Avoin tiede: utopia vai dystopia?

Kolmisen vuotta sitten väitin, että ”suomalaisessa tiedepoliittisessa keskustelussa tieteellinen kustantaminen on laiminlyöty alue”. Keskeisimmät väitteeni koskivat tiedeyhteisön, kustantajien ja jakelukanavien keskinäisen suhteen muuttumista.

Tieteellisestä julkaisutoiminnasta on viime vuosina keskusteltu Suomessa ja myös kansainvälisesti enemmän kuin aiemmin. Meikäläisessä keskustelussa huomio on kiinnittynyt siihen, miten tieteellisiä julkaisuja voidaan käyttää tiedeyhteisön – yliopistojen ja muiden tutkimuslaitosten ja yksittäisten tutkijoiden – työn tuloksellisuuden arvioinnissa, yliopistojen rahanjakomallissa ja tietysti perinteisesti tutkijoiden keskinäisen paremmuuden mittaamisessa työsuhteista ja tutkimusrahoituksesta päätettäessä. Opetus- ja kulttuuriministeriö ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan julkaisufoorumi ovat olleet tässä keskeisiä. Tieteelliset kustantajat ovat olleet jossain määrin sivussa tästä keskustelusta, vaikka he Tiedekustantajien liiton ja yksittäisten kustantajien edustajien ominaisuudessa ovat pyrkineet tuomaan esiin omia näkemyksiään.

Unelma vapaasta tiedon jakelusta vaikuttaa silti epäanalyyttiseltä utopialta – tiedon tuottamista, julkaisemista ja jakelua tarkastellaan edelleen ideaalista käsin eikä niitä ohjaavien taloudellisten ja kulttuuripoliittisten realiteettien pohjalta. Erityisen voimakkaasti nämä vaikuttavat sellaisen tieteellisen tiedon julkaisemiseen, jonka sisällöt ja kiinnostavuus ovat erityisen kontekstisidonnaisia kuten humanistisiin ja yhteiskuntatieteisiin.

Välillä näyttää unohtuvan, että tieteellisen julkaisemisen tärkein tehtävä on tieteellisen tiedon levittäminen, ei pisteiden kerääminen. Levittäminen liittyy tietysti olennaisesti siihen, minkälaisessa muodossa – paperilla, sähkökirjoina tai vapaasti käytettävissä olevina verkon kautta saatavina julkaisuina – tiedettä julkaistaan. Kyse on myös kielivalinnasta: miten avointa tai suljettua tieteellinen tieto on, kun se julkaistaan vain harvojen osaamilla kielillä tai jossakin tietyssä formaatissa. Toisaalta kyse on tieteellisistä meriittijulkaisuista, so. niistä, joiden ajatellaan sisältävän ennen julkaisematonta tietoa, ja niistä, joilla on yleisempi keskustelun, opetuksen tai yleisen yhteiskunnallisen tiedon funktio.

Ilmeinen tosiasia on, että näillä luokituksilla sekä tutkijoiden ja yliopistojen tuloksen ohjausjärjestelmällä on vaikutuksia siihen, miten, minkälaista ja kenelle tiedettä julkaistaan ja jaetaan. Suomenkielistä julkaisutoimintaa on usein puolustettu sillä perusteella, että se tavoittelee samalla kertaa eriytynyttä tiedeyleisöä, joka hallitsee suomen kielen, ja muuta sivistynyttä lukijakuntaa. Kyse ei ole vain kielivalinnasta. Valitettavasti kovin jyrkät kategorisoinnit näyttävät johtavan siihen, että ainakin humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla, ehkä jossain määrin myös luonnontieteissä, yleisen akateemisen keskustelun kannalta tärkeät puheenvuorot ja oppikirjat ovat tekijöilleen vähemmän houkuttelevia ja vähemmän meritoivia.

Johtaako kehitys siihen, että tieteellisen tiedon levittäminen jääkin toissijaiseen asemaan ja ensisijaista on julkaiseminen luokitelluilla, meriittejä ja rahoitusta tuottavilla kanavilla?

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on meikäläisessä tiedekentässä melko lailla omaa laatuaan. Olemme samanaikaisesti suomalaisen kulttuuriperinnön tutkijoiden, folkloristien ja kirjallisuudentutkijoiden, suomen kielen tutkijoiden ja niiden lähialojen tieteellinen seura, joka ylläpitää tutkimuslaitosta, kansanrunous- ja kirjallisuusarkistoa, tieteellistä kirjastoa ja harjoittaa FILIn muodossa kirjallisuusvientiä.

SKS on Suomen merkittävin humanistisen alan tiedekustantaja ja yksi suurimpia yleisen tietokirjallisuuden kustantajia. Samassa talossa yhdistyy poikkeuksellisella tavalla koko tieteellisen tiedon tuotantoketju. Tämä takaa sen, että vaikkapa tieteellisestä julkaisutoiminnasta puhuttaessa joudumme onneksemme ja tuskaksemme ottamaan huomioon useita, joskus keskenään erisuuntiin vetäviä näkökulmia.

Kustantajana SKS on pyrkinyt selkiyttämään profiiliaan yhtäältä vertaisarvioidun humanistisen tiedekirjallisuuden ja toisaalta suuren ostavan yleisön huomiota tavoittelevana yleisen tietokirjallisuuden tuottajana. Samalla pohdimme kirjan tulevaisuutta. Miten SKS:n olisi reagoitava erityisesti tiedekirjojen sähköiseen julkaisemiseen ja levittämiseen?

Tieteellisen tiedon levittämisen kannalta ensiarvoiset uudet kehityskulut – ennen kaikkea sähköinen julkaiseminen ja jakelu – ovat SKS:lle lähtökohtaisesti kiinnostavia ja houkuttelevia.

Sähkökirjoja olemme tehneet jo vuosia, mutta varsinkin tiedemaailmassa avoin verkon välityksellä tapahtuva julkaiseminen etenee. SKS on julkaissut esimerkiksi Kansallisbiografiaa verkon kautta jaettavaksi ja varsinaisena open access -julkaisuna Aleksis Kiven teosten kriittisiä editioita. Lisäksi olemme julkaisseet verkkosivuillamme mm. SKVR-tietokannan, Aleksis Kivi -tietopaketin, arkistoluetteloja ja lukuisia muita suomalaisen tieteen ja sivistyksen perusaineistoja.

SKS ei odottele passiivisena muutosta, mutta vielä emme ole ratkaisseet kaikkia sähköisten julkaisujen tuotantoon, kustannusrakenteeseen, säilyvyyteen ja levitykseen liittyviä kysymyksiä. Emme voi tarkastella asiaa pelkkien teknoutopioiden näkökulmasta, koska sähköisen julkaisemisen kustannusrakenteeseen, pitkäaikaissäilytykseen ja esimerkiksi tietoaineiston tekijänoikeuksiin liittyvät kysymykset koskevat kaikki meitä.

Mitä tapahtuisi, jos siirtyisimme vastikkeettomaan kaikkien saatavilla olevien sähköisten julkaisujen tuottamiseen? Minkälainen kustannusrakenne tästä seuraisi? Jouduttaisiinko vähitellen siirtymään siihen, että julkaisujen käyttäjien – yksittäisten kirjanostajien ja kirjastojen – sijaan kustannukset siirrettäisiin julkaisujen tuottajien harteille? Johtaisiko tämä parempaan ja paremmin leviävään tieteelliseen tietoon? Miten kauan ja missä muodossa sähköiset julkaisut olisivat käytettävissämme? Kun kirjoja painetaan yleensä satoja ja joskus tuhansia kappaleita ja kappaleet hajaantuvat maailman kirjastoihin ja yksityisille omistajille, on lopullinen häviäminen huomattavasti epätodennäköisempää kuin yhdelle, kahdelle tai edes muutamalle kymmenelle palvelimelle tallennettu aineisto. Eikä kyse ole vain palvelimista, vaan kaupallisista yrityksistä, joita ei ehkä huomenna enää ole.

Ymmärrän hyvin, että internet on meille ylivertainen tiedon jakelun kanava, mutta se ei ole vailla riskejä. Ymmärrän hyvin, että nopea ja helppo jakelu vauhdittaa tieteellisen tiedon kasautumista. Mutta toivon, ettemme sokaistu nykyhetkestä ja että varaudumme utopioiden ohella dystopioihin. Tieteellinen tieto on liian arvokasta hukattavaksi tulosmittareiden ja teknoutopioiden alttarille. Samalla tiedämme rakenteiden, toimintatapojen ja julkaisu- ja levityskanavien muuttuvan joka tapauksessa, paikalleen jääminen ei ole vaihtoehto.

Keskustelu jatkuu, katso esim. Free Science Blog.

3 vastausta artikkeliin ”Avoin tiede: utopia vai dystopia?

  1. Kaunis, naiivi kysymys: ”Johtaako kehitys siihen, että tieteellisen tiedon levittäminen jääkin toissijaiseen asemaan…”
    Ainakin opetuksessa tiedon rajoitus on tärkeämpää kuin sen saatavuus. Aloitin nyt uudestaan HY:n penkillä ja huonompaan suuntaan materiaalien avoimuudessa mennään suhteessa 90-lukuun. Esim kalvot pdf:tään, kopiosuojataan, piilotetaan lukematomiin eri järjestelmiin mahd kauas avoimesta webistä jopa usean salasanan taakse!

    • Yliopistojen opetusaineistojen osalta en osaa vatsata kysmykseen. Avoimeen tietoon liittyy haasteita, koska opettajien ja tutkijoiden kannalta on kyse myös heidän tekijänoikeuksistaan. Yhteisenä päämääräänä on kuitenkin avoimuuden ja saatavuuden lisääminen.

      • Siksi vastasin.
        Olen melkein samaa mieltä, sanoisin nimittäin, että Yhteisenä TOISSIJAISENA päämääräänä on avoimuuden ja saatavuuden lisääminen.

Vastaa käyttäjälle Tuomas M. S. Lehtonen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *