KALEVALA

Seitsemäs runo

Vaka vanha Väinämöinen
uipi aavoja syviä;
kulki kuusisna hakona,
petäjäisnä pehkiönä
kuusi päiveä kesäistä,
kuusi yötä järkiähän,
eessänsä vesi vetelä,
takanansa taivas selvä.

Uip' on vielä yötä kaksi,
10   kaksi p√§ive√§ pisint√§.
Niin yönä yheksäntenä,
kaheksannen päivän päästä
toki tuskaksi tulevi,
painuvi pakolliseksi.
Kun ei ole kynttä varpahissa
eikä sormissa niveltä.

Siinä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Voi minä poloinen poika,
20   voi poika polon-alainen,
kun läksin omilta mailta,
elomailta entisiltä
iäkseni ilman alle,
kuuksi päiväksi kululle,
tuulen tuuiteltavaksi,
aaltojen ajeltavaksi
näillä väljillä vesillä,
ulapoilla auke'illa!
Vilu on täällä ollakseni,
30   vaiva v√§rj√§tell√§kseni,
aina aalloissa asua,
veen selällä seurustella.

"Enkä tuota tieäkänä,
miten olla, kuin eleä
tällä inhalla iällä,
katovalla kannikalla:
tuulehenko teen tupani,
vetehenkö pirtin veistän?

"Teen mä tuulehen tupani:
40   ei ole tuulessa tukea;
veistän pirttini vetehen:
vesi viepi veistokseni."

Lenti lintunen Lapista,
kokkolintu koillisesta.
Ei ole kokko suuren suuri
eikä kokko pienen pieni:
yksi siipi vettä viisti,
toinen taivasta lakaisi,
pursto merta pyyhätteli,
50   nokka luotoja lotaisi.

Lenteleikse, liiteleikse,
katseleikse, käänteleikse.
Näki vanhan Väinämöisen
selällä meren sinisen:
"Mit' olet meressä, miesi,
uros, aaltojen seassa?"

Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sit' olen meressä miesi,
60   uros aaltojen varassa:
läksin neittä Pohjolasta,
impeä Pimentolasta.

"Ajoa karautime
suloa meryttä myöten.
Niin päivänä muutamana,
huomenna moniahana
tulin Luotolan lahelle,
Joukolan jokivesille:
hepo alta ammuttihin,
70   itse√§ni mielittihin.

"Siitä vierähin vetehen,
sorruin sormin lainehesen
tuulen tuuiteltavaksi,
aaltojen ajeltavaksi.

"Tulipa tuuli luotehesta,
iästä iso vihuri;
se mun kauas kannatteli,
uitteli ulomma maasta.
Mont' olen päiveä pälynnyt,
80   monta y√∂t√§ uiksennellut
näitä väljiä vesiä,
ulapoita auke'ita;
enk' on tuota tunnekana,
arvoa, älyäkänä,
kumpi kuoloksi tulevi,
kumpi ennen ennättävi:
nälkähänkö nääntyminen,
vai vetehen vaipuminen."

Sanoi kokko, ilman lintu:
90   "Ell√∂s olko mill√§sk√§n√§!
Seisotaite selkähäni,
nouse kynkkäluun nenille!
Mie sinun merestä kannan,
minne mielesi tekevi.
Vielä muistan muunki päivän,
arvoan ajan paremman,
kun ajoit Kalevan kasken,
Osmolan salon sivallit:
heitit koivun kasvamahan,
100   puun sorean seisomahan
linnuille lepeämiksi,
itselleni istumiksi."

Siitä vanha Väinämöinen
kohottavi kokkoansa;
mies on nousevi merestä,
uros aallosta ajaikse,
siiville sijoitteleikse,
kokon kynkkäluun nenille.

Tuop' on kokko, ilman lintu,
110   kantoi vanhan V√§in√§m√∂isen,
viepi tuulen tietä myöten,
ahavan ratoa myöten
Pohjan pitkähän perähän,
summahan Sariolahan.
Siihen heitti Väinämöisen,
itse ilmahan kohosi.

Siinä itki Väinämöinen,
siinä itki ja urisi
rannalla merellisellä,
120   nimen tiet√§m√§tt√∂m√§ll√§,
sata haavoa sivulla,
tuhat tuulen pieksemätä,
partaki pahoin kulunut,
tukka mennyt tuuhakaksi.

Itki yötä kaksi, kolme,
saman verran päiviäki;
eikä tiennyt tietä käyä,
outo, matkoa osannut
palataksensa kotihin,
130   menn√§ maille tuttaville,
noille syntymäsijoille,
elomaillen entisille.

Pohjan piika pikkarainen,
vaimo valkeanverinen,
teki liiton päivän kanssa,
päivän kanssa, kuun keralla
yhen ajan noustaksensa
ja yhen havataksensa:
itse ennen ennätteli,
140   ennen kuuta, aurinkoa,
kukonki kurahtamatta,
kanan lapsen laulamatta.

Viisi villoa keritsi,
kuusi lammasta savitsi,
villat saatteli saraksi,
kaikki vatvoi vaattehiksi
ennen päivän nousemista,
auringon ylenemistä.

Pesi siitä pitkät pöyät,
150   laajat lattiat lakaisi
vastasella varpaisella,
luutasella lehtisellä.
Ammueli rikkasensa
vaskisehen vakkasehen;
vei ne ulos usta myöten,
pellolle pihoa myöten,
perimäisen pellon päähän,
alimaisen aian suuhun.
Seisattelihe rikoille,
160   kuuntelihe, k√§√§ntelihe:
kuulevi mereltä itkun,
poikki joen juorotuksen.

Juosten joutuvi takaisin,
pian pirttihin menevi;
sanoi tuonne saatuansa,
toimitteli tultuansa:
"Kuulin mie mereltä itkun,
poikki joen juorotuksen."

Louhi, Pohjolan emäntä,
170   Pohjan akka harvahammas,
pian pistihe pihalle,
vierähti veräjän suuhun;
siinä korvin kuunteleikse.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei ole itku lapsen itku
eikä vaimojen valitus;
itku on partasuun urohon,
jouhileuan juorottama."

Työnnälti venon vesille,
180   kolmilaian lainehille;
itse loihe soutamahan.
Sekä souti jotta joutui:
souti luoksi Väinämöisen,
luoksi itkevän urohon.

Siinä itki Väinämöinen,
urisi Uvannon sulho
pahalla pajupurolla,
tiheällä tuomikolla:
suu liikkui, järisi parta,
190   vaan ei leuka lonkaellut.

Sanoi Pohjolan emäntä,
puhutteli, lausutteli:
"Ohoh sinua, ukko utra!
Jo olet maalla vierahalla."

Vaka vanha Väinämöinen
päätänsä kohottelevi.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo ma tuon itseki tieän:
olen maalla vierahalla,
200   tuiki tuntemattomalla.
Maallani olin parempi,
kotonani korkeampi."

Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Saisiko sanoakseni,
oisiko lupa kysyä,
mi sinä olet miehiäsi
ja kuka urohiasi?"

Vaka vanha Väinämöinen
210   sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mainittihinpa minua,
arveltihin aikoinansa
illoilla iloitsijaksi,
joka laakson laulajaksi
noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla.
Mi jo lienenki katala,
tuskin tunnen itsekänä."

Louhi, Pohjolan emäntä,
220   sanan virkkoi, noin nimesi:
"Nouse jo norosta, miesi,
uros, uuelle uralle,
haikeasi haastamahan,
satuja sanelemahan!"

Otti miehen itkemästä,
urohon urisemasta;
saattoi siitä purtehensa,
istutti venon perähän.
Itse airoille asettui,
230   soutimille suorittihe;
souti poikki Pohjolahan,
viepi vierahan tupahan.

Syötteli nälästynehen,
kastunehen kuivaeli;
siitä viikon hierelevi,
hierelevi, hautelevi:
teki miehen terveheksi,
urohon paranneheksi.
Kysytteli, lausutteli,
240   itse virkki, noin nimesi:
"Mitä itkit, Väinämöinen,
uikutit, uvantolainen,
tuolla paikalla pahalla,
rannalla meryttä vasten?"

Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Onpa syytä itkeäni,
vaivoja valittoani!
Kauan oon meriä uinut,
250   lapioinnut lainehia
noilla väljillä vesillä,
ulapoilla auke'illa.

"Tuota itken tuon ikäni,
puhki polveni murehin,
kun ma uin omilta mailta,
tulin mailta tuttavilta
näille ouoille oville,
veräjille vierahille.
Kaikki täällä puut purevi,
260   kaikki havut hakkoavi,
joka koivu koikkoavi,
joka leppä leikkoavi:
yks' on tuuli tuttuani,
päivä ennen nähtyäni
näillä mailla vierahilla,
äkkiouoilla ovilla."

Louhi, Pohjolan emäntä,
siitä tuon sanoiksi saatti:
"Elä itke, Väinämöinen,
270   uikuta, uvantolainen!
Hyvä tääll' on ollaksesi,
armas aikaellaksesi,
syöä lohta luotaselta,
sivulta sianlihoa."


Silloin vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Kylkehen kyläinen syönti
hyvissäki vierahissa;
mies on maallansa parempi,
280   kotonansa korkeampi.
Soisipa sula Jumala,
antaisipa armoluoja:
pääsisin omille maille,
elomaillen entisille!
Parempi omalla maalla
vetonenki virsun alta,
kuin on maalla vierahalla
kultamaljasta metonen."

Louhi, Pohjolan emäntä,
290   sanan virkkoi, noin nimesi:
"Niin mitä minullen annat,
kun saatan omille maille,
oman peltosi perille,
kotisaunan saapuville?"

Sanoi vanha Väinämöinen:
"Mitäpä kysyt minulta,
jos saatat omille maille,
oman peltoni perille,
oman käen kukkumille,
300   oman linnun laulamille!
Otatko kultia kypärin,
hope'ita huovallisen?"

Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh viisas Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen!
En kysele kultiasi,
halaja hope'itasi:
kullat on lasten kukkasia,
310   hopeat hevon helyj√§.
Taiatko takoa sammon,
kirjokannen kalkutella
joutsenen kynän nenästä,
maholehmän maitosesta,
yhen ohrasen jyvästä,
yhen uuhen villasesta,
niin annan tytön sinulle,
panen neien palkastasi,
saatan sun omille maille,
320   oman linnun laulamille,
oman kukon kuulumille,
oman peltosi perille."


Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Taia en sampoa takoa,
kirjokantta kirjoitella.
Saata mie omille maille:
työnnän seppo Ilmarisen,
joka samposi takovi,
330   kirjokannet kalkuttavi,
neitosi lepyttelevi,
tyttäresi tyy'yttävi.

"Se on seppo sen mokoma,
ylen taitava takoja,
jok' on taivoa takonut,
ilman kantta kalkutellut:
ei tunnu vasaran jälki
eikä pihtien pitämät."

Louhi, Pohjolan emäntä,
340   sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sille työnnän tyttäreni,
sille lapseni lupoan,
joka sampuen takovi,
kannen kirjo kirjoittavi
joutsenen kynän nenästä,
maholehmän maitosesta,
yhen ohrasen jyvästä,
yhen uuhen untuvasta."

Pani varsan valjahisin,
350   ruskean re'en etehen;
saattoi vanhan Väinämöisen,
istutti oron rekehen.
Siitä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Elä päätäsi ylennä,
kohottele kokkoasi,
kun ei uupune oronen,
tahi ei ilta ennättäne:
josp' on päätäsi ylennät,
360   kohottelet kokkoasi,
jo toki tuho tulevi,
paha päivä päälle saapi."

Siitä vanha Väinämöinen
löi orosen juoksemahan,
harjan liina liikkumahan.
Ajoa karittelevi
pimeästä Pohjolasta,
summasta Sariolasta.

top