Yliluonnollinen sota ja yhdessä luotu kulttuuriperintö

”Löysin maailman, joka oli kiivaan polemiikin ja määrittelyn kohteena. Paljastui tavallisia ihmisiä, jotka yrittivät elää ja selviytyä”. Näin kirjoittaa Antti Häkkinen teoksessa Salattu, hävetty, vaiettu. Miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä (2015). Häkkisen sanat jäivät soimaan korviini.

Tutkimuskysymys suomalaisten toisen maailmansodan yliluonnolliseksi tulkitsemista kokemuksista oli noussut mieleeni jo hieman aiemmin, kenttätöissä Kainuussa. Olin kuullut vihollisesta, johon luodit eivät pystyneet ja unenhaltijasta, joka herätti nukkuvan sotilaan ja pelasti täysosumalta.

Yliluonnollinen sota -muistitietokeruun ja oman keruuni kautta kertojia on nyt 195. Heitä on ympäri Suomen. Vuosina 2017–18 syntynyt tutkimusaineisto on monimuotoinen ja moniääninen. Se sisältää eri tavoin koettuja vaikeita, traumaattisia, ristiriitaisia, herkkiä, synkkiä, hävettyjä, tukahdutettuja, pyhiä, tärkeitä ja vaiettuja kokemuksia. Haastatteluja teen edelleen.

Ihmiset ovat halunneet osallistua ja kertoa kokemuksistaan, koska Suomi on heidän mielestään moniarvoistunut ja hyväksyvämpi erilaisille äänille. Saa olla haavoittuva. Kertojat toivovat, että tuomitsemisen ja väheksymisen sijaan, heidät otetaan vakavasti.

Kertojien enemmistö on vanhoja ihmisiä. Ihailen heidän elämänkokemustaan, viisautta ja perspektiiviä, jonka ikääntyminen parhaimmillaan tuo esille. Intiimit kertomukset usein haastavat kansallisen kertomuksen sodasta. Ne kyseenalaistavat, tuovat uusia nyansseja ja tarjoavat vaihtoehtoisia tapoja kokea sota. Aineistosta nousee esiin myös sotaorpojen kokema väheksyntä ja jopa pilkallinen asenneilmapiiri veteraaneja kohtaan erityisesti 1960–70-luvuilla.

Olen kuullut subjektiivisia kokemuskertomuksia sotarintamilta, kotirintamalta ja evakkoteiltä. Omakohtaisia kokemuksia on aineistossa viidennes, eli suurin osa on siirtynyt perimätietona perheissä. Yliluonnollisiksi tulkitut kokemukset paljastavat sodan aran puolen. Minua kiinnostavat erityisesti ihmisten omat tulkinnat ja merkitykset.

”Isä ei paljon sodasta kertonut, mutta tämän hän kertoi. Talitiainen pelasti hänen henkensä. Se tuli oksalle laulamaan. Isä kiinnitti huomionsa lintuun ja vaihtoi paikkaa, ja saman tien tuli täysosuma siihen, mistä hän lähti. Lintu tuli varoittamaan. Siitä lähtien isä piti talitiaista onnen lintuna. Ja tiedätkö mitä, tänä aamuna, kun menin ensimmäistä kertaa ulos, niin talitiaisia tuli tuohon puuhun ja minulla meni kylmät väreet. Tajusin, että minun pitää soittaa sinulle ja kertoa tämä isäni kokemus.” (SmM 2017–18.)

Pyykinpesua. Kuva: Antti Hämäläinen, SKS KRA.

Antropologina kulttuuriperintökeskustelussa

Tulkitsen aineistoani kulttuuriperintönä. Olemme aina aikamme lapsia, ja käsitys kulttuuriperinnöstä on alati muuttuva. Nykyisessä keskustelussa nousevat esille kulttuuriperinnön subjektiivisuutta, kokemuksellisuutta, kerronnallisuutta ja moniäänisyyttä korostavat näkökulmat. Olen Emma Watertonin, Steve Watsonin, Helaine Silvermanin ja Denis Byrnen jalanjäljissä, vain muutama tärkeä tutkija mainitakseni, kiinnostunut kulttuuriperinnön luomisesta aktiivisena, sosiaalisena prosessina.

Kertojat määrittelevät kulttuuriperinnön sisällön. Kertominen on dialoginen ja refleksiivinen prosessi, ja vuoropuheluun haastetaan halukkaat. Subjektiiviset kertomukset muodostavat toisiinsa liittyneinä monimuotoisen keskustelun, jossa on kulttuurisesti jaettuja ja henkilökohtaisia puolia. Jokainen, joka sodan kokemusperintöön tutustuu, tulkitsee kokemuskertomuksia omalta kannaltaan.

Antropologina näen roolini kulttuuriperintökeskustelussa vuorovaikutuksen luojana ja keskustelun herättäjänä. Antropologi Tim Ingoldin Anthropology: Why it matters (2018) pohtii kentällä oloa erilaisten äänten kuuntelemisena ja oppimiskokemuksena tutkijalle. Tärkein lähtökohta on kertojien vakavasti ottaminen. Jokaisen ääni on yhtä arvokas. Ja se, minkä ihminen totena kertoo, on totta.

Antropologista tutkimusta tehdessä on syytä katsoa menneisyyteen ja ottaa siitä opiksi, ettei ylimielinen, ylhäältä alaspäin katsova suhtautuminen kenttää kohtaan saisi jatkoa. Antropologian menneisyydestä ei voi olla ylpeä. Onneksi on menty eteenpäin, ja nykyisin antropologit suhtautuvat kertojiin yhteistyökumppaneina ja tutkijan katse suuntautuu alhaalta ylöspäin.

Kenttätyön tekeminen ja etnografian kirjoittaminen on edelleen antropologialle luonteenomaista. Parhaimmillaan etnografia on tiheää ihmisten välistä dialogia, kontekstuaalisesti rikasta ja erilaisia merkityksiä ymmärtävää. Yksi idoleistani on Alessandro Portelli. Hän osaa luoda subjektiivisten kertomusten välille rikasta vuoropuhelua.

Itserefleksiivisyys on tutkijalle tärkeä ominaisuus. Olen Suomessa kasvanut ja nähnyt sodan hiljentämiä miehiä. Olen tuntenut hiljaisuuden, keskustelunaiheet, joista on syytä vaieta. Minut kasvatettiin tieteelliseen maailmankuvaan, en kuulu mihinkään uskolliseen yhteisöön. Äidiltäni olen kuullut vereviä kainuulaisia uskomustarinoita etenkin levottomista vainajista. Raatteentie muistoineen sijaitsee lähellä suvun maita. Tarinoita olen aina rakastanut! Niiden avulla pääsee sukeltamaan erilaisten ihmisten nahkoihin ja tutustumaan toinen toistaan ihmeellisimpiin ilmiöihin.

Sodan muuttuvia merkityksiä

Kokemushistoriallinen sotatutkimus nostaa kansallisen sodan muistamisen, sankarihautausmaiden, muistomerkkien ja liputuspäivien, rinnalle ihmisten henkilökohtaiset kokemukset ja tunteet. Niihin sisältyvät myös intiimit, yliluonnollisiksi tulkitut sotakokemukset. Ne ovat olleet koko ajan taustalla näkymättöminä muistoina ja hiljalleen ne ovat kristallisoituneet kertomuksiksi.

Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki tutkivat sodan kokemushistoriaa. He ovat ihmetelleet sitä, kuinka vähän tiedämme, laajasta sotahistoriallisesta tutkimuksesta huolimatta, siitä, mitä sota merkitsi ihmiselle ja mikä sai ihmiset kestämään meidän näkökulmastamme musertavia olosuhteita.

Toisen maailmansodan jälkeisiä kansallisissa muistamisen tavoissa ovat olleet läsnä kristilliset ja isänmaallisen uhriuden ja sankaruuden painotukset. Sodan muuttuvia merkityksiä on tutkinut esimerkiksi Petri Raivo. Sota kosketti koko yhteiskuntaa ja talvisodan ihme oli kansakunnan yhtenäisyyden saavuttaminen. Yhteenkuuluvuuden tunteen luominen ylivoimaista vihollista vastaan oli tärkeä vaihe paranemisprosessissa vain 20 vuotta aiemmin käydylle katkeralle sisällissodalle.

Jokaisessa ajassa on sodalla omat merkityksensä, ja nykyajassa saavat sijaa myös sodan yliluonnollisiksi tulkitut kokemukset. Parhaimmillaan taistelukentillä, kotirintamalla tai evakkotaipaleiden varrella koetut hämmentävät kokemukset auttavat sotatrauman purussa. Jälkipolvet voivat subjektiivisten kokemusten avulla puolestaan eläytyä, jopa samaistua, sodan kauhuun, julmuuteen, kuolemanpelkoon, kipuun ja toivottomuuteen.

Ehtoollisen jako Sallan rintamalla, Salla 1941. Kuva: Antti Hämäläinen, SKS KRA.

Aika on kypsä yliluonnollisiksi tulkituille kokemuksille

Yliluonnollisiksi tulkittuihin kokemuksiin suhtaudutaan antropologiassa yleisinhimillisinä, vaikeissa elämäntilanteissa korostuvina. Kertojat ovat hahmottaneet yliluonnollisen käsitteen nykypäivän vallitsevasta maailmankuvasta käsin ja suhteuttaneet omaa kokemustaan siihen.

Kertojat ovat tulkinneet kokemustaan arkikokemuksesta poikkeavaksi tai korkeamman voiman läsnäoloksi. Kokemusta ei läheskään aina mielletä uskonnolliseksi eikä sitä useinkaan haluta selittää puhki, vaan halutaan säilyttää kokemuksen mystisyys. Suurin osa kokemuksista on jäänyt selittämättömiksi.

”Olemme eläneet järjen ylivallan vuosisadan. Nyt ovat pinnalla tunne ja luonto, elämänymmärrys ja tajunta, ja niihin liittyvät olennaisesti näyt ja unet.” (SmM 2017–18.)

Kaarina Koski on tutkinut, kuinka vaikeaa kokemusten kertominen ja selittäminen on, jos kokija ei ole löytänyt kokemukselleen selitystä tai paikkaa maailmankuvassaan ja esimerkiksi vallitsevat tieteellisen maailmankuvan ja luterilaisuuden tulkintakehykset eivät sovi omaan kokemukseen.

”Kun anoppini puoliso oli jo haudattu Saarijärven sankarihautausmaahan, pyöräili leski kirkolle, ja näki, kun hänen miehensä käveli hymyilevänä metsätaipaleella vastaan ja heilautti kättä. Sotaleski laittoi pyöränsä puuta vasten ja huhuili miehensä nimeä. Mutta ketään ei enää näkynyt. Tekiköhän sota-aika ihmisistä herkempiä ja vastaanottavaisempia kun olen kuullut paljon vastaavanlaisia tapauksia. Anoppini sanoi aina kun hän kertoi ja purki tuskaansa, että olen ainut, joka uskoo ja kuuntelee. Hän kertoi kokemusta vuodesta toiseen ja aina yhtäpitävästi.” (SmM 2017–18.)

Kokemuskertomuksissa on nähtävissä monia uskomuksellisia ja kulttuurisia kerrostumia. Etenkin ennen sotia kerrotuissa kokemuksissa lumi värjäytyi verenpunaiseksi ja kuolemalinnut varoittelevat animistisen kansanuskon hengessä. Viholliskuvassa näkyy pitkä vainolaistarinoiden traditio. Kristilisille arvoille rakentuvissa kertomuksissa taas Jumala suojelee Suomea ja enkeli levittää siipensä joukkojen ylle. Toisinaan kristinusko, vanha kansanusko ja uususkonnollisuus kulkevat rinnakkain samoissa virkkeissä.

Tutkimusaineistossa on myös ihmisiä, jotka pitävät kokemustaan sodan keskellä aivan luonnollisena. Vaikkapa kirjeiden kulku oli hidasta ja postin kulku epävarmaa. Saattoi kulua kolmekin viikkoa, ennen kuin kotiin saatiin tieto katoamisesta tai kaatumisesta, ja silloin olivat käytössä toisenlaiset yhteydet.

”Telepaattinen kykyhän on meissä kaikissa, mutta jotenkin se arjen myllyssä haalistuu vähitellen. Mutta sota-aikana, kun ilmapiiri oli ahdistava; elettiin ainaisessa hermojännityksen ja pelon vallassa, alkoivat antennit virittäytyä vastaanottamaan tietoja” (SmM 2017–18.)

Leea Virtasen mukaan ihmisillä on hyvin erilaisia käsityksiä siitä, mitä todellisuudessa on olemassa ja mitä ei, tai mikä on yliluonnollista ja mikä ei. Monet pitävät täysin luonnollisena ja jokapäiväisenä sellaista, mikä toisista on yliluonnollista ja harhakuvitelmaa.

Pieniä merkkejä ja ihmisten välisiä yhteyksiä

Olen kuullut erityisesti erilaisista enteistä, aavistuksista ja näyistä. Ne liittyvät läheisen ihmisen, omaan tai Suomen kohtaloon. Eniten kokemuksia on toisilleen rakkaiden ihmisten välisistä yhteyksistä, kuin näkymättömistä langoista, sotarintamien ja kotirintaman välillä. Ja kulttuuriperintönä ihmisten välinen kokemusten, tunteiden ja havaintojen jakaminen, ja yhteys, toteutuu uudelleen.

”Olin 2,5-vuotias, kun isäni kaatui 5.11.41 Karjalankannaksen Rajajoella. Olin silloin äitini kanssa isovanhempien luona Hausjärven Oitissa. Isäni kaatumisesta ei ollut vielä silloin mitään tietoa, mutta minä tulin toisille kertomaan nähneeni isän, ja hänen käsi on rikki. Lähipäivinä saimme tiedon, että isäni oli haavoittunut 4.11. ja kuollut 5.11. Käsi oli irti, kun isä tuotiin kotiin. Olin isäni ainoa lapsi, kovin rakas. Isäni rakkaudesta kokemus minun mielestäni kertoo. Ja minua itkettää isäni koko ajan, aina.” (SmM 2017–18.)

Kertojat tulkitsevat kokemustaan telepatiaksi, intuitioksi tai etiäiseksi. Kokemuksia yhdistää pienten merkkien ja merkitysten etsiminen ja löytäminen. Kokemus on piirtynyt mieleen avainkokemuksena sodasta, koska se saattoi pelastaa hengen tai auttoi valmistautumaan tulevaan.

”Outo varoitus 1.10.1944 Ranualla. Suomalaisten epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen saksalaiset ampuivat kranaatteja suomalaisten perääntymispaikkaan. Isä makasi suuren kiven takana suojautuen kranaattitulelta, kun kuuli yhtäkkiä äänen, joka kehotti kiireesti poistumaan kiven takaa. Ääni oli sellainen, että sitä piti totella. Isä ryömi läheisen kannon taakse. Ja kun hän sinne pääsi, räjähti kranaatti kiven takana, juuri siinä kohdassa, josta hän oli hetki sitten hakenut suojaa. Kranaatin sirpaleet repivät isän kuitenkin niin pahasti, että hän haavoittui vaikeasti. Tätä ääntä isäni aina kummasteli, että mikä se mahtoi olla.” (SmM 2017–18.)

Aineistoni ei rajaudu sotavuosiin, vaan yliluonnollisiksi tulkittuja sotaan liittyviä kokemuksia on ajalta ennen ja jälkeen sotavuosien. Sota jatkuu meissä tunnemuistoina ja kokemuksina. Seuraava näky koettiin mökissä Sallatunturilla 1980-luvun lopussa. Kertoja ei ole uskaltanut kokemuksestaan monellekaan kertoa.

”Heräsin yöllä siihen, että vuoteeni vieressä seisoi suomalainen mies toisen maailmansodan aikaisessa harmaassa kesäsotilaspuvussa. Se oli vaikuttavaa, vastaavaa ei ole koskaan sattunut. Lähistöltä löytyi sota-aikana kaivettuja monttuja, säilykepurkkeja ja hajonnut korsukin.” (SmM 2017–18.)

Häät rintamalla 1941. Kuva: Antti Hämäläinen, SKS KRA.

Kokemusperinnön merkityksiä

David Uzzellin mukaan kulttuuriperintö heijastaa meitä, se ei liity vain menneisyyteen, vaan se on tärkeä osa nykyisyyttämme ja tulevaisuuttamme. Aikaisemmin ohitettu ja näkymätön menneisyys tehdään näkyväksi ja ihmisten omat kokemukset ja tulkinnat nostetaan esiin ja otetaan vakavasti.

Oma tai läheisen kokemus halutaan jakaa toisten ihmisten kanssa. Kokemusten vertailu auttaa tulkitsemaan omaa kokemusta. Kun moniääniset kertomukset liittyvät yhteen, on kokonaisuus enemmän, kuin osiensa summa.

Työstän juuri karttaa sota-ajan yliluonnollisista kokemuspaikoista. Kartta tarjoaa mahdollisuuden tutustua tähän ainutlaatuiseen perintöön – ja kenties kuulla menneisyyden ääniä. Ihmisten kertomuksissa ovat läsnä esteettisyys ja ihmeellisyys. Näin sodan kauhutkin saavat uusia merkityksiä.

Sodan keskellä ihmiset yrittivät vain elää ja selviytyä.

Satumaarit Myllyniemi

Satumaarit Myllyniemi on kulttuuriantropologi ja matkailututkija. Hän on toisen vuoden tohtorikoulutettava ja valmistelee väitöstutkimusta suomalaisista talvi-, jatko- ja Lapin sodan yliluonnollisiksi tulkituista kokemuksista Oulun yliopiston kulttuuriantropologian oppiaineeseen. Väitöstutkimus liittyy Lapin sotatapahtumien osalta Oulun yliopiston akatemiahankkeeseen Lapin synkkä kulttuuriperintö.

Tutkimusaineisto

  • SmM 2017–18 = Satumaarit Myllyniemen vuonna 2017–18 keräämä aineisto.
  • Suomalaisen Kirjallisuuden Seura järjesti 4.6.–30.11.2017 muistitietokeruun Yliluonnollinen sota.

Kirjallisuus

  • Byrne, Dennis (2008). Heritage as social action. The Heritage Reader. Graham Fairclough & Rodney Harrison & John Schofield & John H. Jameson (eds.). Routledge. London; New York.
  • Häkkinen, Antti (2015). Kaupungin reunoilla. Salattu hävetty, vaiettu. miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä. Antti Häkkinen ja Mikko Salasuo (toim.). Vastapaino. Tampere.
  • Ingold, Tim (2018). Anthropology: Why it matters. Polity press. Medford.
  • Koski, Kaarina (2016). Yliluonnollista vai patologista? Elore vol. 23–1/2016. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry.
  • Kinnunen Tiina & Kivimäki Ville (2011). Finland in World War II: History, Memory, Interpretations. Koninklijke Brill NV. Leiden.
  • Kinnunen, Tiina & Kivimäki Ville (2006). Ihminen sodassa. Minerva kustannus. Helsinki.
  • Portelli, Alessandro (2011). They say in Harlan country. An oral history. Oxford University Press. New York.
  • Raivo, Petri (2000). This is where they fought. The politics of war memory and commemoration. T. G. Ashplant & Graham, Dawson & Michael, Roper (eds.). Routledge. London; New York.
  • Silverman, Helaine & Waterton, Emma & Watson, Steve (eds.) (2017). Heritage in action. Making the past in the present. Springer. Cham.
  • Uzzell, David (2008). Postcript: The time of place. The Heritage Reader. Graham Fairclough, Rodney Harrison, John Schofield & John H. Jameson (eds.). Routledge. London; New York.
  • Waterton, Emma & Watson, Steve (2010). Culture, heritage and representation. Ashgate. Farnham,
  • Virtanen, Leea (1977). Telepaattiset kokemukset. WSOY. Helsinki.
  • Virtanen, Leea (1974). Kun kello pysähtyi. Tavallisen suomalaisen yliluonnolliset kokemukset. WSOY. Helsinki.

Yksi vastaus artikkeliin ”Yliluonnollinen sota ja yhdessä luotu kulttuuriperintö

  1. Todella mielenkiintoinen aihe, palan halusta kuulla lisää. Joillakin edesmenneillä sukulaisillani oli kyky vastaanottaa erilaisia etiäisiä ja ”näkyjä”.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *