Hyvinvointipizzan sivumakuja

Tänään ruotsalaisessa päiväkodissa askarrellaan. Lapset saavat eteensä pahvista leikatun pizzaviipaleen, jonka jokainen saa koristella mieleisillään täytteillä. Tämän jälkeen palaan kiinnitetään kuminauha ja se asetetaan hatuksi päähän, kärki eteenpäin. Lapset pyydetään tiiviiseen piiriin huoneen keskelle, jokainen ottaa vierustovereitaan kädestä kiinni. Kun lastentarhanopettaja antaa merkin, kaikki lapset kumartavat eteenpäin. Ja hoppsan: paloista muodostuu kokonainen pizza!

Tästä on kyse pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa, totesi Yhdysvalloissa asuva Ruotsin kunniakonsuli Barbro Osher toukokuun alussa San Franciscossa pitämässään luennossa. Pohjoismaissa jokainen kansalainen on pala kakkua.

Osherin hengennostatuksen yleisönä oli kansainvälinen joukko pohjoismaisten kielten, kulttuurien ja historian tutkijoita, jotka olivat kokoontuneet Society for the Advancement of Scandinavian Studyn 103. vuosittaiseen konferenssiin, jonka tänä vuonna järjesti Berkeleyn yliopisto. Osherin ylistys pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle herätti kuulijoissa tyytyväistä mutinaa ja spontaaneja aplodeja mutta myös kiemurteluja. Tämähän se Pohjoismaiden ongelma juuri on: varma vakaumus siitä, että meidän mallimme on paras ja moraalisesti ylivertaisin! Ylimielisyys on aito haitta kansainvälisissä ympyröissä – ainakin mikäli luotamme International Peace Institute IPI:n ulkoministeriölle tekemään selvitykseen, joka tehtiin Suomen hävittyä äänestyksen YK:n turvallisuusneuvoston paikasta. Pohjoismaisen asenteen havaittiin haitanneen Suomen tietä neuvostoon.

Menestystarinoiden rakentamisen sijaan tutkijat kokevat tehtäväkseen pikemminkin etsiä historiasta ja yhteiskunnasta kipupisteitä ja kohtia, joissa olisi voitu toimia toisin. Tämä tuli hyvin esiin SASS-konferenssin monissa holokaustia käsittelevissä esitelmissä.

Nykytutkijat korostavat, että Tanskan ja Ruotsin sodanaikaiset juutalaisten pelastusoperaatiot ovat vain yksi puoli menneisyydestä. Toinen puoli on se, että näiltäkin kansakunnilta löytyy anteeksi pyydettävää – kuten sodanaikainen tiukka pakolaispolitiikka. Samalla selväksi käy se, miten holokaustin tutkimus kietoutuu monin tavoin kansalliseen ja kansainväliseen politiikkaan. Viimeisen kymmenen vuoden aikana useissa Pohjoismaissa holokaustiopetus on otettu koulujen opetussuunnitelmiin ja holokaustin muistopäivä kalenteriin. Globaali muistikulttuuri rantautuu paikallisiin historiakulttuureihin.

Suomessa holokaustitutkijat ovat pyrkineet purkamaan täkäläistä erillissota-argumentaatiota ja juutalaisvähemmistön ja kansallisen historiantulkinnan konsensusta. Tehtäväksi on otettu selvittää ”hiljaisuuksia”, joita liittyy esimerkiksi kotirintaman juutalaisvastaisuuteen ja juutalaisille kielteiseen pakolaispolitiikkaan. Tutkimuksen tähänastisia tuloksia on luettavissa vastikään ilmestyneessä teoksessa Finland’s Holocaust. Silences of History (Palgrave Macmillan 2013), jonka ovat toimittaneet Simo Muir ja Hana Worthen.

Nähtäväksi jää, missä määrin ja millä aikataululla globaalit muistamistrendit vaikuttavat suomalaisten yleiseen historiatietoisuuteen, jossa on totuttu korostamaan omien olosuhteiden poikkeuksellisuutta.

Kati Mikkola

Tutkijatohtori Kati Mikkolan erikoisalaa ovat kansanperinteen kerääjät, isänmaallisuus eliitin ja kansan näkökulmista, uutuuksien vastustus 1800-luvun Suomessa sekä maallistuminen ja uskonnollisuuden muutos. Tällä hetkellä hän tekee tutkimusta Koneen Säätiön rahoittamassa Helsingin yliopiston ja SKS:n tutkimushankkeessa Rajavetojen kulttuuriperintö: perinnearkistot suomalaisuuden rakentajina.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *