.1. vainottujen muiston kunniaksi. Myös suomalaiset joutuivat mittavan vainon uhriksi Stalinin ajan Neuvostoliitossa.

Etnisyyteen perustuvat vainot ja kansanmurhat ovat osa historiaa, myös suomalaisten kokemaa historiaa. Juutalaisten joukkotuho tunnetaan hyvin. Samaa ei voi sanoa suomalaisten kokemasta vainosta. Jos suomalaiset eivät tunne ja muista suomalaisia vainon uhreja, voiko sitä olettaa muiltakaan?

Lue loppuun

Muistitietoaineisto kertoo Stalinin vainojen muistoista kirjoittamisen merkityksellisyydestä

Vuosi sitten Vainojen uhrien muistopäivänä 27.1.2020 SKS julkaisi muistitietokeruun Stalinin vainojen muistot. Muistelukirjoituksia ja erilaisia oheisaineistoja, kuten asiakirjoja, lehtileikkeitä ja kirjeitä, saapui keruuseen yhteensä yli 1 100 sivua (tulostiedote 24.9.2020).

Keruu käynnistettiin toimittaja Unto Hämäläisen aloitteesta. Huolimatta siitä, että arviot vainojen uhrien lukumäärästä – 8000–25 000 tapettua tai kadonnutta suomalaista – ovat pysäyttäviä, aihetta on tutkittu verrattain vähän ja tuhansien uhrien kohtalo on yhä hämärän peitossa. Vähälle huomiolle ovat jääneet myös vainojen uhrien läheisten muistot ja kokemukset sukua koskettaneista vainoista. Miten perheet ja suvut ovat yrittäneet selvittää vainojen uhrien kohtaloita, ja mitä on saatu selville? Mitä vainoista elossa selvinneet ovat kertoneet jälkipolville kokemuksistaan, ja mitä tapahtuneesta ajatellaan tänä päivänä? Muun muassa näihin kysymyksiin SKS:n muistitietokeruu etsi vastauksia.

Lue loppuun

Tarinallistamisen uhat? Keskiaikaiset veistokset ja hetken läsnäolo

Tarinat vetävät puoleensa, myyvät ja harhauttavat. Ne ovat monella tapaa välttämätön osa elämän hahmottamista, ja niin niiden tuleekin olla – mutta mitkä ovat niiden rakennusaineet? Viime vuoden marraskuun Helsingin Sanomissa (21.11.2020) toimittaja Jussi Ahlroth nosti esiin tarinallistamisen monimutkaisuuden ja kysyi: ”voimmeko me vain ’mennä itse asiaan’ tarinoiden taakse?”. Oivaltavassa esseessä puhutaan pääosin kirjallisuuteen liittyvästä tarinallisuudesta, mutta kirjoituksen ytimessä on esittää mahdollisuus hetken tajuamisesta; sen hetken, joka on irrallaan tarinallisuudesta.

Tarinallistaminen on kulkeutunut voimakkaasti myös kulttuurin, taiteen esittämisen ja museonäyttelyiden piiriin. Tarina-sana otetaan avuksi, kun halutaan korostaa, ettei ei ole olemassa vain yhtä käsitystä asioista: katsojille tarjotaan siis yksi mahdollinen tarina. Ateneumin taidemuseon vuonna 2016 uusittu perusnäyttely on nimeltään ”Suomen taiteen tarina” ja Kansallismuseo uudisti vuonna 2017 itsenäisyyden ajasta kertovan perusnäyttelynsä otsikolla ”Suomen tarina”. Taustalla näyttäytyy ajatus ”suuren kertomuksen” murtumisesta ja sen korvaamisesta monilla yksilöllisillä tarinoilla, niin sanotuilla mikrokertomuksilla. Tämän voinee nähdä seurauksena postmodernin ajattelun asettumisesta osaksi institutionaalisia käytäntöjä ja ilmaisutapoja. Nyt maailman mieli on taas siirtynyt piirun verran toiseen asentoon ja puhumme uusvilpittömästä metamodernismista. Sen inspiroima tapa esittää kulttuurihistoriaa tai taidetta ei kuitenkaan taida olla vielä hahmottunut, tai ainakaan se ei ole ilmeinen.

Lue loppuun

Lauri Viidan järkytys

Lauri Viita järkyttyi, kun vanha kaveri ja oppipoika Väinö Linna kirjoitti suuren suomalaisen romaanin. Se olikin Linna, joka sai kansalliskirjailijan maineen, ei Viita.

Suomi kohtasi Ruotsin yleisurheilumaaottelussa Helsingissä vuonna 1946. Lauri Viita matkusti Tampereelta pääkaupunkiin junalla, missä hän tutustui kirjailija Ilpo Kaukovaltaan. Kaukovalta oli junassa ihmetellyt kovaäänistä puhujaa, joka ei ollut säästellyt sanojaan. Puhuja oli mennyt junanvaunun rapulle tupakalle ja tiesi kovasti urheilusta. Kaukovalta innostui havaitessaan erikoisen persoonan olevan kirjallisuudesta kiinnostunut. Hän vaikuttui miehen voimakkaista ja intohimoisista näkemyksistä ja kutsui tämän Tampereen kirjaston kirjallisuuspiiriin.

Lue loppuun

Kielikysymyksiä Suomessa ja Walesissa

Globalisaatio on luonut kielellisesti ennennäkemättömän monimuotoisen yhteiskunnan. Superdiversiteetin seurauksena vieraskielisten asukkaiden määrä etenkin suurten kaupunkien alueilla on noussut jyrkästi viime vuosikymmenten ajan. Samanaikaisesti vanhojen vähemmistökielten puhujien osuus väestöstä on monesti kääntynyt laskusuuntaan. Kielellisesti monimuotoiset alueet ovat vastanneet vieraskielisten ja virallisten vähemmistökielten puhujien tuomiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin eri tavoin.

Väitöstutkimukseni tarkastelee monikielisten perheiden kokemuksia kahdessa kaksikielisessä kotikaupungissani: Cardiffissa ja Helsingissä. Halusin vertailla näitä kahta monikulttuurista pääkaupunkiseutua, koska virallisesta kaksikielisyydestä huolimatta maiden kielipolitiikat eroavat rajusti toisistaan. Suomen kielipolitiikka panostaa vieraiden kielten oppimiseen koulussa ja vieraskielisten koululaisten tukemiseen, unohtamatta suomenruotsalaisten asemaa. Wales taas keskittyy täysillä kymrin kielen vahvistamiseen.

Lue loppuun

Suomalaisten kielikokemuksia kootusti: asenteita ja arvostuksia, variaatiota ja vaikenemista

Kun nykyään kolmikymppinen Heikki muutti kouluiässä Pohjois-Karjalasta pääkaupunkiseudulle ja huusi pallopelin melskeessä ”polttakkee”, luokkakaverit ivailivat hänen murteestaan. Yhtä lailla kielensä vuoksi kiusatuksi tuli 1940-luvulla syntynyt karjalankielinen Anneli sodanjälkeisessä Savossa. Markku on sen sijaan kokenut voivansa käyttää omaa kaakkoishämäläistä murrettaan tilanteesta riippumatta. Siinä missä kuopiolainen Emmi hehkuttaa murteiden arvostuksen nousua, Etelä-Savosta kotoisin oleva Timo ei kaihda kertoa, että häntä länsirannikolla puhuttavat murteet ärsyttävät.

Kuopiolainen Emmi arvostaa suomen kielen rikkautta ja nauttii kielellä leikittelystä Hän käyttää päivittäin englantia, ja työssään yrittäjänä hän kuulee erilaisia kieliä. Kuva: Sakari Röyskö.

Tällaisia ja lukemattomia muita yksityiskohtia paljastuu Sata suomalaista kielellistä elämäkertaa -hankkeen haastatteluaineistosta, jota olemme viime vuosina tutkineet. Tämän aineiston kautta pääsee kurkistamaan laajasti eri-ikäisten ja -taustaisten Suomessa asuvien kielelliseen historiaan ja esimerkiksi eri kielten käyttöä ja monikielisyyttä koskeviin kokemuksiin, joista edellä on välähdyksiä. Yksityiskohdat ja yksittäiset kokemukset linkittyvät joskus yllättävästikin toisiinsa. Myös haastattelupuheen variaatio tarjoutuu tutkimuksen kohteeksi.

Lue loppuun

Voipaalan kummitukset – kirjoituskutsu pääkaupunkiseudun aaveista

Koskaan ei tiedä, missä kohtaa seuraavan jännittävän kummitustarinan. Näin kävi itselleni, kun istahdin heinäkuussa kampaajan tuoliin. Keskustelu ajautui helsinkiläisiä kummitustarinoita käsittelevään tietokirjaan, jossa olin toisena kirjoittajana vuonna 2018. Yllättäen kampaajani alkoi kertoa lapsuutensa asuinympäristöstä, Valkeakoskesta ja erityisesti Voipaalasta ja sen kummituksista. Tarina oli niin mielenkiintoinen, että heti päästyäni kotiin laitoin hakukoneen laulamaan. Paljastui, että Voipaalan kummitukset ovat omalla alueellaan hyvin tunnettuja, ja heistä on kerrottu 1900-luvun alusta lähtien.

Lue loppuun

”Tapahtumaa ei järjestetä vuonna 2020”

SKS toteuttaa Kulttuuriperintöaineistot ja uusi suomalaisuus -hankkeessa uusille suomalaisille ja ulkosuomalaisille avoimia verkkopalveluita, jotka lisäävät ymmärrystä suomalaisesta kulttuurista. Juhlakalenteri esittelee sekä vanhoja että tämän päivän tapoja viettää pääsiäistä, vappua, juhannusta, kekriä (halloween, pyhäinpäivä), itsenäisyyspäivää ja joulua.

Suunnitelmanamme oli vuoden mittaan seurata eri kanavista juhlien viettoa sekä taltioida keskeisiä hetkiä kuvin ja videoin. ­Korona kuitenkin heitti kapuloita rattaisiin myös tässä asiassa, ja päädyimmekin seuraamaan, miten vuotuisia juhlia vietettiin poikkeuksellisella tavalla. Koronavuosi auttoi toisaalta näkemään kirkkaammin, mikä juhlissa on tärkeää ja mistä tavoista ei hevillä haluta luopua.

Kuva: Tuukka Lindholm, SKS 2019.

Lue loppuun