Arkistonmuodostajan syntymä

Lapsen syntymä on yksi niistä erityisistä elämäntapahtumista, joista haluaa muistaa jotain vielä vuosien kuluttuakin. Tapahtumilla on myös päähenkilö, joka ei itse voi muistaa tai tietää ensimmäisistä kuukausistaan muuta, kuin mitä niistä hänelle kerrotaan tai on dokumentoitu.

Arkistotutkijan lapsen syntymä saa miettimään dokumentoinnin mahdollisuuksia ja ongelmia yksityiselämässä: millaisia muistoja vauva-ajasta jää itselle tai lapselle?

Omaa vauvakirjaa ja vanhoja lapsuusajan valokuvia on hauska katsoa. Niistä voi tutkia miltä omat vanhemmat, isovanhemmat ja sukulaiset nuorempina näyttivät ja millaisia vaatteita ja tavaroita arjessa ja juhlissa käytettiin. Dokumentteihin nojaten muisti ja mielikuvitus täydentävät tarinaa omasta lapsuudesta. Vaikka tarina tietysti on aukkoinen, en juuri ole miettinyt, puuttuuko vauvakirjani kertomuksesta jotain. Mutta kun oman lapsen kohdalla päättää koota arkiston, joutuu miettimään, mitä pitäisi säilyttää.

Ensimmäisten kuukausien ajalta kaikenlaista vauvaan liittyvää on ehtinyt kertyä toista paperikassillista. Edessä on aineiston karsiminen. Mitä pitäisi säilyttää, mitä hävittää?

Tällaista ainakin on kertynyt:

  • Onnittelukortteja, tietysti. Ensimmäisinä päivinä ystäviä ja sisaruksia kävi meitä tapaamassa sairaalassa ja kotona vieraita riitti viikkokaupalla. Lahjat olivat käyttöesineitä, mutta kortit voi arkistoida. Yhdessä arvellaan, että lapsi on hyvä pitkäntähtäimen sijoitus, valoa tuova kuin joulukuusi elämän ehtoon pitkiin hiljaisiin iltoihin. Kääntöpuolella on kuva kahdesta mummosta kirkkaana loistavan kuusen äärellä. Arkistoitavaa tavaraa ehdottomasti.
  • Sairaalassa synnytyksen kulkua ja vauvan painonkehitystä seurattiin ja dokumentaation sai kotiin lähtiessä mukaan. Paperityöt jatkuivat kotona – viranomaisilta tuli jos jonkinlaista kirjettä.
  • Synnytyslaitoksella vietetty aika on dokumentoitu facebook-viesteihin ja verkossa pelattavan shakki-sovelluksen chattiin. Melkein tunti tunnilta.
  • Päivien tapahtumia aloimme kirjata ylös jo sairaalassa ja tästä päiväkirjasta on ehtinyt tulla kattava. Samaan vihkoon on kirjoitettu muistiin kaikki mitä on ollut muistiinpantavaa: kuvaukset tapahtumista ja vierailuista, ostoslistoja apteekkiin, kirpputorille ja rautakauppaan, laskuja, kuitteja sekä mittoja olemassa olevista ja puuttuvista asioista. Vihko ei dokumentoi vain vauvaa, vaan elämää hänen ympärillään.
  • Valtavasti valokuvia joissa, huomaan, on lähinnä vauva – aikuiset ja tila ympärillä ovat usein rajautuneet ulos.

Mitä vauvan syntymän jälkeen kertynyt kokoelma kertoo, mitä ei?

Dokumentaatio on monenkirjava kokoelma kolmella kielellä, ja suuri osa siitä on sähköisessä muodossa. Epäilen, että chatit, sähköposti- ja facebook-viestit ja valokuvat olisi varminta tulostaa paperille (varoituksen sana sinne koteihin: mustesuihkutulostinten muste ei välttämättä ole arkistokelpoista laatua). Sikäli, kun kokoelma säilyy, se dokumentoi huumoria ja iloa, sen miten tervetullut lapsi on. Paperit kertovat myös paljon ajasta: sateenkaariperheen lapsi on viranomaisnäkökulmasta edelleen kummajainen, jonka tilannetta lomakkeet eivät lainsäädännön 2000-luvulla tapahtuneista uudistuksista huolimatta tunnista tai tunnusta. Joukossa on sosiaalivirastossa allekirjoitettu paperi, jossa vakuutan ymmärtäväni, että lapsen olisi ollut parempi syntyä toisenlaiseen perheeseen.

Ihan varmasti dokumentaatiosta myös puuttuu asioita: arkiston kokoaminen tuntuu olevan järjestämistä vaikeampaa. Kun kertynyt pakataan laatikkoon, ajattelen, että onpahan tallessa jotain. Ja että se, mikä puuttuu, on nyt jo alkanut unohtua.

3 vastausta artikkeliin ”Arkistonmuodostajan syntymä

  1. Jokin aika sitten Twitterissä museo- ja arkistoihmiset miettivät onko minnekään talletettu vauvakirjoja? Omani löysin äitini hyllystä, mutta en ole vielä päättänyt mihin se ja muu elämästäni kertynyt materiaali päätyy. Todennäköisesti kaatopaikalle, ellen elämäni aikana löydä ratkaisua.

    Tiivistämisellä (eli arkistojen seulonnalla) on merkitystä. Tulin kirjoittamaan tätä luettuani jutun “Nancy Grows Up,” the Media Age, and the Historian’s Craft” (http://theappendix.net/issues/2013/7/nancy-grows-up-the-media-age-and-the-historians-craft ). Joka muistuttaa myös ääni- ja videotalenteiden säilyttämisestä.

  2. Kiitos kiinnostavasta linkistä!

    Vauvakirjoja pitäisi ehdottomasti kerätä johonkin arkistoon, jos ei ole kerättykin. Olemme joskus ystävien kanssa tutkineet vauvakirjojamme ja lapsuuden ajan valokuviamme yhdessä, aina yhden kirja ja valokuvat kerrallaan. Vauvakirja on ollut pitkään selkeä formaatti, esimerkiksi meidän 1970-luvulla syntyneiden kirjat ja kuvat (esineet, ihmisten vaatetus yms niissä) muistuttavat hämmästyttävällä tavalla toisiaan. Voisiko tästä päätellä, että vauvakirjoihin todella on tallentunut ajankuva?

    Eri välineiden käyttö oman elämän dokumentoinnissa on myös kiinnostava pohdittava. Ansaitsisi ehkä oman tekstinsä, kiitos ideasta 🙂 Huomaan itse olevani jumiutunut oman lapsuuteni tyypillisimpiin formaatteihin, esim. valokuviin ja jonkinlaiseen käsinkirjoitetun päiväkirjan tapaiseen. Miksi en tallentaisi lapsestakin ääntä ja liikkuvaa kuvaa, vaikka kännykällä? Av-tallentaminen on ollut kaikkien ulottuvilla jo vuosikymmeniä, ja on nykyisin helpompaa kuin koskaan – samalla se on jotenkin arkistunut, eikä yksittäisiä jokapäiväisiä videnpätkiä osaa ajatella huolellisen tallettamisen arvoisina dokumentteina. Ja kun niiden säilyminen/säilyttäminen vuosikymmenien päähän ei ole yksioikoisen helppo järjestää, niitä ei ehkä jää jäljelle yhtään.

    Ja onko äänen tallentaminen ”pelkän äänen” tallentamista, vai voiko ääni – esimerkiksi keskustelutallenne – olla yhtä rikas kuin av-tallenne olisi? Tähän pitää palata!

  3. Päivitysilmoitus: Tavarat taakkana | Vaikuttuja

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *