Yö vai päivä

Tätä kyselevät Risto Jarvan ulkomaalaiset vieraat samannimisessä elokuvassa vuodelta 1962. Unescon palveluksessa oleva tutkijaryhmä, professori Sedano (Eino Krohn), hänen assistenttinsa (Ismo Kallio) ja sihteerinsä (Numidia Vaillant) sekä opettaja (Elina Salo) tekevät kesäisen matkan Suomessa. Heidän on määrä tutkia miten asianmukaisella kulttuuripoliittisella ohjelmalla voitaisiin varjella arvokkaita pieniä kulttuureja tuhoutumasta. Löyhä käsikirjoitus oli Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran, dialogi Pentti Saarikosken ja Markku Lahtelan. Elokuva parodioi suomalaiskansallisella kuvastolla ja se huipentuu eksoottiseen juhannusjuhlaan kokonpolttoineen, soihtukulkueineen ja yöttömän yön viettoon saaressa. Elokuvassa tanssitaan, rakastutaan, haahuillaan metsissä ja vesillä ja kuullaan jopa Puumala-Calypso. Video antaa muutenkin osviittaa elokuvan hengestä. Yön ja päivän, valon ja hämyn, unen ja valveen, toden ja mielikuvituksen, luonnon ja  ihmisen rajat häilyvät.

Aika ei ollut ehkä vielä otollinen tälle ”uuden aallon” ironiselle elokuvalle, koska se suututti niin Puumalan kunnanisät kuin Suomen Matkailijayhdistyksenkin ja myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ”perinteen puhtaudesta” huolestuneen Kansanperinteen valiokunnan. Elokuva kun ei antanut oikeaa kuvaa suomalaisesta juhannuksesta ja sen perinteistä.

Klassisempaan tyyliin kesäyön kirkkaudesta kirjoitti Sakari Topelius Maamme kirjassaan: ”Kun aurinko on lyhytaikaiseen lepoonsa laskeutunut, koko luonnon täyttää omituinen, uneksiva mieliala. Valon haltijatar on poissa, useimmat linnut ovat ääneti, ihmiset ja eläimet etsivät lepoa, kasvit odottavat yötä, mutta yö ei tulekaan. – Koko luonto loistaa; kaikki on niin pehmeää, niin selkeää ja niin hiljaisen mietemielistä. Ruoho on hienoimman sametin kaltaista, kaikki lehdet näyttävät läpikuultavilta; jokapäiväisimmätkin esineet, sellaiset kuin aita, lato, laitumella käyvä hevonen, näyttävät omituisen ja ihmeellisen ihanilta. Jos metsässä kävelen, näyttävät minusta jylhät petäjät pumpuleihin käärityiltä. Jos järvellä soudan, tuntuu minusta ikään kuin rannat eivät olisi koskaan olleet niin viehättävän kauniita. Lisäksi on kaikkialla hiljaisuus, jonka keskeyttää ainoastaan laulurastaan sulosointuinen sävel. – On kuin yön kirkkaus siirtyisi ihmisen silmään.”

Kuin kaikuna Topeliukselta kirjoittaa F.E.Sillanpää: ”Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa.” (Ihmiset suviyössä). Kesäisen yön, tai juhannusyön, taika on käsinkosketeltava: ”Sadat valoisat suvi-illat ovat päältä katsoen toistensa kaltaisia niin kuin arparullat maljakossa, mutta yhden arvan sisällä on suuri voitto, juhlallisesti jännittävä, niin kuin ukonilman uhka maatamenon hetkellä…” (Silja, nuorena nukkunut).

Juhannusyö onkin taikojen aikaa. Vuoden lyhimpänä yönä ehtii tapahtua paljon merkillisiä asioita. Sananjalka kukkii, aarnivalkeat palavat, vesi muuttuu viiniksi, juhannuskaste nostattaa paitsi lempeä myös hävittää kasvoilta teerenpilkut ja kaunistaa kasvot. Voi kieriskellä alastomana kosteisella niityllä tai kuunnella enteitä maakivellä, kolmasti muutetun huoneen katolla tai kolmen tien risteyksessä. Voi kerätä seitsemän yrttiä tyynyn alle, katsella lähteeseen tai kiertää kaivoa tulevan mielitietyn näkemisen toivossa. Naimaonnea voi kysäistä myös sialta: ”Juhannuksen käytti pihaton oven takan kysymäs, mitä sika röhähtä. Välist se röhäht, välist ei sika puhunu mittäm, vaik mitä sanos. Kysytti ain jottai, jos lie naimine ja mihi sika röhäht, se lie tosi sit. Ei kaikken puheen röhähtänny.” (Karjala T.l. 1937). Tulevan sadon ja karjaonnen varmistaminen kuuluvat nekin juhannukseen.

Keväällä ja alkukesällä esi-isämme viettivät säänjumala Ukon juhlaa, jotta kylvöt onnistuisivat. Johannes Kastajan syntymäjuhlaa on vietetty 1300-luvulta lähtien, ja aikanaan juhannuksesta tuli myös suosittu ripillepääsy- ja vihkipäivä. Nyt kaupungistuneet suomalaiset matkaavat sankoin joukoin mökeille, vesille, rannoille ja ulkoilmajuhliin. Tunnelma lienee kuitenkin yhtä riehakas edelleen.

Lisää juhannustietoutta:

http://www.finlit.fi/fi/tietopaketit/vuotuisjuhlat/juhannus

http://www.finlit.fi/fi/tietopaketit/vuotuisjuhlat/juhannus/kirjallisuutta

Hyvää juhannusta!

Kuva: Jouni Ojutkangas

Kuva: Jouni Ojutkangas

Liisa Lehto

Arkistotutkija Liisa Lehto on työskennellyt SKS:n arkistossa vuodesta 1984 ja on keskittynyt arkiston moninaiseen asiakas- ja tietopalveluun. Omimpia alueita hänelle ovat kansanusko, uskomustarinat ja erilaiset muistitietoaineistot. Erityisesti karjalainen muistitieto ja kotiseutumatkailu ovat olleet hänen kiinnostuksensa kohteina.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *