Juhannuslöylyn aika ja taika

Pohjolan kesä! Miten odotamme sitä! Kuin lapsukaiset joulua! Uneksimme, suunnittelemme kaiken talvea, alamme kun tuskin joulu on mennyt. Ja sitten se tulee: välisti kaksi kuukautta, välisti yksi, — ja tänä vuonna ei sitäkään.

Joel Lehtonen kuvaa kirjassaan Lintukoto (1929) jännittynyttä odotusta ja kesäyön unelmia, jotka perukoillamme käyvät toteen miten milloinkin. Olipa suven sää suloisinta linnunmaitoa tai suorastaan jouluinen, juhannuksen aikaan eletään joka tapauksessa jo keskikesää.

Lue loppuun

Koira kulttuurin asukkina

Jako kulttuuriin ja luontoon on ollut yksi keskeisiä länsimaista ajattelua hallinneita dualismeja. Villiä, arvaamatonta ja monimuotoista luontoa on hallittu, hillitty, jalostettu ja suljettu ulkopuolelle sivistyksen ja kulttuurin nimissä. Vastakkaisuuden sijaan luonto ja kulttuuri ovat kuitenkin ilmiöinä monella tasolla toisiaan läpäiseviä, lomittuvia ja yhdessä rakentuvia. Globaalin ihmistoiminnan vaikutukset, kuten ilmastonmuutos, saastuminen ja lajikato, sulkevat lajeja ja ekosysteemejä ympäri maailmaa kulttuurin sisälle. Toisaalta kulttuuri on osa ihmisluontoa siinä, missä muurahaispesän rakentaminen on osa muurahaisten luontaista toimintaa ja sisältää samalla piirteitä ei-inhimillisestä kulttuurista, ja luontona voidaan nähdä myös maailmankaikkeus kokonaisuutena, jonka osa ihminen on.

Sukupuolentutkija ja tieteenfilosofi Donna Haraway käyttää käsitettä luontokulttuuri kuvaamaan asioita, joissa luonto ja kulttuuri ovat kietoutuneet toisiinsa erottamattomalla tavalla. Laajimmassa mielessä luontokulttuuri käsittää kaiken yhteen kietoutuneen orgaanisen ja kulttuurisen sekä materiaalisen ja semioottisen toiminnan ja elämän maapallolla (ja Kansainvälisellä avaruusasemalla). Konkreettisemmin luontokulttuuri näkyy esimerkiksi keskisuomalaisessa talousmetsässä, jossa yhdistyvät erilaiset inhimilliset ja ei-inhimilliset toimijuudet ja intressit, ruokakasvien jalostuksessa ja geenimuuntelussa sekä eläimessä, joka on kulkenut kanssamme aroilta ja luolista niin oleelliseksi osaksi kulttuuria, että kutsumme sitä usein parhaaksi ystäväksemme.

Lue loppuun

Onnekas kertoja ja onnettomat tarinat

Inkerinsuomalaisten historia 1900-luvulla on karkotusten, lähtemisten ja paluiden historiaa. Osa Suomeen jatkosodan aikana siirretyistä inkeriläisistä jäi Suomeen, osa taas lähti Ruotsiin, mutta valtaosa palasi tai palautettiin Neuvostoliittoon. Pääsy kotiin Inkerinmaalle osoittautui kuitenkin vaikeaksi, ja inkerinsuomalaisten osaksi jäivät karkotukset, vainot ja systemaattinen syrjintä. Inkerinsuomalaisten paluumuuttohankkeen myötä inkerinsuomalaisia alkoi muuttaa takaisin Suomeen 1990-luvulta alkaen.

Näiden paluumuuttajien muistojen keräämiseen keskittyy Kansallisarkiston, Inkeriläisten sivistyssäätiön ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun-hanke(2018–2020), johon sain osallistua Helsingin yliopiston järjestämän Muistitietotutkimuksen praktikumkurssin kautta. Kurssilaisille jaetut haastateltavat olivat enimmäkseen 1990-luvulla Suomeen muuttaneita inkeriläisiä, joiden muistoja kerättiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston kokoelmiin nauhoitettujen muistitietohaastatteluiden muodossa.

Lue loppuun

Matkasta kirja, matkakirjasta tutkimus

Matkakirjallisuuden tutkimus on pieni mutta monitieteinen tutkimusala, joka keskittyy matkoihin liittyviin tieto- ja kaunokirjallisiin teksteihin. Tutkimuskohteet voivat olla vaikkapa matkaoppaita tai matkoista laadittuja kertomuksia, päiväkirjoja, reportaaseja ja esseitä. Aiempina vuosisatoina matkustamaan pääsivät vain harvat ja valitut, joten matkakirjat saattoivat tarjota aikalaislukijoille aivan uutta tietoa vieraista paikoista – ja myöhempien aikojen tutkijoille arvokasta tietoa kirjoittamisajasta.

Meidän aikanamme matkailu on yleistä, ja on vaikea löytää maailmasta kolkkaa, josta ei löytyisi tietoa muutamalla hiirenklikkauksella. Silti omakohtaisia matkakirjoja, matkablogeja ja lehtien matkajuttuja edelleen kirjoitetaan, julkaistaan ja luetaan. Kuten matkakirjailija William Dalrymple on todennut, matkakirjallisuuden suosiota selittää sen kyky keksiä itsensä aina uudelleen. Nykyisissä matkakertomuksissa korostuvat esimerkiksi irtiotot arjesta, itsensä voittamisen teemat tai niin sanottu vaihtoehtoinen matkustaminen. Olen kiinnostuneena seurannut, kuinka halu välttää lentämistä on viime aikoina lisännyt matkakokemusten jakamisen tarvetta sosiaalisen median kanavissa ja yleisötapahtumissa. Tämä suuntaus näkynee jatkossa yhä enemmän myös matkakirjallisuudessa.

Lue loppuun

Yhteisölähtöinen muistitietotutkimus vallan ja etnisyyden risteyksissä

Miten voisimme ymmärtää Yhdysvaltain etelävaltioiden maaseudulla elävien ihmisen elämää ja tukea heidän terveyttään? Entä miten edistää yhdenvertaisuutta ja vuoropuhelua Keski-Lännen suuren kaupungin monietnisessä lähiössä? Vastaus löytyy muistitietotutkimuksesta, joka mahdollistaa erilaisista lähtökohdista tulevien ihmisten kokemusten kuulemisen ja huomioiduksi tulemisen.

Finnish Oral History Network (FOHN), Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Suomen Akatemian Memory Unchained -tutkijatohtoriprojekti järjestivät toukokuussa iltapäiväseminaarin ”Forms and Uses of Oral History in Changing Societies”, jonka puhujina olivat Fulbright-ohjelman kautta Suomessa vierailevat professorit Rachel F. Seidman (University of North Carolina, Chapel Hill) ja Katherine Borland (The Ohio State University, Columbus).

Lue loppuun

Ossi Kokko in memoriam

Suomen kielen tutkija ja tekstikriitikko Ossi Kokko (1969–2019) kirjoitti Vähäisiin lisiin ahkerasti blogin perustamisesta alkaen. Se oli yksi tapa toteuttaa nuoruusvuosien haavetta tiedetoimittajan urasta. Hänen viimeinen blogikirjoituksensa Aleksis Kiven farssivirike ilmestyi lokakuussa 2018.

Kymmenvuotinen, vaikeaan sairauteen päättynyt tutkijanura SKS:ssa jätti jälkeensä paljon muistoja. Kokosimme niistä otteita Vähäisiin lisiin, jonka lukijoille Ossi on tullut tutuksi idearikkaana kirjoittajana.

Lue loppuun

Ei kenenkään maalla?

Suomalainen 1800-luvun lopun arkkiveisu tapasi syntyä tunnettuun säveleen, joka samalla määräsi syntyvän arkkiveisun runomitan. Arkkiveisua kaupiteltiin laulamalla, vaikka itse myyntiartikkeli oli painettu kirjanen. Kun tutkija 2010-luvulla tarttuu arkkiveisuaineistoon, hän joutuu heti kättelyssä tekemään monia valintoja: puhuako arkkiveisun laulajasta vaiko kirjoittajasta, erottaako arkkiveisuissa esiintyvä puhuja arkkiveisun tekijästä esimerkiksi kirjallisuustieteellistä ”puhuvan minän” käsitettä käyttämällä. On päätettävä, nimittääkö arkkiveisun yleisöä lukijoiksi, kuulijoiksi vai laulun toistajiksi; historiallisesti arkkiveisujen pääasialliset vastaanottajat, oppimattoman rahvaan jäsenet, olivat tätä kaikkea.

Arkkiveisut ovat vain yksi esimerkki lajista, jonka tutkija tuntee herkästi liikkuvansa ei-kenenkään maalla. Myös esimerkiksi kansainväliset taidesadut alkoivat elää omaa elämäänsä kansan suullisesti toistamissa kertomuksissa – ja syntynyt toisinto saattoi etääntyä esikuvastaan kauas. Toisaalta myös monet kirjailijat hyödynsivät aktiivisesti suullisen perinteen aineistoja ja aiheistoja omassa kaunokirjallisessa työskentelyssään. Niin Otto Manninen, Eino Leino kuin monet muutkin aikalaiset aloittivat uransa 1890-luvulla kirjoittamalla ns. kaunokirjallisia rekilauluja, hyvin paljon suullisen perinteen kansanlauluja muistuttavaa runoutta. Aino Kallas puolestaan kirjoitti suullisena perinteenä vuosikymmeniä eläneitä kertomuksia uudelleen novelleiksi ja pienoisromaaneiksi, olivatpa aiheena sitten Viron maa- ja työorjuuden historia tai kansainvälisestikin levinneet ihmissusiuskomukset.

Lue loppuun

Tutkijat ovat ihmisiä

Twitterissä aktiivisen tutkijan Oula Silvennoisen asettuessa eduskuntavaaleissa ehdolle monet poliitikot nostivat esille, että Silvennoisen on ehdokkuutensa jälkeen turha esiintyä puolueettomana tutkijana. Myös perustuslakiasiantuntijoiden kohdalla monet melko nimekkäätkin henkilöt kaivelivat professorien aikaisempia poliittisia kytkentöjä esiin negatiiviseen sävyyn, ja käytännössä vihjailivat, että tutkijoilla on kommentoinnissaan poliittinen agenda.

On täysin ilmiselvää, että jokaisella ihmisellä on sidonnaisuuksia, jonkinlainen maailmankatsomus sekä poliittisia näkemyksiä. On osa tutkijan ammattitaitoa pyrkiä tunnistamaan omat sidonnaisuutensa ja ainoastaan eettistä pyrkiä erittelemään ne mahdollisimman analyyttisesti ja eksplisiittisesti.

Lue loppuun

Kirjallisuus ja musiikki – toisiaan inspiroivat kumppanukset

Kun kuuntelen radiosta poppia, olen tekemisissä musiikin kanssa, ja kun luen romaania, olen kirjallisuuden parissa, eikö vain? On tavallista, että taiteen ja kulttuurin osa-alueet erotetaan toisistaan. Niillä on kuitenkin paljon yhteistä, ja ne leikkautuvat toisiinsa tiiviistikin.

Musiikin ja kirjallisuuden kietoutuminen yhteen oli kantava ajatus, kun professori Liisa Steinby ja yliopistonlehtori Susanna Välimäki ryhtyivät laatimaan tutkimusartikkeleista koostuvaa teosta Kirjallisuuden ja musiikin leikkauspintoja (SKS 2018). Nykyajalle tyypillisesti molemmat asiantuntijat edustavat rajattua oppialaa, kirjallisuutta tai musiikkia. Molemmilla oli kuitenkin myös kokemusta ja käsitys siitä, että alat eivät ole selvärajaisia.

Lue loppuun

Nimi tekee naisen – ainakin kirjallisuudessa

Elli, Hanna ja Martta – miksi nämä nimet tuovat mieleen tietynlaisia naishahmoja? Selitystä voi hakea ainakin kaunokirjallisuudesta. Naisten etunimiin liittyy vahvoja mielikuvia, joista osa on peräisin jo Aleksis Kiven, Minna Canthin ja Juhani Ahon tuotannosta. Myöhempi kirjallisuus yleensä vahvistaa käsityksiä.

Kirjallisuuden Ellit liikkuvat usein pienessä ja suojatussa elämänpiirissä. Sellaisen tapaamme jo Juhani Ahon Papin tyttäressä ja Papin rouvassa. Nuoren Ellin haaveet tukahdutetaan kerta toisensa jälkeen, eikä hän avioliitossakaan saa osakseen onnea. Hänen sukulaissielultaan vaikuttaa Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet -romaanin Elli, tohtorin vaimo, joka potee rakkauden puutetta. Käsitöiden tekeminen ja pianonsoitto eivät tuo hänenkään elämäänsä riittävästi sisältöä. Kirjallisuudessa Ellit ovat saaneet pikku rouvan osan.

Lue loppuun