Viita selitti Kukunoriaan – tulkinta jatkuu

Kuudenvanha peikkopari
Kukunor ja Kalahari
hyvin viihtyy talvellakin
professorin autiossa
kesäasunnossa.

Moni osaa ulkoa nämä säkeet, jotka avaavat Lauri Viidan (1916–1965) runoelman Kukunor. Satu ihmislapsille (1949). Vähän myöhemmin peikot oppivat professorin kirjoista, että Afrikassa on Kalahari-niminen erämaa ja Aasiassa suolajärvi nimeltä Kukunor. Serkukset pohtivat, miten järvi pääsisi kaukaiseen erämaahan. Yöllä peikkotyttö Kukunor näkee unen, jossa hän suolajärvenä haihtuu pilveksi, lentää Himalajan yli ja lopulta sataa Kalaharin aavikolle.

Näin kerrottuna Betonimyllärin (1947) ja Moreenin (1950) välissä ilmestynyt Kukunor kuulostaa selkeältä ja suoraviivaiselta. Matka lentoretken suunnittelusta sen toteutumiseen ja peikkojen retkeily erämaan uumenissa ovat kuitenkin täynnä erilaisia sivupolkuja, assosiatiivisia loikkia, sanaleikkejä ja loruilua loruilun vuoksi. Kukunor on pääosin mitallinen ja riimillinen eli siinä mielessä omana aikanaan melko perinteinen muodoltaan, mutta teoksen tyylillinen ja temaattinen sokkeloisuus olivat jotain ennenkokematonta.

Teokseen suhtauduttiin ristiriitaisesti ja hämmentyneesti. Eräs kriitikko tokaisi, että sillä ei ole ”mitään suurta merkitystä eikä se lähde ihmisyydestä vaan professorin vinttikamarista ja sinne se myös jää toistaiseksi”. Teoksen ilmaisutapaan viitattiin muun muassa ”kielellisenä piirileikkinä”, ”runollisena lörpöttelynä ja lapsenkielenä” sekä ”lyyrillisenä salakielenä”. Eeva-Liisa Manner ja V. A. Koskenniemi olivat teoksen varhaisia ymmärtäjiä. Manner myönsi Viidan uutukaisen arvoituksellisuuden, mutta se ei estänyt nauttimasta siitä: ”Ah, mikä kirja! Viisas ja visainen ja mahdottoman hauska. Ota nyt sitten selvää, mikä siinä on ylintä viisautta, mikä pelkkää lorua. Minä puolestani en kyllä yrittänytkään ottaa selvää ’Kukunorinʼ kaikista arvoituksista – enkä ymmärrä, miksi pitäisi ottaakaan.” Koskenniemi vertasi merkillisenä mutta nerokkaana pitämäänsä Kukunoria Viidan esikoisteokseen. Uutta Koskenniemen ”uninäytelmäksi” kutsumassa teoksessa oli psykologinen huumori sekä mielikuvituksen uhitteleva ja leikkisä irrallisuus.

Runoilija ja kirjallisuudentutkija Unto Kupiainen lämpeni saturunoelmalle vähitellen ja kirjoitti siitä kahteen kertaan, ensin hieman oudoksuen ja myöhemmin rohkeammin tulkiten. Ensimmäinen, Ajan kirjassa ilmestynyt kritiikki suhtautui teokseen myönteisesti, mutta piti sitä hämäränä. Kupiainen pohti, miten kävisi, jos Viita itse kirjoittaisi teokseen selityksiä, samaan tapaan kuin edellisvuoden 1948 nobelisti T. S. Eliot omiin runoihinsa: ”On mahdollista, että Viita esiintyy Kukunorissa ʼPieksämäen Eliotinaʼ, jonka on itsensä kirjoitettava selitykset teokseensa. Jos ne tuovat tämän tällaisenaan hämärän teoksen lukijalle läheiseksi, niin Kukunor on merkkiteos runoutemme historiassa.” T. S. Eliot edusti ajan keskusteluissa vaikeaselkoisuutta.

Kukunorin ilmestymisvuonna Kupiaiselle avautui mahdollisuus kuulla runoilijan omia selityksiä, kun hän pääsi haastattelemaan kirjailijaa Pieksämäelle Aila Meriluodon vanhempien luo. Jälkeenpäin hän on kuvannut värikkäästi Kukunorin lukemisen haasteita ja kirjailijalta samaansa apua: ”Komean runomatkan keskelle kohosi äkkiä vuori eteen. Minun oli suorastaan matkustettava tekijän itsensä luo ja pyydettävä häntä tekemään tunneli tuohon vuoreen. Nuo tunnelintekotunnit, jotka venyivätkin sitten vuorokausiksi, olivat unohtumattomia elämyksiä.”

Vierailun pohjalta Kupiainen laati seikkaperäisen teosesittelyn Näköala-lehteen. Haastattelun muistiinpanoja Kupiainen on kirjoittanut Pieksämäellä mukanaan olleen Kukunor-kirjan marginaaleihin. Näistä Tampereen yliopiston kirjastossa säilyneistä muistiinpanoista ei kuitenkaan käy yksiselitteisesti ilmi, kuinka suoraan Kupiainen on muistiinpanoissaan Viitaa siteerannut tai referoinut ja miltä osin joukossa on haastattelijan omia tulkintoja. Marginaalimerkintöjä ei voi siis yksioikoisesti pitää Viidan omina tulkintoina.

Muistiinpanojen alussa selvitetään kirjan suhdetta tekijänsä perheeseen. Viidan tyttären Terhin mainitaan vastaavan Kukunoria ja Seppo-pojan Kalaharia. Kirjailijasta itsestään todetaan: ”Viita lainannut sen verran itseään, että sai kertomuksen noudattamaan tahtoaan.” Taustastakin kerrotaan pieni tarina: ”Aila tekee satukirjan jostakin peikosta Arla Ursulalle [Viidan ja Meriluodon edellisvuotena syntyneelle tyttärelle]. Ei ollut juonta, vain tunnelma peikosta. Laurin päässä ajatus läksi kiertämään. Kukunor, mongolian kieltä: sininen järvi korkealla vuoristossa.” Muuten Kupiaisen kirjaamat kommentit ovat yleisiä tulkinnallisia huomioita, jotka joiltakin valaisevat myös Kukunorin suhdetta 1940-luvun lopun kirjalliseen elämään.

Kukunorin alkupuolella peikot lukevat ääneen ”Professorin iltalukemistoa”. Kukunor lausuu pitkähkön lorun, joka kertoo kilteistä ja pahoista pilteistä sekä risuja kantavasta akasta. Toisteiselta tyyliltään se erottuu Viidan runoelman muusta runokielestä. Näytteeksi käy runon päätössäkeistö:

Pahat piltit, pahat piltit
tekivät heti, tekivät heti
pahaa.
Pahat piltit, pahat piltit
tekivät akantakan.
Pahat piltit, pahat piltit
lisäsivät akantakan
takka-akan akantakan
päälle.

Pilttirunoa kuuntelevalle Kalaharille jankkaava tyyli on sen verran erikoista, että tämä alkaa parodioida sitä (”– Mutta akka, mutta akka, / akka mutta sanoi: – / Herrajjestas sentään!”). Kukunor kuitenkin vetoaa tunnustetun runoilijan nauttimaan arvostukseen:

”Mutta Kala, Kala mutta,
tämähän on runoutta
suuren Heluna Himagon-
Kamelungliangelon!”

Unto Kupiaisen muistiinpanoissa pilttirunon päätössäkeistön vieressä lukee: ”Mustapääläis-suuntausta vastaan.” Heluna Himagon-Kamelungliangelon nimen yhteyteen on kynällä täsmennetty: ”Ei tark. ketään erityistä runoilijaa (Viita: ’Katos, jos olisin pannut miehen nimen, olisi luultu Mustapääksi’)”.

