Koko vuosi koronaa

Se puraisi minua todennäköisesti samana päivänä kuin toinen korona-aiheinen blogitekstini julkaistiin marraskuussa.

SKS:n arkisto oli kerännyt suomalaisten kokemuksia koronasta jo maaliskuusta 2020 lähtien. Olin valikoitunut Koronakevät-keruuaineiston vastuuhenkilöksi ja siten päässyt jo varhaisessa vaiheessa lukemaan, kirjoittamaan ja puhumaan pandemian vastaajissa herättämistä tunteista ja ajatuksista.

Mutta saada nyt itse tauti. Rajansa sitoutumisellakin.

Eristyksessä minulle pitivät seuraa Netflixin lisäksi hätä, syyllisyys, huoli ja pelko, jos muuten yksinäiseksi itseni tunsinkin. Ystävien, kollegojen ja viranomaisten etähuolenpito lämmitti. Tosin, jos läheinen sairastumisestani kuultuaan alkoi ensi töikseen ääneen laskeskella viimeisen tapaamisemme ajankohtaa, liittyi joukkoon myös närkästys. Lääkäri kyllä kehotti tarkkailemaan painon tunnetta rinnassa, mutta mistä apu painon tunteeseen mielessä? Vielä tuossa vaiheessa lähipiirissäni ei ollut ketään taudin sairastanutta, joten vertaistukea hämmennykseen ei sitä kautta löytynyt.

Hysteria, fatalistinen välinpitämättömyys, usko, toivo, epätoivo, viha, turhautuminen, kiitollisuus. Muistin sen laajan tunteiden ja kokemusten kirjon, joka Koronakevät-kirjoituksista oli välittynyt. Vaikka sairaskokemuksia ei aineistoon sisältynytkään, sain siitä merkittävän – ja kieltämättä yllättävän – avun mieleni myllerryksen järjestämiseen: jokaisella on syynsä pelkoihinsa, joihin liittyy usein juuri huoli läheisestä – jostain vielä läheisemmästä ja heikommasta kuin minä. Hämmennys sai väistyä ja keskittyminen toipumiseen saattoi alkaa.

Vuosi vaihtui ja oma tauti hiipui. Koronakevät-aineistokin oli siirtynyt elinkaaressaan uuteen vaiheeseen arkiston asiakastiloissa, tutkijoiden lähdeaineistona. Pandemia sen sijaan ei osoittanut laantumisen merkkejä ja julkinen keskustelukin oli saanut uusia sävyjä niin turhautumisen kuin rokotusten alkamisen myötä. Pandemia palasi päivärutiineihin, kun päätimme toteuttaa Koko vuosi koronaa -keruun. Se alkoi edellisen keruun vuosipäivänä 12. maaliskuuta.

Tällä kertaa vertaistuen tarve kohdistui aineiston keräämiseen: miten houkutella ihmisiä vastaamaan, kun ilmassa on jo selvää koronaväsymystä? Kun huhtikuussa muistiorganisaatioiden edustajia Baltiasta ja Pohjoismaista kokoontui Pandemic life writing -verkkotyöpajaan jakamaan kokemuksiaan korona-ajan kokemuskerronnasta ja sen keräämisestä, selvisi, ettemme SKS:n arkistossa olleet haasteemme kanssa yksin.

Organisaatioiden erilaiset keruumenetelmät ja yhteistyöhankkeet herättivät uteliaisuutta – ja unelmiakin. Norjassa kansalaisia kutsutaan jakamaan ajatuksiaan ja kokemuksiaan pandemiavuodesta muistiorganisaatioiden Minner.no -portaalin kautta. Verkkoalustalla vastaukset ovat kaikkien halukkaiden luettavissa, mikäli kirjoittaja on tähän suostumuksensa antanut. Latviassa taas kerätään koronapäiväkirjoja yhteistyössä kolmen kulttuurialan verkkojulkaisun kanssa. Myös nämä tekstit ovat avoimesti luettavissa latvialaisen kansanperinteen Garamantas.lv -digitaalisessa arkistossa. Etenkin Latviassa myös media on lähtenyt projektiin innokkaasti mukaan, ja kokemukset yhteistyöstä ovat olleet positiivisia puolin ja toisin. Vastausten vaivaton saavutettavuus tutkijoiden ja kriisiaikalaisten tarpeisiin sai kieltämättä haaveilemaan vastaavanlaisesta keruualustasta. Voisimmeko mekin tulevaisuudessa kerätä ja saattaa aineiston nopeammin ja laajemmin kaikkien kiinnostuneiden käyttöön? 

Korona tuli kylään, päätti asettua taloksi – ja kävi tuttavallisemmaksi kuin olisin toivonut. Yli vuoden jatkuneen yhteiselon jälkeen tulee kiusaus arvailla, millaisen perinnön epätoivottu, mutta läheiseksi tullut kuokkavieras jälkeensä jättää elinvoimansa aikanaan hiivuttua. Kriisi on erottanut, mutta myös yhdistänyt: meillä koronakeruut ovat löytäneet vastaajansa, arkistoitu aineisto tutkijansa ja tutkijat toisensa. Havainnot, oivallukset, haaveet eivät ehkä vielä näin koronan häiriköidessä tunnu kummoiselta perinnöltä. Se, miten tuo perintö aikanaan käytetään, näyttää sen todellisen arvon.

Marja-Leena Jalava

Kuva: Marja-Leena Jalava

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *