Jakoaika

Suomalaiseen kalenteriin kuului aikoinaan jakoajaksi kutsuttu jakso, jonka katsottiin sijoittuvan varsinaisen vuoden ulkopuolelle: kahdentoista kuunkierron jälkeen oli vielä odotettava aurinkovuoden täyttymistä. Tämä 11–12 päivän mittainen jakso sijoittui syyskauteen ja auttoi Kustaa Vilkunan mukaan kuu- ja aurinkokalentereiden yhteensovittamisessa. Kansanperinteessä jakoaika on kuitenkin saattanut pidentyä kuukaudenkin mittaiseksi. Se on myös sijoittunut eri alueilla eri kohtaan syksyä, kuitenkin alkaen tavallisimmin keyristä ja päättyen Marttiin 10.11.

Jakoaika on ollut vaarallista aikaa. Sekä ihmiset että eläimet ovat olleet herkkä sairastumaan ja vahingoittumaan ja kummitustenkin uskottiin olevan liikkeellä. Heitä ei haluttu häiritä millään tapaa, joten ihmiset pyrkivät elämään hiljaisesti ja rauhallisesti. Monet työt kuten esimerkiksi kehrääminen ja teurastaminen olivat kiellettyjä, joten lisääntynyt vapaa-aika tarjosi tilaisuuden muun muassa vieraisilla käymiseen.

Jakoaikana oli hyvä ennustaa niin tulevan vuoden säätä kuin naimaonneakin. Myös tulevia kuolemia oli mahdollista nähdä esimerkiksi katsomalla kuollutta vetäneen hevosen länkien läpi. Jos joku läsnäolijoista näytti katsottaessa päättömältä, hän ei ollut hengissä enää vuoden kuluttua.

Jakoaikana ei annettu mitään naapureille eikä heiltä myöskään mitään pyydetty, sillä ajateltiin, että se, mikä tuona aikana pois annettiin, ei enää milloinkaan palaisi takaisin. Jakoaika edusti siis eräällä tavalla koko tulevaa vuotta. Se onkin hyvin todennäköisesti liittynyt alun perin kekriin ja uuden vuoden aloittamiseen.

 

Öitsit ja konttiämmät

Keyri, kekri = 1 p:nä marraskuuta. Se oli ennen ja on vielä nytkin vuosipalkollisten muuttopäivä. Kaksi viikkoa siitä eteenpäin kuului palkollisten loma-ajaksi. Niitä sanottiin riiviikoiksi, myöhemmin lepoviikoiksi. Näihin aikoihin pidettiin runsaasti tanssiaisia, nurkkatansseja ja öitsejä. Palkolliset ja muukin nuoriväki riiasi kovasti. Rolli- eli konttiämmätkin liikehti ahkerasti ja parjasivat jos kiittelivät sitä tyttöä ja poikaa, jota riiastelivat. Niinpä ämmistä laulettiinkin: "Kekrinä, kekrinä konttiämmät / korvat luimussa haukkuu." Kekrisunnuntaina oli nuorisolla myöskin tapana käydä kirkolla. Sinne mentiin samoin kuin Mikkelinäkin jo lauantaina kirkolle. Kirkolta tultua oli nuorisolla tapana pitää keyri-iltana tanssiaiset.

Sortavala, Matti Moilanen 4627.1937