Viivasta asiaa

Teksteissä esiintyvät viivat jäävät yleensä huomiotta. Painetuissa teksteissä ne ovatkin pääasiassa vain teknisiä merkkejä, esimerkiksi tavuviiva rivin lopussa osoittaa, että sana jatkuu seuraavalla rivillä, ajatusviiva rivin alussa osoittaa repliikin alkamista tai pitempi poikkiviiva tekstikappaleen jälkeen osoittaa luvun loppua. Lukiessa näitä viivoja ei pane edes merkille.

Käsikirjoituksissa viivojen asema on kuitenkin toinen. On esimerkiksi viivoja, joilla on vedetty yli korjauksen kohteena ollut aiempi, ”poistettu” teksti. On viivoja, jotka osoittavat, mihin kohtaan tekstiä marginaaliin kirjoitettu lisäys kuuluu. (Ks. kuva 1.) Aleksis Kivi osoittaa alleviivauksella (ja numeroinnilla) tekemänsä sanajärjestysmuutokset. (Ks. kuva 2.) Jotkut kirjailijat puolestaan osoittavat yliviivauksella, että kyseinen kohta käsikirjoituksesta on kirjoitettu puhtaaksi toisaalle (ks. esim. Karhu 2012, 57). Käsikirjoituksissa on siis viivoja, jotka taitossa tai kriittisessä editoinnissa täytyy tulkita, jotta teksti julkaistaan kirjailijan aikomukset huomioon ottaen.

Kuva 1. Esimerkkejä Aleksis Kiven viivan käytöstä poistojen ja lisäysten yhteydessä (Olviretki Schleusingenissä, s. 1). Kuvan lähde: Tiet lähteisiin -sivusto

Kuva 1. Esimerkkejä Aleksis Kiven viivan käytöstä poistojen ja lisäysten yhteydessä (Olviretki Schleusingenissä, s. 1). Kuvan lähde: Tiet lähteisiin -sivusto

Kuva 2. Esimerkki Aleksis Kiven viivan käytöstä sanajärjestysmuutoksen yhteydessä (Olviretki Schleusingenissä, s. 110). Kuvan lähde: Tiet lähteisiin -sivusto [linkki: http://neba.finlit.fi/kivi/view.php?set=7_olviretki_schleusingenissa&item=57]

Kuva 2. Esimerkki Aleksis Kiven viivan käytöstä sanajärjestysmuutoksen yhteydessä (Olviretki Schleusingenissä, s. 110). Kuvan lähde: Tiet lähteisiin -sivusto

Suurin osa käsikirjoitustenkin viivoista on merkitykseltään selviä, mutta joukossa on kuitenkin tapauksia, joita ei pysty varmasti tulkitsemaan ilman kirjoittajan omaa selitystä. Toisaalta on tapauksia, joita todennäköisesti kirjoittaja itsekään ei osaisi tarkasti varmistaa. Tällainen on esimerkiksi ns. rivinloppuinen yhdysviiva Aleksis Kivellä. Tällä tarkoitan viivaa, joka on rivin lopussa osoittamassa sanan jatkumista seuraavalla rivillä, mutta joka samalla on yhdyssanan osien välissä.

Koska suomen kielen oikeinkirjoitussäännöt eivät 1800-luvun puolivälissä olleet vielä vakiintuneita, yhdyssanojen kirjoittaminenkin oli hyvin vaihtelevaa. Myös Aleksis Kivi kirjoittaa samoja sanoja yhteen, yhteen väliviivalla yhdistäen sekä erikseen kahdeksi sanaksi, esimerkiksi murheenlaakson (Cantsio-käsikirjoitus), murheen-laakson (Olviretki Schleusingenissä -käsikirjoitus) ja murheen laaksossa (Nummisuutarit ja Lea, ensipainokset).

Jos tällainen sana osuu tekstissä rivin loppuun tyyliin murheen-|laaksossa, ei editori voi olla varma, pitäisikö viiva merkitä yhdysviivaksi vai tavuviivaksi. Asia täytyy kuitenkin ratkaista tekstikriittisessä editoinnissa, jos halutaan pitäytyä kirjailijan ”intentiossa” ja saada teksti kielellisesti (kirjoitusasultaan) mahdollisimman aidoksi.

Tosin voi kysyä, tahtoiko esim. Kivi itse saada tekstinsä julkaistua sellaisena kuin hän oli sen paperille rustannut vai odottiko hän kustantajalta kielentarkistusta, jolloin oikeinkirjoitusasiat – mukaan lukien rivinloppuisten yhdysviivojen merkinnät – olisivatkin jääneet oikolukijan päätettäväksi. Käsikirjoituksissa on toisaalta merkkejä siitä, että Kivi itsekin on korjannut tekstiään pelkästään oikeinkirjoituksen takia. Rivinloppuisen yhdysviivan ongelma koskee tosin myös painettujen tekstien (esim. ensipainosten) kriittistä editointia; toisin sanoen painetussakin tekstissä niitä on eivätkä ne silloin yleensä ole kirjailijan kynästä lähtöisin.

On vain harvoja tapauksia, joissa asian voi päättää ensisilmäyksellä. Esimerkiksi Seitsemässä veljeksessä oleva tapaus Häntä-|Heikin (1.p. s. 134) ei Kiven aikaankaan olisi voinut olla muodossa HäntäHeikin. Edithissä epävarmat tapaukset analysoidaan vertailemalla niitä ensin kyseisen sanan muihin esiintymiin samassa tekstissä (joita ei monesti ole lainkaan), sanan esiintymiin muissa Aleksis Kiven teksteissä (usein vain muutamia esiintymiä) sekä sanan esiintymiin muissa Kiven aikalaisteksteissä kuten varhaisnykysuomen korpuksessa sekä erityisesti Historiallisessa sanomalehtikirjastossa). Näiden esiintymien perusteella pyritään tekemään ”todennäköisyyslaskelma”, jonka perusteella viivan käyttö tulkitaan.

Periaatteena on ollut, että jos samassa tekstissä esiintyy sekä viivallisia että viivattomia muotoja tai pelkästään viivallisia muotoja, rivinloppuista viivaa ei poisteta. Esimerkiksi Seitsemässä veljeksessä (1.p. s. 46) esiintyy rivinloppuisessa asemassa sana hamppu-|piwo (jolla Juhani viittaa lukkarin hänestä tukistamaan hiustukkoon). Kielikuvalla on teoksessa yksi muu esiintymä (samassa virkkeessä), ja siinä on yhdysviiva: Onpa taskussani aika hamppu-piwo…, joten todennäköistä on, että rivinloppuinenkin viiva on yhdysviiva eikä pelkkä tavuviiva. Muissa Kiven teoksissa sanaa ei esiinny eikä sitä löydy myöskään varhaisnykysuomen korpuksesta tai ajan sanomalehdistä.

Jos sanasta löytyy samasta tekstistä vain viivattomia muotoja, katsotaan, että rivinloppuinen viiva on tavuviiva ja se poistetaan. Esimerkiksi Seitsemässä veljeksessä Impivaara-sana sattuu rivinloppuiseksi osiensa välistä peräti seitsemän kertaa. Muita esiintymiä on 69, jotka kaikki ovat yhdysviivattomia. Näin ollen voi varsin varmasti päättää, ettei rivinloppuisiin tapauksiinkaan tarvitse yhdysviivaa merkitä. Ja kuten arvata saattaa, ei Impivaara-sanaa muissa aikalaisteksteissä esiinny kuin Kiven teoksen arvioinneissa.

On selvää, että tällainen yhdysviiva-asia ei juuri vaikuta Kiven tekstien tulkintaan. Sen sijaan Kiven kielen ja tekstien lingvistiseen tutkimukseen ne saattavat vaikuttaa. Siksi kaikki rivinloppuiset yhdysviivatapaukset esitetään Edith-edition liitteissä ja digieditiossa ne merkitään muiden emendaatioiden (editorimuutosten) joukkoon.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.