Suomalainen menetelmä

Bernard Chartreslainen, 1100-luvulla elänyt uusplatonistinen oppinut, kuvasi omaa opinharjoitustaan vertaamalla itseään ja kollegoitaan kääpiöihin, jotka seisovat jättiläisten hartioilla. Toteamusta on pidetty varhaisena esimerkkinä tieteen edistymistä koskevasta ajattelutavasta. Bernard tuskin tarkoitti samanlaista tieteellisen tiedon kasautumista kuin Isaac Newton, joka käytti samaa vertausta yli 500 vuotta myöhemmin. Sittemmin tieteellisen ajattelun ja tiedon muutoksia on kuvattu Thomas Kuhnin lanseeraaman paradigman käsitteen avulla. Tieteellinen tieto ei vain kasaudu, vaan yhtälailla kumoutuu. Uusi paradigma muuttaa koko maiseman toiseksi.

Ihmistieteissä kasautuminen ja kumoutuminen eivät ole yksiselitteisiä. Varhaisemmat tutkimustulokset ja tutkimustavat toki vanhenevat ja menettävät pätevyytensä, mutta humanistinen tutkija saattaa edelleen viitata 10, 50 tai jopa 100 vuotta vanhaan tutkimukseen muutenkin kuin oppihistoriallisena esimerkkinä erilaisesta ajattelutavasta. Yhtä lailla klassikkoihin ja vanhempiin paradigmoihin saatetaan palata – ne näyttävät uusilta, kun maisema niiden ympärillä on muuttunut. Klassikko voittaa myös aina oman irvikuvansa, joka on syntynyt oppikirjamaisista tiivistyksistä, yksinkertaistuksista ja kriitikoiden karrikoinnista. Sitä paitsi voimme sortua itsekin kritiikittömään itseymmärrykseen, jos emme havahdu huomaamaan, minkälaisten jättiläisten hartioilla tai hautakummuilla seisomme.

1800-luku merkitsi ihmistieteissä perinpohjaista murrosta. Suuri osa nykyisistä oppialoista määriteltiin silloin joko kokonaan uudestaan tai ne syntyivät tuolloin. Ajankohdan yhteiskunnallinen ja ideologinen ympäristö painoi leimansa tieteeseen ja monet alat syntyivät oman aikansa yhteiskunnallisesta tilauksesta. Eurooppalainen imperialismi ja nationalismi elivät kukoistuskauttaan, teollistuminen eteni kiihkeään tahtiin. Yliopistoissa ja akatemioissa kävi kihinä: kieliä ja kirjallisuuksia tutkiva filologia kehkeytyi kansallisaatteiden käytevoimasta, taloustiede ja sosiologia muodostuivat selittämään modernia kapitalistista yhteiskuntaa, antropologia sikisi imperialismin ja kolonialismin vauhdittamana ja sen kritiikkinä. Folkloristiikka sai alkunsa yhdistelemällä filologiaa, nationalistisia herätteitä ja etnografista antropologiaa. Erilaiset kulttuuriset toiseudet tavoitettiin läheltä ja kaukaa – ja käytevoimana ollut varmuus oman kulttuurin ylivertaisuudesta alkoi hitaasti karista.

Synty vaikutti oppialoihin, mutta ei kahlinnut niitä pelkästään aatteiden käsikassaroiksi.

Toukokuun 10. päivä 2013 tuli kuluneeksi 150 vuotta Kaarle Krohnin syntymästä. Hän ja hänen isänsä Julius Krohn olivat kummatkin merkittäviä toimijoita suomalaisessa kulttuurihistoriassa – he olivat suomalaisen nationalismin avainhenkilöitä, isä Julius monipuolinen runoilija, kirjallisuuden ja kansanrunouden tutkija ja poika Kaarle isänsä työn jatkaja ja uuden tieteenalan, kansanrunoudentutkimuksen ja akateemisen folkloristiikan kehittäjä. Kaarle Krohnille perustettiin maailman ensimmäinen yksinomaan folkloristiikalle omistettu oppituoli – ensin henkilökohtaisena ylimääräisenä ja sitten varsinaisena professuurina.

