Juhannusmuistoja läheltä ja kaukaa

Juhannus tuo mieleen rakkaita, mieleenpainuvia ja hullunkurisia kesämuistoja. Lähestyvän juhlan kunniaksi Suomen kieltä edistyneille -kurssin monikulttuurinen opiskelijaryhmä intoutui muistelemaan keskikesän viettoa niin Suomessa kuin maailmalla.

SKS:n Juhlakalenterin kuvitusta. Kuva: Hanna Ruusulampi, SKS 2020.

Keskikesän viettoa Venäjällä ja Brasiliassa

Lue loppuun

Sukelluksia vanhuuteen ja kielenkäyttöön

Saako vanhus-sanaa käyttää? Entä pitääkö vanhoja teititellä? Millaista on vuorovaikutus hoitokodissa?

Vanhuus ja kielenkäyttö -artikkelikokoelma valottaa vanhuuden ja kielenkäytön kysymyksiä eri näkökulmista. Artikkelit tarjoavat tutkimukseen perustuvaa tietoa ikääntymiseen liittyvistä kysymyksistä, esimerkiksi siitä, miten vanhuksia puhutellaan, miten asukkaiden keskinäiset suhteet ilmenevät esimerkiksi pyynnöissä ja miten eri kielet näkyvät hoitokodeissa.

Lue loppuun

Eino Leinon runo ”Kohtalon impi” isoäitini sisarelle Irkku Railiolle

Kuka oli Irene (Irkku) Railio?
Irkku Railio syntyi Helsingissä 25.6.1884 kauppias Johan Viktor Railion (ent. Dahlgren) (1851–1951) ja Amanda Railion o.s. Engren (1858–1928) perheeseen. Perheessä oli yhteensä 11 lasta, joista 5 kuoli jo varhaisiässä. Käytyään keskikoulun Helsingin tyttönormaalilyseossa hän suoritti vuonna 1909 postitutkinnon ja siirtyi tämän jälkeen täysipäiväisesti Helsingin postilaitoksen palvelukseen. Vuonna 1916 Irkku Railio nimitettiin Helsingin postikonttorin eskpeditöörin apulaiseksi ja vuosina 1928–51 hän toimi postikonttorin 1. luokan kirjurina.  Hän eli elämänsä naimattomana.

Kohtalon impi korkealta / kyyneleitään pyyhkii. / Syksynkö lie vai kevään valta? / Sydämeni nyyhkii, / tahtois uinua talviunta, / anna ei taivas unhon lunta. / 12.2.25 / Eino Leino

Lue loppuun

Viiltävä ikävä karjalaisten merta, Laatokkaa

Kun taivallat Valamon pääsaarella kellojen loittonevassa kumussa kapeita metsäisiä polkuja ohi munkkien navetan, pelloilla märehtivät lehmät, paksut männynrungot ja siistit halkopinot, saavut rantaan, joka jyrkän kallioisena muistuttaa häkellyttävästi pohjoiskarjalaisen Kolin maisemia. Se ei ole sinänsä outoa, sillä molemmat kuuluvat laajaan Laatokan valuma- ja luontoalueeseen. Rannasta maisema avautuu Laatokalle, joka keinuu kesäisessä tuulenvireessä, kauempana kelluu pari soutuvenettä, paikallisia kalastajia. Lokkien kirkuna, kesän huumaavat tuoksut, turistilaivan kaukainen aura vedessä. On niin totta, mitä sanotaan Laatokkaan viitaten pyhän paikan tunnusta. Kuin myös se, mitä tutkijat puhuttelevat siniseksi tilaksi (blue space) tai liminaalitilaksi – maa- ja vesielementin kohtaamisen mystiseksi kohtaamispaikaksi.

Olen käynyt kokemassa Valamon ja laajemminkin Laatokan rantojen samalla kertaa tyynnyttävää ja hämmentävää moni-ilmeisyyttä ja moniäänisyyttä useampia kertoja. Valamossa olin viimeksi kollegani Henrik Meinanderin johtamien opintoretkeläisten kanssa. Laatokan rannat taas kiersimme Laatokka-hankkeeni tutkijoiden kanssa. Kyseisen kenttäretken tuloksena on juuri ilmestynyt laiturilukemiseksikin sopiva teoksemme Laatokka. Suurjärven kiehtova rantahistoria (SKS 2021), joka on luettavissa myös e-kirjana.

Lue loppuun

Onko fakta fiktiolle pahasta?

Hattulan kirkon seinämaalausten tekijöistä sekä maalaajia ympäröivästä yhteisöstä kertova kirja Rottien pyhimys on tänä keväänä saanut runsaasti mediahuomiota. Anneli Kannon romaanin päähenkilö on nuori nainen, Pelliina, joka tempautuu sattumalta mukaan “taiteen maailmaan”, eli Hattulan kirkon maalaajiksi värvättyjen taidekäsityöläisten joukkoon. Siirtymä yhteisön reunamilla elelevästä omituisesta tytöstä taiteilijuuteen tapahtuu nopeasti, ilman aikaisempaa kokemusta kuvista tai niiden tekemisestä. 

Tämän kevään kulttuuriuutinen on myös Suomen kansallismuseon uudistetun perusnäyttelyn Toista maata avaaminen. Siellä keskiajan osastoa on kevennetty vähentämällä keskiaikaisten sakraaliveistosten ja muiden katolisen uskon harjoittamiseen liittyvien esineiden määrää ja esineisiin liittyvää informaatiota.

Lue loppuun

Konstit on monet – kauneudessakin

Olisi kiinnostavaa tietää, milloin ihminen alkoi kiinnittää huomiota kauneuteen ja komeuteen. Luonto tarjosi monenlaista aisteja hivelevää ja kunnioitusta herättävää ihmisen esi-isille jo varhain, mutta milloinkohan mahdettiin määritellä, mikä tekee ihmisestä kauniin. Aluksi iloa ja ylpeyttä tuottanut ulkonäkö lienee yhdistetty hedelmällisyyteen, olihan uusiutumisen ja syntymisen ihmeellä tärkeä merkitys elämän jatkumiselle. Sen jälkeen kauneus liitettiin luultavasti kehon harmonisiin suhteisiin.

Koska ympäröivä luonto kasveineen ja eläimineen näyttäytyi ihmisille erilaista voimaa eli väkeä sisältävänä, ihminen koristi itsensä esimerkiksi sarvilla, taljoilla, kynsillä ja sulilla saadakseen eläinten voiman käyttöönsä. Samalla hän kunnioitti jumalia ja muuta näkymätöntä väkeä ja pyysi näiltä voimilta apua. Voimaa tarvittiin, sillä ennen tieteen havaintoja maailmassa vallitsivat taikauskoiset käsitykset. Voima korostui suojauduttaessa pahoja toimia vastaan – tulivatpa ne sitten jumalilta tai pahansuovilta ihmisiltä.

Ulkonäköön liittyvä turhamaisuus tuli mukaan vasta myöhemmin. Vanhojen korkeakulttuurien kehittämän kirjoitustaidon myötä saamme tietoja hallitsevan luokan ulkonäön vaalimisesta. Mesopotamiassa hiukset kiharrettiin ja voideltiin, samoin parta. Monet ajattelivat hiuksiin sisältyvän voimaa, jota kannatti vaalia. Jos hiukset ajeltiin pois kuten muinaisessa Egyptissä, pää suojattiin kuumuudelta peruukeilla, jotka valmistettiin muun muassa villasta, oljista ja palmun lehvistä. Luomiväri syntyi sekin keinona kuumuutta vastaan. Kun luomille levitettiin mutaa, se suojasi luomia ja silmäripsiä auringon paahteelta.

Naisten ihon heleyttä ja pehmeyttä on arvostettu monissa kulttuureissa ja arvostetaan yhä. Ihoa hoidettiin voiteilla, joissa oli veden lisäksi esimerkiksi oliiviöljyä, hunajaa ja ruusun terälehtiä. Terveyden merkki eli punaiset posket ja huulet maalattiin punaisilla kasveilla tai survotuista kokenillikirvoista saadulla värillä – samoja kirvoja käytetään monissa huulipunissa edelleen. Vuosisatojen kuluessa kasvojen ehostaminen, peruukit ja pukeutuminen saivat yhä mielikuvituksellisimpia muotoja. Koristautumisesta tuli hoveissa jopa velvoite, joka sai välillä irvokkaita muotoja. Kaiken yllä leijuivat muun muassa kehon ja vaatteiden pesemättömyyttä peittävät tuoksut, joiden sekoitus sai pään pyörälle.

Silloin, kun ulkonäön merkitys oli ylikorostunut, käytettiin myös vaarallisia keinoja tavoitteiden saavuttamiseksi. Kasvoja vaalennettiin myrkyllisellä lyijymaalilla, katsetta laajennettiin myrkkykoisolla eli belladonnalla sensuellin vaikutuksen luomiseksi ja niin naiset kuin miehetkin punasivat huuliaan elohopeasulfidista valmistetulla myrkyllä. Jos nykyajan hermomyrkyt eli botuliinit (botoxit) kummastuttavat, kyllä ennenkin osattiin tuhota terveyttä ”kauneuden” nimissä.

On niin komia, että näkyy kaivolta kotia
Suomalaisen talonpoikaisväestön ajatukset askaroivat lähinnä työssä ja toimeentulossa; ulkonäkö ei ollut ensimmäisenä mielessä. Toki nuorten ajatukset olivat seurustelussa ja avioliitossa, joten ulkoiseen olemukseen kannatti panostaa ainakin ennen latotansseja. Terveys ja työkyky olivat kovaa valuuttaa avioliittomarkkinoilla. Terveydestä kertoivat ravintoa saanut keho – laihuus ei ollut tavoiteltavaa, pikemminkin häpeä – raikas iho ja punaiset posket. Poskia ja huulia punattiin nipistelemällä ja hieromalla niihin esimerkiksi puolukoita.

Taikoja oli myös syytä tehdä, sillä pahalla silmällä katsojia oli ”tiet täynnään ja kujat kukkuroillaan”. Siksi oli hyvä mennä keväisin ennen käen kukkumista metsään mieluiten täysikuun aikana ja kiertää sopiva puu kolme tai seitsemän kertaa ja pyytää haltijoilta tai suvun vainajilta apua terveen ulkonäön saamiseksi. Ja tietysti ennen kaikkea siihen, ettei naapuri vie puolisoehdokasta nenän edestä. Kun samalla loitsi napakasti ja pisti lantin vasemman kantapäänsä alle, ihailijat menivät sekaisin neidon koreudesta tai nuoren miehen komeudesta. Taiat hävittivät ulkonäön mahdolliset puutteet katsojan silmistä.

Kesakoista ja finneistä ei pidetty Euroopan hoveissa eikä liioin suomalaisessa talonpoikaisyhteisössä; naamahan oli silloin ”kuin sekatavarakaupan ikkuna” tai ”pakanamaan kartta”. Kesakoita kutsuttiin meillä esimerkiksi teerenpilkuiksi tai koppelonkirjoiksi eikä enkelin suudelmiksi, niin kuin joissakin islaminuskoisissa maissa. Koska niitä pidettiin rumina, niitä yritettiin poistaa sammakonkudulla ja myöhemmin sitruunalla. Muurahaispesä tuntuu olleen varsinainen entisaikojen apteekki, niin moneen asiaan sieltä haettiin apua. Jos piti kasvojaan muurahaispesässä, niin kesakkojen ja finnien uskottiin häviävän muurahaishappokäsittelyn myötä. Aremmille avuksi riitti sekin, että pyyhki ihoaan liinalla, jota oli pidetty muurahaispesässä.

Ensilumessa oli myös taikaa. Koska magiassa saman katsotaan aiheuttavan samaa, ihosta sai kesakot pois pesemällä kasvot lumella. Lumi auttoi myös rusketuksen poistossa. Rusketus ei ollut maatalousyhteiskunnassa arvossaan, sehän kertoi siitä, että ruskettuneen piti tehdä raskaita ulkotöitä. Rusketusta yritettiin näin ollen hangata pois lumella. Pettymys taisi olla ankara: rusketus ei lähtenyt, mutta sen sijaan iho alkoi punoittaa kovan hankaamisen takia. Muurahaishapon ja lumen lisäksi ymmärrettiin hyödyntää rikasta kasvikuntaa niin sairauksien parantamisessa kuin kauneudenhoidossakin.

Huulet on eri paria kuin Holapalla
Suomalaisten taito tiivistää havainnot sananlaskuihin on ihailtavaa. Ulkonäöstä on riittänyt mielipiteitä, jotka toisinaan ovat kiteytyneet sukkeliksi sanomuksiksi, toisinaan pelkiksi havainnoiksi, joista on ajan myötä tullut enteitä. Erityisesti on tarkkailtu sitä, millaisesta ihmisestä saa hyvän puolison – oltiinhan hänen kanssaan niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Kiinnostavia ovat myös olleet haureuden merkit ihmisen kehossa.

Hyvän puolison sai korkeaotsaisesta, suoranenäisestä, suurisuisesta tai tihrusilmäisestä henkilöstä. Nainen, jolla oli pitkät ja sileät hiukset ”kuin Siionin tyttärellä”, oli ihanteellinen vaimoehdokas toisin kuin pörröpää, joka saattoi kyllä olla nerokas, varsinkin jos oli mies. Haureutta ja muuta petturuutta lienee pelätty, koska siihen liittyviä enteitä on runsaasti. Ruskea-, harmaa- ja hailakkasilmäiset olivat petollisia, niin ikään pieninenäiset ja pienileukaiset. Pienisuiset olivat pippurisia ja kippurahuuliset ilkeitä. Näin ovat jotkut Suomenniemen asukkaat ennen ajatelleet, onneksi eivät kuitenkaan kaikki.

Ulkonäköön on kiinnitetty huomiota vuosituhansien ajan mitä erilaisin tavoin. Ulkonäöllä on lepytelty yliluonnollisia voimia sekä pyritty kohottamaan omaa arvoa, kertomaan asemasta yhteiskunnassa ja viehättämään kanssaihmisiä. Jumalia emme enää saa toiveillemme suosiollisiksi merkkivaatteilla ja pariisilaisilla parfyymeillä, mutta ulkonäkö viestii mieltymyksistämme ja niistä ryhmistä, joihin kuulumme. Ulkoista kauneutta ja komeutta markkinoidaan nykyisin näkyvästi, mutta varmasti suurella osalla ihmisiä on silmää myös sisäiselle kauneudelle. Sillä ”kun silaus häviää, tulee pohja näkyviin”.

Marjut Hjelt

Lisää aiheesta kirjassa: Marjut Hjelt, Yliluonnollisen kaunis. Taikoja, yrttejä ja vanhaa viisautta. SKS 2021.

Marjut Hjelt on tietokirjailija, joka on työskennellyt muun muassa sävellyskäsikirjoitusten ja koululaishuumorin  tutkijana, kulttuurisihteerinä ja toimittajana. Hänen kirjoittamansa ja toimittamansa kirjat käsittelevät kulttuurihistoriaa sekä eri maiden uskomuksia kuten kansantaikuutta ja haltijaväkeä.

Nukkumatti oli poliittinen, mutta enimmäkseen harmittomalla tavalla

Olen saanut alkuvuoden aikana antaa useita haastatteluja tuoreesta kirjastani ja sen aiheesta eli itäsaksalaisesta nukkeanimaatiosta Nukkumatista. Kaikkein ilmeisimmät kysymykset ovat lopulta olleet yllättävän vaikeita:
– Mikä on saanut sinut kiinnostumaan Nukkumatista niin paljon, että olet kirjoittanut siitä kirjan?
– Oliko Nukkumatti propagandaa ja miten sen poliittisuuteen pitäisi suhtautua?

Toki olen näitä kysymyksiä pohtinut vaikka kuinka paljon, mutta vastauksista tulee helposti joko ylimalkaisia tai toivottoman pitkiä. Nyt yritän tiivistää mutta olla silti perusteellisempi kuin vaikkapa lehtihaastatteluissa on mahdollista.

Lue loppuun

Säveltävien naisten elämäkerrat esille – Uusi tieto muokkaa sekä historiakuvaamme että tulevaisuutta

Suomalainen viulisti ja säveltäjä Agnes Tschetschulin kirjoitti keväällä 1891 Lontoosta entiselle opettajalleen Joseph Joachimille Berliiniin: ”Valitettavasti sanotaan, ettei tämä [konsertti]kausi tule olemaan kovin hohdokas. Influenssa on uskollinen vieras monissa perheissä. Suurimmat mittasuhteet epidemian sanotaan saaneen Yorkshiressa: 75 ihmistä tuhannesta kuolee.” Maailmanlaajuinen pandemia (1889–1891) lamautti kulttuurielämää ja taiteilijoiden toimeentuloa myös 130 vuotta sitten. Historiallisten henkilöiden elämää tutkiessa törmää jatkuvasti tämän kaltaisiin seikkoihin, jotka sitovat menneisyyden ja nykypäivän toisiinsa hätkähdyttävän vahvasti.

Sidos koskettaa erityisellä tavalla tutkiessa aiemmasta historiankirjoituksesta syrjään jääneitä ihmisryhmiä, kuten 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella toimineita säveltäjänaisia. Heidän kirjeidensä, päiväkirjojensa ja muistelmiensa sisältämät kuvaukset siitä, miten vaikeaa on saada naisten säveltämää musiikkia esille, ovat naisten musiikin parissa työskenteleville kivuliaan tuttuja edelleen.

Lue loppuun

Jumalattarien kuvittamisesta

Kuvitin 30 jumalatarta, uskomushahmoa ja kansantarujen naishahmoa Karolina Kouvolan kirjoittamaan uunituoreeseen teokseen Pohjolan jumalattaret (SKS, 2021).

Kirjaa kuvittaessani pääsin tutustumaan kansanrunojen hahmoihin, joista en ollut monesta aiemmin kuullutkaan. Luonnostellessani jumalattaria tutkin, miten heitä oli aiemmin kuvitettu. Monista, varsinkin saaliinhaltijoista, ei löytynyt aiempaa kuvamateriaalia. Sain mahdollisuuden käyttää luovuuttani ja luoda näille jumalattarille ulkonäöt. Pyrkimyksenäni oli kuvata moninaisesti erilaisia vartaloita kuvitusten hahmoissa. Useita jumalattaria kuvaillaan kauniiksi nuoriksi naisiksi. Halusin rikkoa tietoisesti tätä visuaalista jatkumoa luoden toivottavasti monille naisille samastuttavia voimahahmoja.

Lue loppuun

Matias Aleksanteri Castrénin ruotsinkielinen käännös Vanhasta Kalevalasta ilmestyi vuonna 1841 – Kalevala öfversatt af M. A. Castrén täyttää 180 vuotta

Kun Elias Lönnrotin kokoama runoeepos Vanha Kalevala julkaistiin vuonna 1835, siitä tuli pian suomalaisten oman kansallisuuden, kielen ja kulttuurin merkkiteos – kansalliseepos.

Suomen kielen asema oli 1800-luvun alussa vielä vähäinen: suomea käytettiin lähinnä kirkollisissa tilaisuuksissa, ja koulutuksen kielenä oli vielä pitkään ruotsi. Vaikka Kalevalan merkitys suomalaiselle kansakunnalle oli kiistaton ja innostus sitä kohtaan suurta, Kalevalan runokieli oli jokseenkin vaikeaa ymmärtää suomea äidinkielenäänkään puhuvien keskuudessa.

Yksittäisiä runojen ja runosikermien ruotsinnoksia oli julkaistu sanoma- ja aikauslehdissä jo ennen Kalevalan ilmestymistä, itsensä Lönnrotin ja muiden aikansa kulttuurivaikuttajien kuten J. L. Runebergin kääntäminä. Suomen kielen lehtori C. N. Keckman, joka tuoreeltaan luennoi yliopistolla Kalevalasta, oli laatinut suorasanainen ruotsinnoksen jo vuonna 1835. Käännöstä ei kuitenkaan koskaan julkaistu.

Lue loppuun