Jos pilttirunon toistorakenteita vertaa P. Mustapään laulumaisiin runoihin, tyylien yhtenevyys on ilmeistä. Hyvä vertailukohta on vaikkapa ”Kain ja Aabel” kokoelmasta Ei rantaa ole, oi Thetis, joka ilmestyi vuotta aiemmin kuin Kukunor. Maistiaisiksi pari säkeistöä: ”Loi Jumala korpin ja pääskysen, / pääskysen, / ja nähtiin lentävän pääskysen / ja pesän rakentavan // majan räystään alle matalan, / matalan, / hyvin turvaisan, hyvin matalan, / pesän pehmoisen, lämpimän.” Mustapään runojen toisteisuus oli innoittanut Viitaa aiemminkin tyylijäljittelyyn, sillä kesällä 1947 hän oli lähettänyt Martti Haaviolle kortin, johon kirjoitetussa Mustapää-mukaelmassa oli paljon samantapaista, Viidan omalle ilmaisulle harvinaista toistoa.

Kupiaisen nootittamassa Kukunor-kirjassa puhutaan toisestakin aikakauden vaikutusvaltaisesta runoilijasta, V. A. Koskenniemestä. Tämä runoelman kohta liittyy peikkoserkusten kinasteluun, jossa Kalahari lupaa lukea Kukunorille ”vaikka nylon-sukista”. Kukunor innostuu ja sanoo pukevansa (Kalaharin lukemat) sukat jalkaansa oitis, mutta pyytää lukemaan sinisistä sukista – ”muut eivät sovi leninkiini, / silmiini ja sormuksiini!” Kalahari vuorostaan kyselee, mistä uudet hankinnat tehtäisiin:

Katsotaanko Helsingistä
vaiko mennään ilman muuta
kos, no, kos-kos-kosmilliseen –
ei, vaan kosmuspoliittiseen
Haar-Haar-Haarlemiin?

Säkeiden viereen Kupiainen on raapustanut ”V A K” ja kosmuspoliittisen yhteyteen on lisätty viite: ”kosmus-kynä, kirjallisuuspoliittinen haaremi, jossa esim. V A K sulttaanina”. Viidan runoelmalle tyypillisesti Helsinki ja Haarlem vilahtavat nopeasti ohi näillä maininnoilla; parin säkeen päästä ollaan jo ihan uusissa kuvioissa.

Unto Kupiaisen taltioimat muistiinpanot kertovat ainutlaatuisella tavalla siitä, miten tutkija-kriitikko ja kirjailija itse ovat Kukunoria lukeneet ja miten he ovat siitä keskustelleet kirjan ilmestyttyä.

Itse olen käyttänyt Kupiaisen kiinnostavia marginaalimerkintöjä ja hänen artikkeliaan väitöskirjassani Kukunor. Uni ja nonsensekirjallisuuden traditio Lauri Viidan runoelmassa (Ntamo 2016). Meillä kolmella – Viidalla, Kupiaisella ja minulla – on erilaiset lähtökohdat ja tavoitteet puhuessamme Kukunorin matkasta Kalahariin, mutta Pieksämäellä tehdyt muistiinpanot muodostavat yhden idearikkaan kerrostuman saturunoelman lukemisen historiassa.

Tervetuloa väitöstilaisuuteen 11.3.2016!

kukunor_netti

Sakari Katajamäki

Toimituspäällikkö Sakari Katajamäki työskentelee SKS:n tutkimusosaston Edith – suomalaisen kirjallisuuden kriittiset editiot -yksikössä, jossa laaditaan editioita Aleksis Kiven tuotannosta. Hän toimii monissa kirjallisuuden alan luottamustehtävissä, muun muassa Aleksis Kiven Seuran puheenjohtajana. Kiven ohella Katajamäki on tutkinut muun muassa Lauri Viitaa, kirjallisuuden avantgardea, suomennoskirjallisuuden historiaa, Zacharias Topeliusta ja suomalaisia limerikkejä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *