KALEVALA

Kahdeksaskolmatta runo

Jo nyt Ahti Saarelainen,
itse lieto Lemminkäinen,
pistäiksen on piilemähän,
painaikse pakenemahan
pimeästä Pohjolasta,
sangasta Saran talosta.

Läksi tuiskuna tuvasta,
savuna pihalle saapi
pakohon pahoja töitä,
10   pillojansa piilem√§h√§n.

Niin pihalle tultuansa
katseleikse, käänteleikse,
etsi entistä oritta.
Näe ei entistä oroa:
näki paaen pellon päässä,
pajupehkon pientarella.

Mikäs neuvoksi tulevi,
mikä neuvon antajaksi,
ettei pää pahoin menisi,
20   tukka turhi'in tulisi,
hivus hieno lankeaisi
näillä Pohjolan pihoilla?
Jo kumu kylästä kuului,
tomu toisista taloista,
välkytys kylän väliltä,
silmän isku ikkunoilta.

Tuossa lieto Lemminkäisen,
tuon on Ahti Saarelaisen,
täytyi toisiksi ruveta,
30   piti muiksi muutellaita.
Kokkona ylös kohosi,
tahtoi nousta taivahalle:
päivä poltti poskipäitä,
kuuhut kulmia valaisi.

Siinä lieto Lemminkäinen
Ukkoa rukoelevi:
"Oi Ukko, hyvä Jumala,
mies on tarkka taivahinen,
jymypilvien pitäjä,
40   hattarojen hallitsija!
Laaipa utuinen ilma,
luopa pilvi pikkarainen,
jonka suojassa menisin,
kotihini koitteleisin
luoksi ehtoisen emoni,
tykö valtavanhempani!"

Lenteä lekuttelevi,
katsoi kerran jälkehensä:
keksi harmoan havukan
50   - sen silm√§t paloi tulena
kuni pojan pohjolaisen,
Pohjan entisen isännän.

Sanoi harmoa havukka:
"Ohoh Ahti veikkoseni!
Muistatko muinaista sotoa,
tasapäätä tappeloa?"

Sanoi Ahti Saarelainen,
virkkoi kaunis Kaukomieli:
"Havukkani, lintuseni!
60   K√§√§nn√§ite kohin kotia!
Sano tuonne tultuasi
pimeähän Pohjolahan:
'Kova on kokko kourin saa'a,
kynälintu kynsin syöä.'"

Jo kohta kotihin joutui
luoksi ehtoisen emonsa
suulla surkeannäöllä,
syämellä synkeällä.

Emo vastahan tulevi
70   kulkiessansa kujoa,
aitoviertä astuessa.
Ennätti emo kysyä:
"Poikueni, nuorempani,
lapseni, vakavampani!
Mit' olet pahoilla mielin
Pohjolasta tullessasi?
Onko sarkoin vaarrettuna
noissa Pohjolan pioissa?
Jos on sarkoin vaarrettuna,
80   saat sin√§ paremman sarkan,
taattosi soasta saaman,
tavoittaman tappelosta."

Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Oi emoni, kantajani!
Ken mun sarkoin vaarteleisi!
Itse vaartaisin isännät,
vaartaisin sata urosta,
tuhat miestä tunnustaisin."

Sanoi äiti Lemminkäisen:
90   "Mit' olet pahoilla mielin?
Oletko voitettu orihin,
herjattu hevosen varsoin?
Jos olet voitettu orihin,
ostaos ori parempi
ison saamilla eloilla,
vanhemman varustamilla!"

Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Oi emoni, kantajani!
Ken mun herjaisi hevosin
100   eli varsoin voitteleisi!
Itse herjaisin isännät,
voittaisin oron ajajat,
miehet vankat varsoinensa,
urohot orihinensa."

Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Mit' olet pahoilla mielin,
kuta synke'in syämin
Pohjolasta tultuasi?
Oletko naisin naurettuna
110   eli piioin pilkattuna?
Jos olet naisin naurettuna
eli piioin pilkattuna,
toiset toiste pilkatahan,
naiset vasta nauretahan."

Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Oi emoni, kantajani!
Ken mun naisin naurattaisi
eli piioin pilkkoaisi!
Itse nauraisin isännät,
120   kaikki piiat pilkkoaisin,
nauraisin sataki naista,
tuhat muuta morsianta."

Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Mi sinulla, poikueni?
On sulle satunen saanut
Pohjolassa käyessäsi,
vainko liioin syötyäsi,
syötyäsi, juotuasi
olet öisillä sijoilla
130   n√§hnyt outoja unia?"

Silloin lieto Lemminkäinen
sai tuossa sanoneheksi:
"Akat noita arvelkohot
öisiä unennäköjä!
Muistan yölliset uneni,
sen paremmin päivälliset.
Oi emoni, vanha vaimo!
Sääli säkkihin evästä,
pane jauhot palttinahan,
140   suolat riepuhun sovita!
Pois tuli pojalle lähtö,
matka maasta ottaminen,
tästä kullasta ko'ista,
kaunihista kartanosta:
miehet miekkoja hiovat,
kärestävät keihä'itä."

Emo ennätti kysyä,
vaivan nähnyt vaaitella:
"Miksi miekkoja hiovat,
150   k√§rest√§v√§t keih√§'it√§?"

Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Siksi miekkoja hiovat,
kärestävät keihä'itä:
mun poloisen pään varalle,
vasten kauloa katalan.
Tuli työ, tapahtui seikka
noilla Pohjolan pihoilla:
tapoin pojan pohjolaisen,
160   itsen Pohjolan is√§nn√§n.
Nousi Pohjola sotahan,
takaturma tappelohon
vasten vaivaista minua,
yksinäisen ympärille."

Emo tuon sanoiksi virkki,
lausui vanhin lapsellensa:
"Jo sanoin minä sinulle,
jo vainen varoittelinki,
yhä kielteä käkesin
170   l√§htem√§st√§ Pohjolahan.
Mahoit olla oikeassa,
eleä emon tuvilla,
oman vanhemman varassa,
kantajasi kartanossa,
ei oisi sotoa saanut,
tapahtunut tappeloa.

"Kunne nyt, poikani poloinen,
kunne, kannettu katala,
lähet pillan piilentähän,
180   ty√∂n pahan pakenentahan,
ettei pää pahoin menisi,
kaula kaunis katkeaisi,
tukka turhi'in tulisi,
hivus hieno lankeaisi?"

Sanoi lieto Lemminkäinen:
"En tieä sitä sijoa,
kunne painuisin pakohon
pillojani piilemähän.
Oi emoni, kantajani!
190   Kunne k√§sket piilem√§h√§n?"
Sanoi äiti Lemminkäisen,
itse lausui, noin nimesi:
"En mä tieä, kunne käsken,
kunne käsken ja kehoitan.
Menet männyksi mäelle,
katajaksi kankahalle,
tuho sielläki tulevi,
kova onni kohtoavi:
use'in mäkinen mänty
200   p√§repuiksi leikatahan,
usei'in kataja kangas
seipähiksi karsitahan.

"Nouset koivuksi norolle
tahikka lehtohon lepäksi,
tuho sielläki tulisi,
kova onni kohti saisi:
use'in noroinen koivu
pinopuiksi pilkotahan,
use'in lepikkölehto
210   hakatahan halmeheksi.
"Menet marjaksi mäelle,
puolukaksi kankahalle,
näille maille mansikoiksi,
mustikoiksi muille maille,
tuho sielläki tulisi,
kova onni kohtoaisi:
noppisivat nuoret neiet,
tinarinnat riipisivät.

"Mene hauiksi merehen,
220   siiaksi silajokehen,
tuho sielläki tulisi,
kova loppu loukahtaisi:
mies nuori, noentolainen,
veisi verkkonsa vesille,
nuoret nuotalla vetäisi,
vanhat saisi verkollansa.

"Menet metsähän sueksi,
korpimaille kontioksi,
tuho sielläki tulisi,
230   kova onni kohtoaisi:
mies nuori, noen näköinen,
kärestäisi keihä'änsä
surmataksensa sutoset,
metsän karhut kaataksensa."

Silloin lieto Lemminkäinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Itse tieän ilke'immät,
paikat arvoan pahimmat,
kussa surma suin pitäisi,
240   kova loppu loukahtaisi.
Oi emo, elättäjäni,
maammo, maion-antajani!
Kunne käsket piilemähän,
kunne käsket ja kehoitat?
Aivan on surma suun e'essä,
paha päivä parran päällä,
yksi päivä miehen päätä,
tuskin täytehen sitänä."

Silloin äiti Lemminkäisen
250   itse virkki, noin nimesi:
"Sanon ma hyvänki paikan,
ani armahan nimitän,
missä piillä pillomuksen,
paeta pahan-alaisen:
muistan maata pikkuruisen,
tieän paikkoa palasen,
syömätöintä, lyömätöintä,
miekan miehen käymätöintä.
Sie vanno valat ikuiset,
260   valehettomat, vakaiset,
kuunna, kymmennä kesänä
et sotia käyäksesi
hopeankana halulla
tahi kullan tarpehella!"

Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Vannon mie valat vakaiset,
en kesänä ensimäisnä,
tok' en vielä toisnakana
saa'a suurihin sotihin,
270   noihin miekan melskehisin.
Viel' on haavat hartioissa,
syvät reiät ryntähissä
entisistäkin iloista,
mennehistä melskehistä
suurilla sotamä'illä,
miesten tappotanterilla."

Silloin äiti Lemminkäisen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Otapa isosi pursi,
280   l√§he tuonne piilem√§h√§n
ylitse meren yheksän,
meri-puolen kymmenettä,
saarehen selällisehen,
luotohon merellisehen!
Siell' ennen isosi piili,
sekä piili jotta säilyi
suurina sotakesinä,
vainovuosina kovina;
hyvä oli siellä ollaksensa,
290   armas aikaellaksensa.
Siellä piile vuosi, toinen,
käy kotihin kolmannella
tutuille ison tuville,
vanhempasi valkamoille!"

top