Nukkumatti oli poliittinen, mutta enimmäkseen harmittomalla tavalla

Olen saanut alkuvuoden aikana antaa useita haastatteluja tuoreesta kirjastani ja sen aiheesta eli itäsaksalaisesta nukkeanimaatiosta Nukkumatista. Kaikkein ilmeisimmät kysymykset ovat lopulta olleet yllättävän vaikeita:
– Mikä on saanut sinut kiinnostumaan Nukkumatista niin paljon, että olet kirjoittanut siitä kirjan?
– Oliko Nukkumatti propagandaa ja miten sen poliittisuuteen pitäisi suhtautua?

Toki olen näitä kysymyksiä pohtinut vaikka kuinka paljon, mutta vastauksista tulee helposti joko ylimalkaisia tai toivottoman pitkiä. Nyt yritän tiivistää mutta olla silti perusteellisempi kuin vaikkapa lehtihaastatteluissa on mahdollista.

Lue loppuun

Säveltävien naisten elämäkerrat esille – Uusi tieto muokkaa sekä historiakuvaamme että tulevaisuutta

Suomalainen viulisti ja säveltäjä Agnes Tschetschulin kirjoitti keväällä 1891 Lontoosta entiselle opettajalleen Joseph Joachimille Berliiniin: ”Valitettavasti sanotaan, ettei tämä [konsertti]kausi tule olemaan kovin hohdokas. Influenssa on uskollinen vieras monissa perheissä. Suurimmat mittasuhteet epidemian sanotaan saaneen Yorkshiressa: 75 ihmistä tuhannesta kuolee.” Maailmanlaajuinen pandemia (1889–1891) lamautti kulttuurielämää ja taiteilijoiden toimeentuloa myös 130 vuotta sitten. Historiallisten henkilöiden elämää tutkiessa törmää jatkuvasti tämän kaltaisiin seikkoihin, jotka sitovat menneisyyden ja nykypäivän toisiinsa hätkähdyttävän vahvasti.

Sidos koskettaa erityisellä tavalla tutkiessa aiemmasta historiankirjoituksesta syrjään jääneitä ihmisryhmiä, kuten 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella toimineita säveltäjänaisia. Heidän kirjeidensä, päiväkirjojensa ja muistelmiensa sisältämät kuvaukset siitä, miten vaikeaa on saada naisten säveltämää musiikkia esille, ovat naisten musiikin parissa työskenteleville kivuliaan tuttuja edelleen.

Lue loppuun

Jumalattarien kuvittamisesta

Kuvitin 30 jumalatarta, uskomushahmoa ja kansantarujen naishahmoa Karolina Kouvolan kirjoittamaan uunituoreeseen teokseen Pohjolan jumalattaret (SKS, 2021).

Kirjaa kuvittaessani pääsin tutustumaan kansanrunojen hahmoihin, joista en ollut monesta aiemmin kuullutkaan. Luonnostellessani jumalattaria tutkin, miten heitä oli aiemmin kuvitettu. Monista, varsinkin saaliinhaltijoista, ei löytynyt aiempaa kuvamateriaalia. Sain mahdollisuuden käyttää luovuuttani ja luoda näille jumalattarille ulkonäöt. Pyrkimyksenäni oli kuvata moninaisesti erilaisia vartaloita kuvitusten hahmoissa. Useita jumalattaria kuvaillaan kauniiksi nuoriksi naisiksi. Halusin rikkoa tietoisesti tätä visuaalista jatkumoa luoden toivottavasti monille naisille samastuttavia voimahahmoja.

Lue loppuun

Matias Aleksanteri Castrénin ruotsinkielinen käännös Vanhasta Kalevalasta ilmestyi vuonna 1841 – Kalevala öfversatt af M. A. Castrén täyttää 180 vuotta

Kun Elias Lönnrotin kokoama runoeepos Vanha Kalevala julkaistiin vuonna 1835, siitä tuli pian suomalaisten oman kansallisuuden, kielen ja kulttuurin merkkiteos – kansalliseepos.

Suomen kielen asema oli 1800-luvun alussa vielä vähäinen: suomea käytettiin lähinnä kirkollisissa tilaisuuksissa, ja koulutuksen kielenä oli vielä pitkään ruotsi. Vaikka Kalevalan merkitys suomalaiselle kansakunnalle oli kiistaton ja innostus sitä kohtaan suurta, Kalevalan runokieli oli jokseenkin vaikeaa ymmärtää suomea äidinkielenäänkään puhuvien keskuudessa.

Yksittäisiä runojen ja runosikermien ruotsinnoksia oli julkaistu sanoma- ja aikauslehdissä jo ennen Kalevalan ilmestymistä, itsensä Lönnrotin ja muiden aikansa kulttuurivaikuttajien kuten J. L. Runebergin kääntäminä. Suomen kielen lehtori C. N. Keckman, joka tuoreeltaan luennoi yliopistolla Kalevalasta, oli laatinut suorasanainen ruotsinnoksen jo vuonna 1835. Käännöstä ei kuitenkaan koskaan julkaistu.

Lue loppuun

Noidista ja maailman synnystä kalliomaalauksissa

Ajan moottoriteitä useita tunteja, käännyn sitten pienemmille teille, kunnes ajan pitkin mökki- ja viimein metsäautotietä tukkirekkojen kääntöpaikalle. Jätän auton ja rämmin metsän läpi jyrkänteen  viertä rantaan. Hurjailmeinen kallionlohkare on kuin portinvartija: lahjon sitä eväsvoileivilläni, ja vedän henkeä ennen kuin uskaltaudun ryömimään suurten, liukkaiden lohkareiden yli kohti määränpäätäni: Hahlavuoren kalliomaalauksia. 

Maalaukset ovat jyrkässä kalliossa. Yhdessä viereisten kallioseinämien kanssa ne muodostavat kolmelta suunnalta suljetun tilan kuin ulkoilmateatterin seinämät. Maalaukset ovat joskus olleet veden rajassa, mutta nyt niille vie vedestä kapea kallion luiska. Tilaa on ehkä parille kolmelle hengelle, joten mitään suuria ulkoilmajuhlia täällä ei ole vietetty. Maalaukset hehkuvat edelleen  punaisina, vielä tuhansia vuosia maalaamisen jälkeen. Mitähän omistamme mahtaa jäädä jäljelle?

Lue loppuun

Mikä uskonto? Kenen uskonto?

Uskonto ja siihen liittyvät kysymykset näkyvät suomalaisessa julkisessa keskustelussa usein melko yksipuolisesti. Pääosassa on usein joko enemmistöasemansa vuoksi evankelis-luterilainen kirkko tai islam tavalla tai toisella ongelmallisena. Muut uskonnot ja kirkot jäävät katveeseen. Samalla katsetta uskontoon helposti ohjaa jokin ongelmaksi koettu asia tai tilanne. Kriittisen journalismin ja tutkimuksen tulee toki kiinnittää huomionsa erilaisiin uskontoihin nivoutuviin epäkohtiin. Mikäli uskonnot esitetään pääosin vain ongelmien kautta, paljon jää näkemättä ja ymmärtämättä.

Tutkimuksellisesti tämä liittyy ns. eletyn uskonnon tutkimusperinteeseen siten, että siinä on haluttu kääntää katse pois instituutioista, opeista ja uskontojen ylätasosta. Arjen uskonnollisuus ja sen moniulotteisuus kaikissa uskontoperinteissä tarjoavat toisenlaisen näkökulman. Usein tämä käänne arjen, tavallisten ihmisten sekä uskonnon materiaalisuuden ja ruumiillisuuden suuntaan on tarkoittanut myös vähemmistöjen, naisten, maallikoiden ja ruohonjuuritason tutkimista. Empiiriset metodit ja etnografia tuottavat sellaista tietoa uskonnosta, joka ei juuri näy uskontojen institutionaalisella ylätasolla tai julkisessa keskustelussa.

Lue loppuun

Sua kohti, elämys − ”Titanicin hymnin” vaiheita Suomessa vuonna 1912

Riehakkaampiakin vappujuhlia on nähty.
Vapunpäivänä 1912 joukko eri kristillisten yhdistysten ja järjestöjen jäseniä retkeili Helsingin Seurasaaressa. Helsingin NMKY:n koordinoima retki koostui pääosin puheista ja lauluista, jotka huipensi päätösohjelma, torvisoittokunnan säestämä ja yhteislauluna esitetty ”Titanicin surulaulu”. ”Titanicin surulaululla” tarkoitettiin Sarah Adamsin ja Lowell Masonin englantilais-amerikkalaista hengellistä laulua ”Nearer, my God, to Thee”, jota väitettiin soitetun tuhoon tuomitun laivan viimeisillä hetkillä. Valtamerijättiläisen haaksirikosta oli tuolloin kulunut noin kaksi viikkoa.

Lue loppuun

Suomalaisuhreja ei saa unohtaa vainojen uhrien muistopäivänä

Vainojen uhrien muistopäivää vietetään 27.1. vainottujen muiston kunniaksi. Myös suomalaiset joutuivat mittavan vainon uhriksi Stalinin ajan Neuvostoliitossa.

Etnisyyteen perustuvat vainot ja kansanmurhat ovat osa historiaa, myös suomalaisten kokemaa historiaa. Juutalaisten joukkotuho tunnetaan hyvin. Samaa ei voi sanoa suomalaisten kokemasta vainosta. Jos suomalaiset eivät tunne ja muista suomalaisia vainon uhreja, voiko sitä olettaa muiltakaan?

Lue loppuun

Muistitietoaineisto kertoo Stalinin vainojen muistoista kirjoittamisen merkityksellisyydestä

Vuosi sitten Vainojen uhrien muistopäivänä 27.1.2020 SKS julkaisi muistitietokeruun Stalinin vainojen muistot. Muistelukirjoituksia ja erilaisia oheisaineistoja, kuten asiakirjoja, lehtileikkeitä ja kirjeitä, saapui keruuseen yhteensä yli 1 100 sivua (tulostiedote 24.9.2020).

Keruu käynnistettiin toimittaja Unto Hämäläisen aloitteesta. Huolimatta siitä, että arviot vainojen uhrien lukumäärästä – 8000–25 000 tapettua tai kadonnutta suomalaista – ovat pysäyttäviä, aihetta on tutkittu verrattain vähän ja tuhansien uhrien kohtalo on yhä hämärän peitossa. Vähälle huomiolle ovat jääneet myös vainojen uhrien läheisten muistot ja kokemukset sukua koskettaneista vainoista. Miten perheet ja suvut ovat yrittäneet selvittää vainojen uhrien kohtaloita, ja mitä on saatu selville? Mitä vainoista elossa selvinneet ovat kertoneet jälkipolville kokemuksistaan, ja mitä tapahtuneesta ajatellaan tänä päivänä? Muun muassa näihin kysymyksiin SKS:n muistitietokeruu etsi vastauksia.

Lue loppuun

Tarinallistamisen uhat? Keskiaikaiset veistokset ja hetken läsnäolo

Tarinat vetävät puoleensa, myyvät ja harhauttavat. Ne ovat monella tapaa välttämätön osa elämän hahmottamista, ja niin niiden tuleekin olla – mutta mitkä ovat niiden rakennusaineet? Viime vuoden marraskuun Helsingin Sanomissa (21.11.2020) toimittaja Jussi Ahlroth nosti esiin tarinallistamisen monimutkaisuuden ja kysyi: ”voimmeko me vain ’mennä itse asiaan’ tarinoiden taakse?”. Oivaltavassa esseessä puhutaan pääosin kirjallisuuteen liittyvästä tarinallisuudesta, mutta kirjoituksen ytimessä on esittää mahdollisuus hetken tajuamisesta; sen hetken, joka on irrallaan tarinallisuudesta.

Tarinallistaminen on kulkeutunut voimakkaasti myös kulttuurin, taiteen esittämisen ja museonäyttelyiden piiriin. Tarina-sana otetaan avuksi, kun halutaan korostaa, ettei ei ole olemassa vain yhtä käsitystä asioista: katsojille tarjotaan siis yksi mahdollinen tarina. Ateneumin taidemuseon vuonna 2016 uusittu perusnäyttely on nimeltään ”Suomen taiteen tarina” ja Kansallismuseo uudisti vuonna 2017 itsenäisyyden ajasta kertovan perusnäyttelynsä otsikolla ”Suomen tarina”. Taustalla näyttäytyy ajatus ”suuren kertomuksen” murtumisesta ja sen korvaamisesta monilla yksilöllisillä tarinoilla, niin sanotuilla mikrokertomuksilla. Tämän voinee nähdä seurauksena postmodernin ajattelun asettumisesta osaksi institutionaalisia käytäntöjä ja ilmaisutapoja. Nyt maailman mieli on taas siirtynyt piirun verran toiseen asentoon ja puhumme uusvilpittömästä metamodernismista. Sen inspiroima tapa esittää kulttuurihistoriaa tai taidetta ei kuitenkaan taida olla vielä hahmottunut, tai ainakaan se ei ole ilmeinen.

Lue loppuun