Haastaako kaunokirjallisuus elämäntaito-oppaat?

”Minä kun olen aina luullut, että fiktiiviset henkilöt ovat pelkkiä satuolentoja!”

Näin huudahti taannoin eräs kirjallisuuspiirini ensikertalainen. Hän oli hämmästynyt siitä, että piirissä oli keskusteltu romaanin henkilöistä kuin todellisista ihmisistä ja mietitty, miltä heistä missäkin romaanin tilanteessa tuntui.

Kommentti jäi kaikumaan mieleeni. Olin luullut, että useimmilla ihmisillä olisi sellainen perusoletus, että kaunokirjallisuus on hyvä keino oppia ymmärtämään muita ihmisiä. Ainakin omasta mielestäni ihmisiin tutustuminen on eräs kirjallisuuden lukemisen parhaista puolista. Myös kirjallisuuden historiassa fiktioon eläytyminen on ollut ajoittain kiivaankin keskustelun aihe – sitä on pidetty jopa vaarallisena.

Tiede on viime aikoina koettanut selvittää, mitä lukijassa tapahtuu, kun hän samastuu kirjalliseen henkilöön. On eritelty, saako minäkerronta lukijan kokemaan empatiaa helpommin kuin kaikkitietävä kertoja. Lisäksi on ilmaantunut uusia keinoja aiheen tutkimiseen, kun teoreettisen pohdinnan lisäksi on tullut mahdolliseksi kuvantaa lukijoiden aivoja. On koetettu selvittää, voisiko kirjallisuuden lukeminen suorastaan parantaa lukijoiden empatiakykyä.

Vastauksia ei ole vielä juurikaan saatu, mutta jo kysymyksenasettelut ovat tärkeitä. Ne todistavat, että sillä on merkitystä, mitä lukemattomat lukijat eri vuosisadoilla ovat kirjallisuudesta hakeneet: mahdollisuutta jännittää, iloita, pelätä ja surra fiktiivisten henkilöiden mukana. Tällaisten tunteiden kokeminen kirjallisuudessa tuntuu monista merkitykselliseltä ja myös tosielämän näkökulmasta tärkeältä. On kuin kirjallisuudessa koetut tunteet toisivat elämänkokemusta vähällä vaivalla mutta sitäkin syvemmin.

Kaunokirjallisuus voi siis tarjota juuri sitä samaa mitä sankat lukijajoukot etsivät elämäntaito-oppaista. Aihepiiri avaakin lavean ja toistaiseksi vähän hyödynnetyn mahdollisuuden yleistajuistaa kirjallisuudentutkimusta. Kirjallisuus suorastaan tuputtaa aiheita teoksille, jotka flirttailevat elämäntaito-oppaiden lajityypin kanssa ja samalla salakuljettavat lukijalle tietoa siitä, millä tavalla kirjallisuuden saa tuntumaan itselle tärkeältä ja hyödylliseltä.

Eräs esimerkki tästä on brittiläisen Alain de Bottonin teos Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi. Siinä de Botton kertoo sivistyneen viihdyttävästi, millä tavoin Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin henkilöt ovat onnellisia tai onnettomia, mikä heidän elämänasenteessaan on vialla ja miten vika korjataan.

Esimerkiksi luku ”Miten opit kärsimään onnistuneesti” kertoo, millä tavalla romaanin rouva Verdurin, jota ei koskaan kutsuta niihin seurapiireihin joihin hän väsymättä pyrkii, tukahduttaa katkeruutensa, esittää ulospäin onnellista ja kärsii. Sen sijaan romaanin Proustia muistuttava kertoja löytää keinon jalostaa omat kärsimyksensä – astman, sydänsurut, ruoansulatusvaivat, neuroosit, kuolemanpelon ja hiirikammon – ymmärrykseksi ja taiteeksi.

Proustin elämä ja teokset tulevat de Bottonin kirjaa lukiessa tutuksi, ja samalla kirja tosiaan toimii kuin elämäntaito-opas: se saa ajattelemaan niin ihmissuhteita kuin omaa elämänasennetta. Proust itse muotoili käsityksen kirjallisuuden relevanssista ihmisen elämässä näin: Tosiasiassa jokainen lukija on oman itsensä lukija. Kirjailijan teos on vain jonkinlainen näkölaite, jonka hän ojentaa lukijalle, jotta tämä pystyisi erottamaan jotakin sellaista, mitä ei ehkä olisi nähnyt itse. Se että lukija sisimmässään tunnistaa sen mistä kirja kertoo, todistaa kirjan olevan tosi.

Suomessa de Bottonin kirjan hengenheimolainen on Sirke Happosen Muumiopas. Se esittelee muumikirjojen ja -sarjakuvien hahmot ja kertoo, miten voimme hahmojen avulla ymmärtää erilaisia ihmisiä. Vaikka kirja on tutkijan tuhti tietopaketti, se on rakennettu keveäksi muun muassa ottamalla mukaan sellaisia jaksoja kuin ”Muuntaudu Muumimammaksi” ja ”Meidän maailmamme Niiskuneidit”.

Möröksi muuntautumisohjeessa neuvotaan muun muassa: Kuvittele, että kaikki sinussa painaa kuin kivi. — Liiku hitaasti eteenpäin ylävartalo paikallaan. Ajatus mörkönä liikkumisesta konkretisoi hauskasti ajatusta kirjallisiin hahmoihin samastumisesta. Empatiaa teoksessa kutsutaan esiin kuvaamalla Homssua: Perusohje kuuluu: vetäydy. — Kun olet turvallisesti yksin, asetu johonkin mukavaan paikkaan ja anna mennä: kuvittele, maalaa tai kirjoita, piirrä mieleen, paperille tai ruudulle. Piirrä se mitä toivot ja kaipaat, piirrä suuttumus, kauhu ja pettymys, piirrä kimaltava niitty ja jyhkeä ukkosrintama.

Maalaamalla liikuttavan kuvan ujoutensa takana luovasta ihmisestä Happonen osoittaa lukijalle kädestä pitäen, että fiktiiviset hahmot voivat kertoa jotain relevanttia siitä, mitä todellisten ihmisten mielissä tapahtuu.

Vakuuttaisikohan Muumiopas taannoisen kirjallisuuspiiriläisen siitä, että fiktiiviset hahmot eivät ole pelkkiä satuolentoja?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *