La miä rupian tuulettelomaa niitä tulenpalavaisii tuskahuisii

Perinteisten itkuvirsien kieli on lumoavan kaunista ja nykysuomalaiselle käsittämätöntä. Loputtomat vieraat sanat ja kielikuvat seuraavat toistaan. ”Anna mie, vaimala vartuvuoni, rupielen vallan jälkimäisinä huomenesvarrekšien aikoina vallan nuorukkaista vuaklomarjua vualimaistani varšišijojen vieriltä valveuttelomah.

Läheisiä puhutellaan kiertonimityksillä, hellitellen. Kallis kantajani – äitini. Vallan nuori vuaklo-marja vaalimaiseni – tyttäreni. Itsensä itkijä nimeää vähätellen – mie vaimala vartuoni tai kurjainen itseni. Jos ei käsillä ole Aleksandra Stepanovan Itkukielen sanakirjaa, jää valtaosa sanoista käsittämättömiksi.

Lue loppuun