Juhannusmuistoja läheltä ja kaukaa

Juhannus tuo mieleen rakkaita, mieleenpainuvia ja hullunkurisia kesämuistoja. Lähestyvän juhlan kunniaksi Suomen kieltä edistyneille -kurssin monikulttuurinen opiskelijaryhmä intoutui muistelemaan keskikesän viettoa niin Suomessa kuin maailmalla.

SKS:n Juhlakalenterin kuvitusta. Kuva: Hanna Ruusulampi, SKS 2020.

Keskikesän viettoa Venäjällä ja Brasiliassa

Lue loppuun

Hjalmar Linder ja 1918 vaikea perintö

SKS:n ja Suomenlinnan hoitokunnan seminaarissa kesäkuussa pohdittiin kulttuuriperinnön muistamisen vaikeutta, tämän päivän vihapuhetta sekä yrityksiä rakentaa dialogia erimielisten ihmisten ja ryhmien välille. Teemoja käsiteltiin kamarineuvos Hjalmar Linderin (1862–1921) kohtalon kautta. Hjalmar Linder uskaltautui julkisesti kritisoimaan valkoisten kostotoimia keväällä 1918, vaikka itse oli taustansa takia heitä lähellä. Vaikeaa historiaa on sietämättömän vaikeaa katsoa silmästä silmään. Syyllisten etsimisen sijaan on olennaista pohtia miten ja miksi olosuhteet voivat muuttua sellaisiksi, että väkivalta ja murhatyöt tulevat vallitseviksi.

Kansalais- ja sisällissodat ovat valitettavasti tuttuja länsimaisessa historiassa ja muissa sivilisaatioissa, esimerkiksi Kiinassa, kuten aatehistorioitsija David Armitage on todennut kirjassaan Civil Wars. A History in Ideas vuodelta 2017. Hänen aatehistoriallinen vertailunsa on tervetullutta luettavaa suomalaisesta näkökulmasta: sisällissodat ovat yleinen ilmiö ja niitä seuranneet tulkintakiistat oikeasta nimestä ovat tavanomaisia. Samalla tavalla Robert Gerwarthin teos The Vanquished: Why the First World War Failed to End vuodelta 2016 asettaa Suomen sisällissodan laajempaan yhteyteen osaksi Venäjän, Itävallan, Turkin, Saksan ja myös Brittiläisen imperiumien tuskallisia kouristuksia Armeniasta Irlantiin.

Lue loppuun

Sukelluksia vanhuuteen ja kielenkäyttöön

Saako vanhus-sanaa käyttää? Entä pitääkö vanhoja teititellä? Millaista on vuorovaikutus hoitokodissa?

Vanhuus ja kielenkäyttö -artikkelikokoelma valottaa vanhuuden ja kielenkäytön kysymyksiä eri näkökulmista. Artikkelit tarjoavat tutkimukseen perustuvaa tietoa ikääntymiseen liittyvistä kysymyksistä, esimerkiksi siitä, miten vanhuksia puhutellaan, miten asukkaiden keskinäiset suhteet ilmenevät esimerkiksi pyynnöissä ja miten eri kielet näkyvät hoitokodeissa.

Lue loppuun

Eino Leinon runo ”Kohtalon impi” isoäitini sisarelle Irkku Railiolle

Kuka oli Irene (Irkku) Railio?
Irkku Railio syntyi Helsingissä 25.6.1884 kauppias Johan Viktor Railion (ent. Dahlgren) (1851–1951) ja Amanda Railion o.s. Engren (1858–1928) perheeseen. Perheessä oli yhteensä 11 lasta, joista 5 kuoli jo varhaisiässä. Käytyään keskikoulun Helsingin tyttönormaalilyseossa hän suoritti vuonna 1909 postitutkinnon ja siirtyi tämän jälkeen täysipäiväisesti Helsingin postilaitoksen palvelukseen. Vuonna 1916 Irkku Railio nimitettiin Helsingin postikonttorin eskpeditöörin apulaiseksi ja vuosina 1928–51 hän toimi postikonttorin 1. luokan kirjurina.  Hän eli elämänsä naimattomana.

Kohtalon impi korkealta / kyyneleitään pyyhkii. / Syksynkö lie vai kevään valta? / Sydämeni nyyhkii, / tahtois uinua talviunta, / anna ei taivas unhon lunta. / 12.2.25 / Eino Leino

Lue loppuun

Viiltävä ikävä karjalaisten merta, Laatokkaa

Kun taivallat Valamon pääsaarella kellojen loittonevassa kumussa kapeita metsäisiä polkuja ohi munkkien navetan, pelloilla märehtivät lehmät, paksut männynrungot ja siistit halkopinot, saavut rantaan, joka jyrkän kallioisena muistuttaa häkellyttävästi pohjoiskarjalaisen Kolin maisemia. Se ei ole sinänsä outoa, sillä molemmat kuuluvat laajaan Laatokan valuma- ja luontoalueeseen. Rannasta maisema avautuu Laatokalle, joka keinuu kesäisessä tuulenvireessä, kauempana kelluu pari soutuvenettä, paikallisia kalastajia. Lokkien kirkuna, kesän huumaavat tuoksut, turistilaivan kaukainen aura vedessä. On niin totta, mitä sanotaan Laatokkaan viitaten pyhän paikan tunnusta. Kuin myös se, mitä tutkijat puhuttelevat siniseksi tilaksi (blue space) tai liminaalitilaksi – maa- ja vesielementin kohtaamisen mystiseksi kohtaamispaikaksi.

Olen käynyt kokemassa Valamon ja laajemminkin Laatokan rantojen samalla kertaa tyynnyttävää ja hämmentävää moni-ilmeisyyttä ja moniäänisyyttä useampia kertoja. Valamossa olin viimeksi kollegani Henrik Meinanderin johtamien opintoretkeläisten kanssa. Laatokan rannat taas kiersimme Laatokka-hankkeeni tutkijoiden kanssa. Kyseisen kenttäretken tuloksena on juuri ilmestynyt laiturilukemiseksikin sopiva teoksemme Laatokka. Suurjärven kiehtova rantahistoria (SKS 2021), joka on luettavissa myös e-kirjana.

Lue loppuun

Eeva Joenpellon alirajainen Lohja

Tiärän mitä tiärän. Mut et sää ny yhren miähen tähren oisit järvee menny. Sul ku on talo ja olemist. Kyl täs sit olsivakki kaik järvet nii täys, et joku saisi köppi käres kiärtää ympärs rannoi ja örhii ruumei pysymää aloillas. Meinaa, et jos kaik vaiväki mensis järvee ain sillo ku miäl tekis.

Joillekin lukijoille Eeva Joenpellon Lohja-sarjassaan (1974−1980) hyödyntämä länsiuusmaalainen murre on ollut käymätön paikka, sen moinen kerronnan elementti, johon on – kuten tavataan sanoa – vaikea päästä sisään. Milloin se on koettu vähän rumana, milloin tarpeettomana tyylikeinona sävyttää korkeatasoista taideproosaa arkisella puheenparrella.

Lue loppuun

Onko fakta fiktiolle pahasta?

Hattulan kirkon seinämaalausten tekijöistä sekä maalaajia ympäröivästä yhteisöstä kertova kirja Rottien pyhimys on tänä keväänä saanut runsaasti mediahuomiota. Anneli Kannon romaanin päähenkilö on nuori nainen, Pelliina, joka tempautuu sattumalta mukaan “taiteen maailmaan”, eli Hattulan kirkon maalaajiksi värvättyjen taidekäsityöläisten joukkoon. Siirtymä yhteisön reunamilla elelevästä omituisesta tytöstä taiteilijuuteen tapahtuu nopeasti, ilman aikaisempaa kokemusta kuvista tai niiden tekemisestä. 

Tämän kevään kulttuuriuutinen on myös Suomen kansallismuseon uudistetun perusnäyttelyn Toista maata avaaminen. Siellä keskiajan osastoa on kevennetty vähentämällä keskiaikaisten sakraaliveistosten ja muiden katolisen uskon harjoittamiseen liittyvien esineiden määrää ja esineisiin liittyvää informaatiota.

Lue loppuun

Koko vuosi koronaa

Se puraisi minua todennäköisesti samana päivänä kuin toinen korona-aiheinen blogitekstini julkaistiin marraskuussa.

SKS:n arkisto oli kerännyt suomalaisten kokemuksia koronasta jo maaliskuusta 2020 lähtien. Olin valikoitunut Koronakevät-keruuaineiston vastuuhenkilöksi ja siten päässyt jo varhaisessa vaiheessa lukemaan, kirjoittamaan ja puhumaan pandemian vastaajissa herättämistä tunteista ja ajatuksista.

Lue loppuun

Konstit on monet – kauneudessakin

Olisi kiinnostavaa tietää, milloin ihminen alkoi kiinnittää huomiota kauneuteen ja komeuteen. Luonto tarjosi monenlaista aisteja hivelevää ja kunnioitusta herättävää ihmisen esi-isille jo varhain, mutta milloinkohan mahdettiin määritellä, mikä tekee ihmisestä kauniin. Aluksi iloa ja ylpeyttä tuottanut ulkonäkö lienee yhdistetty hedelmällisyyteen, olihan uusiutumisen ja syntymisen ihmeellä tärkeä merkitys elämän jatkumiselle. Sen jälkeen kauneus liitettiin luultavasti kehon harmonisiin suhteisiin.

Koska ympäröivä luonto kasveineen ja eläimineen näyttäytyi ihmisille erilaista voimaa eli väkeä sisältävänä, ihminen koristi itsensä esimerkiksi sarvilla, taljoilla, kynsillä ja sulilla saadakseen eläinten voiman käyttöönsä. Samalla hän kunnioitti jumalia ja muuta näkymätöntä väkeä ja pyysi näiltä voimilta apua. Voimaa tarvittiin, sillä ennen tieteen havaintoja maailmassa vallitsivat taikauskoiset käsitykset. Voima korostui suojauduttaessa pahoja toimia vastaan – tulivatpa ne sitten jumalilta tai pahansuovilta ihmisiltä.

Ulkonäköön liittyvä turhamaisuus tuli mukaan vasta myöhemmin. Vanhojen korkeakulttuurien kehittämän kirjoitustaidon myötä saamme tietoja hallitsevan luokan ulkonäön vaalimisesta. Mesopotamiassa hiukset kiharrettiin ja voideltiin, samoin parta. Monet ajattelivat hiuksiin sisältyvän voimaa, jota kannatti vaalia. Jos hiukset ajeltiin pois kuten muinaisessa Egyptissä, pää suojattiin kuumuudelta peruukeilla, jotka valmistettiin muun muassa villasta, oljista ja palmun lehvistä. Luomiväri syntyi sekin keinona kuumuutta vastaan. Kun luomille levitettiin mutaa, se suojasi luomia ja silmäripsiä auringon paahteelta.

Naisten ihon heleyttä ja pehmeyttä on arvostettu monissa kulttuureissa ja arvostetaan yhä. Ihoa hoidettiin voiteilla, joissa oli veden lisäksi esimerkiksi oliiviöljyä, hunajaa ja ruusun terälehtiä. Terveyden merkki eli punaiset posket ja huulet maalattiin punaisilla kasveilla tai survotuista kokenillikirvoista saadulla värillä – samoja kirvoja käytetään monissa huulipunissa edelleen. Vuosisatojen kuluessa kasvojen ehostaminen, peruukit ja pukeutuminen saivat yhä mielikuvituksellisimpia muotoja. Koristautumisesta tuli hoveissa jopa velvoite, joka sai välillä irvokkaita muotoja. Kaiken yllä leijuivat muun muassa kehon ja vaatteiden pesemättömyyttä peittävät tuoksut, joiden sekoitus sai pään pyörälle.

Silloin, kun ulkonäön merkitys oli ylikorostunut, käytettiin myös vaarallisia keinoja tavoitteiden saavuttamiseksi. Kasvoja vaalennettiin myrkyllisellä lyijymaalilla, katsetta laajennettiin myrkkykoisolla eli belladonnalla sensuellin vaikutuksen luomiseksi ja niin naiset kuin miehetkin punasivat huuliaan elohopeasulfidista valmistetulla myrkyllä. Jos nykyajan hermomyrkyt eli botuliinit (botoxit) kummastuttavat, kyllä ennenkin osattiin tuhota terveyttä ”kauneuden” nimissä.

On niin komia, että näkyy kaivolta kotia
Suomalaisen talonpoikaisväestön ajatukset askaroivat lähinnä työssä ja toimeentulossa; ulkonäkö ei ollut ensimmäisenä mielessä. Toki nuorten ajatukset olivat seurustelussa ja avioliitossa, joten ulkoiseen olemukseen kannatti panostaa ainakin ennen latotansseja. Terveys ja työkyky olivat kovaa valuuttaa avioliittomarkkinoilla. Terveydestä kertoivat ravintoa saanut keho – laihuus ei ollut tavoiteltavaa, pikemminkin häpeä – raikas iho ja punaiset posket. Poskia ja huulia punattiin nipistelemällä ja hieromalla niihin esimerkiksi puolukoita.

Taikoja oli myös syytä tehdä, sillä pahalla silmällä katsojia oli ”tiet täynnään ja kujat kukkuroillaan”. Siksi oli hyvä mennä keväisin ennen käen kukkumista metsään mieluiten täysikuun aikana ja kiertää sopiva puu kolme tai seitsemän kertaa ja pyytää haltijoilta tai suvun vainajilta apua terveen ulkonäön saamiseksi. Ja tietysti ennen kaikkea siihen, ettei naapuri vie puolisoehdokasta nenän edestä. Kun samalla loitsi napakasti ja pisti lantin vasemman kantapäänsä alle, ihailijat menivät sekaisin neidon koreudesta tai nuoren miehen komeudesta. Taiat hävittivät ulkonäön mahdolliset puutteet katsojan silmistä.

Kesakoista ja finneistä ei pidetty Euroopan hoveissa eikä liioin suomalaisessa talonpoikaisyhteisössä; naamahan oli silloin ”kuin sekatavarakaupan ikkuna” tai ”pakanamaan kartta”. Kesakoita kutsuttiin meillä esimerkiksi teerenpilkuiksi tai koppelonkirjoiksi eikä enkelin suudelmiksi, niin kuin joissakin islaminuskoisissa maissa. Koska niitä pidettiin rumina, niitä yritettiin poistaa sammakonkudulla ja myöhemmin sitruunalla. Muurahaispesä tuntuu olleen varsinainen entisaikojen apteekki, niin moneen asiaan sieltä haettiin apua. Jos piti kasvojaan muurahaispesässä, niin kesakkojen ja finnien uskottiin häviävän muurahaishappokäsittelyn myötä. Aremmille avuksi riitti sekin, että pyyhki ihoaan liinalla, jota oli pidetty muurahaispesässä.

Ensilumessa oli myös taikaa. Koska magiassa saman katsotaan aiheuttavan samaa, ihosta sai kesakot pois pesemällä kasvot lumella. Lumi auttoi myös rusketuksen poistossa. Rusketus ei ollut maatalousyhteiskunnassa arvossaan, sehän kertoi siitä, että ruskettuneen piti tehdä raskaita ulkotöitä. Rusketusta yritettiin näin ollen hangata pois lumella. Pettymys taisi olla ankara: rusketus ei lähtenyt, mutta sen sijaan iho alkoi punoittaa kovan hankaamisen takia. Muurahaishapon ja lumen lisäksi ymmärrettiin hyödyntää rikasta kasvikuntaa niin sairauksien parantamisessa kuin kauneudenhoidossakin.

Huulet on eri paria kuin Holapalla
Suomalaisten taito tiivistää havainnot sananlaskuihin on ihailtavaa. Ulkonäöstä on riittänyt mielipiteitä, jotka toisinaan ovat kiteytyneet sukkeliksi sanomuksiksi, toisinaan pelkiksi havainnoiksi, joista on ajan myötä tullut enteitä. Erityisesti on tarkkailtu sitä, millaisesta ihmisestä saa hyvän puolison – oltiinhan hänen kanssaan niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Kiinnostavia ovat myös olleet haureuden merkit ihmisen kehossa.

Hyvän puolison sai korkeaotsaisesta, suoranenäisestä, suurisuisesta tai tihrusilmäisestä henkilöstä. Nainen, jolla oli pitkät ja sileät hiukset ”kuin Siionin tyttärellä”, oli ihanteellinen vaimoehdokas toisin kuin pörröpää, joka saattoi kyllä olla nerokas, varsinkin jos oli mies. Haureutta ja muuta petturuutta lienee pelätty, koska siihen liittyviä enteitä on runsaasti. Ruskea-, harmaa- ja hailakkasilmäiset olivat petollisia, niin ikään pieninenäiset ja pienileukaiset. Pienisuiset olivat pippurisia ja kippurahuuliset ilkeitä. Näin ovat jotkut Suomenniemen asukkaat ennen ajatelleet, onneksi eivät kuitenkaan kaikki.

Ulkonäköön on kiinnitetty huomiota vuosituhansien ajan mitä erilaisin tavoin. Ulkonäöllä on lepytelty yliluonnollisia voimia sekä pyritty kohottamaan omaa arvoa, kertomaan asemasta yhteiskunnassa ja viehättämään kanssaihmisiä. Jumalia emme enää saa toiveillemme suosiollisiksi merkkivaatteilla ja pariisilaisilla parfyymeillä, mutta ulkonäkö viestii mieltymyksistämme ja niistä ryhmistä, joihin kuulumme. Ulkoista kauneutta ja komeutta markkinoidaan nykyisin näkyvästi, mutta varmasti suurella osalla ihmisiä on silmää myös sisäiselle kauneudelle. Sillä ”kun silaus häviää, tulee pohja näkyviin”.

Marjut Hjelt

Lisää aiheesta kirjassa: Marjut Hjelt, Yliluonnollisen kaunis. Taikoja, yrttejä ja vanhaa viisautta. SKS 2021.

Marjut Hjelt on tietokirjailija, joka on työskennellyt muun muassa sävellyskäsikirjoitusten ja koululaishuumorin  tutkijana, kulttuurisihteerinä ja toimittajana. Hänen kirjoittamansa ja toimittamansa kirjat käsittelevät kulttuurihistoriaa sekä eri maiden uskomuksia kuten kansantaikuutta ja haltijaväkeä.

Muistitietoa Stalinin vainoista tallennetaan nyt verkkolinjoilla – etähaastatteleminen pandemia-aikana

SKS:n Stalinin vainojen muistot -hanke (2021−2022) on ollut käynnissä kuluvan vuoden alusta alkaen. Hanke on jatkoa viime vuonna järjestetylle muistitietokeruulle, ja sen tavoite on haastattelujen avulla kerätä sekä tallentaa tietoa Stalinin vainot kokeneiden sekä heidän jälkeläistensä kokemuksista. Lisäksi hankkeessa vastaanotetaan alkuperäisaineistoja, kuten kirjeenvaihtoa, käsikirjoituksia ja valokuvia SKS:n arkistoon.

Kun koronapandemiasta johtuen fyysisiä kontakteja ja siten myös perinteisesti kasvotusten tehtäviä haastatteluja on turvallisuussyistä jouduttu välttämään koko alkuvuoden ajan, hankkeen ensimmäiset muistitietohaastattelut on toteutettu etäyhteyksin. Jo lyhyessä ajassa etähaastatteleminen on opettanut paljon – sekä haastattelujen teemojen että menetelmien näkökulmasta.

Lue loppuun