Pimeys

Olin lapsena hyvin pimeänpelkoinen. Pelottavia paikkoja olivat kellari, rappukäytävä, takapiha ja erityisesti ulkohuussi. Lukuisat olivat ne kerrat, kun jouduin ruinaamaan sisarta tai ketä hyvänsä lähisukulaista ns. huussikummiksi. Helsinki oli luultavasti tuolloin nykyistä hämärämpi ja pimeitä kortteleita ja kadunkulmia oli senaikuinen Vallila täynnään. Pimeys sekä pelotti että kutsui: leikit syksyn pimeillä takapihoilla olivat paljon jännittävämpiä kuin touhuilu päivänvalossa. Myöhemmin aikuisena talvikauden pimeys alkoi ahdistaa. Eräät naispuoliset sukulaiseni ilmaisivat asian kuvaavasti: ”Puttoo otsa silmil.”

Kansanrunousarkiston kokoelmista löytyy erilaisia vertauksia pimeyden määrälle: On niin pimiä, ettei istuu nää. Pimiä kun syntisen sielu. On niin pimmee, ettei musta hevonenkaa neä hänteesä nostoo. On pimee kon pösöön pesässä, ettei huuto kuulu tai ettei näe edes piippuaan imeä. Lue loppuun