Erilaisten paradigmakäänteiden jälkeen näytti vielä hetki sitten, että isä ja poika Krohnin työ eli ennen kaikkea niissä instituutioissa, joita he olivat rakentamassa. Kumpikin kehitti vertailevaa kansanrunoudentutkimusta selittääkseen kansalliseksi embleemiksi nousseen kalevalaisen suullisen runouden luonnetta ja alkuperää. Heidän kehittämänsä ja Kaarle Krohnin maailmanmaineeseen nostama maantieteellis-historiallinen metodi lienee ainoa suomalaisen humanistisen tutkimuksen saavutus, joka on levinnyt kansainvälisesti tunnustettuna paradigmana, ns. suomalaisena menetelmänä. Toisen maailmansodan jälkeen ja varsinkin 1960-luvulta lähtien folkloristiikka on irtautunut ja kritisoinut tätä lähestymistapaa. Ulkopuoliselle tarkkailijalle saattoi näyttää siltä, että Krohnien elämäntyöstä oli jäänyt jäljelle folkloristiikan oppiaine Suomessa ja heidän vaikutuksensa tieteellisiin seuroihin kuten Suomalaiseen Tiedeakatemiaan, Folklore Fellowsiin ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan.

Tosiasiassa Kaarle Krohn oli erittäin kansainvälinen tutkija, jonka vaikutus oli paljon laajempaa kuin myöhemmin kritiikin kohteeksi joutunut diffusionistis-evolutionistinen metodi. Krohn jätti jälkeensä systematisoivan tutkimusperinteen, joka näkyy mm. edelleen täydentyvinä tyyppiluetteloina. Hän ei myöskään yksinomaan luonut yhtä kansallista tiedettä, vaan jätti perinnökseen alun alkujaan kansainvälisesti suuntautuneen ja komparativistisen, vertailevan kansanrunoudentutkimuksen.

Tiede ei kuitenkaan etene lineaarisesti. Juuri kun alan suomalainen tiedeyhteisö on luullut karistaneensa menneisyyden taakan, ennen kaikkea nationalistiset olettamat ja vääräksi oletetun diffusionistis-evolutionistisen kulttuuriteorian, näyttää ainakin jälkimmäinen uudessa muodossa palanneen vakavan keskustelun aiheeksi. Miten inhimillisen kulttuurin tuotteet, erityisesti kielimuodot ja suullinen perinne kehkeytyvät, kulkeutuvat ja lainautuvat? Olisiko uusista tietotekniikan ja genetiikan sovelluksista hyötyä kulttuurituotteita tarkasteltaessa? Tänään saamme kuulla monista näistä teemoista lisää.

Joskus kuulee sanottavan, että merkkimiesten – yleensä, vaan ei onneksi enää aina vain miesten – juhlistamisesta olisi luovuttava. Olen eri mieltä. Joskus tasavuodet antavat hyvän aiheen tarkastella, mitä kaikkea tutkimuksessa on tapahtunut. Parhaimmillaan ne pakottavat meidät itsekritiikkiin omien itsestäänselvyyksiemme suhteen ja avaavat virkistävän näkökulman oppihistoriaan unohdettujen klassikkojen teksteihin.

Yksi vastaus artikkeliin ”Suomalainen menetelmä

  1. Tuomas M. S. Lehtonen: ”Parhaimmillaan ne pakottavat meidät itsekritiikkiin omien itsestäänselvyyksiemme suhteen ja avaavat virkistävän näkökulman oppihistoriaan unohdettujen klassikkojen teksteihin”.
    Tämä pitää paikkansa. Jollen olisi tehnyt 80-luvun alussa proseminaariesitelmääni evolutionisti-antropologi Lewis Morganista, en olisi varmaankaan kyennyt näkemään antropologisesti portugalilaisten ikiaikaista rasismia – vaikkapa väitöskirjatyössäni.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *