Viestinnän loikkia maailman menossa – ajatuksia Agricolan ja suomen kielen päivänä

Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää vietetään tänä vuonna kevään muiden merkkipäivien ja juhlien tavoin poikkeuksellisissa oloissa ja tunnelmissa. Maailma mullistui nopeasti – koulut, opiskelupaikat ja monet julkiset tilat ja työpaikat ovat kiinni, monet palvelut on lakkautettu, liikkumista ja kokoontumista rajoitettu ja kasvokkain tapaamisia kehotettu välttämään. Muutoksista huolimatta viestintä ja ihmisten välinen vuorovaikutus eivät ole lakanneet tai välttämättä edes vähentyneet – tiedonvälitys ja kommunikointi ovat vain siirtyneet osin muille foorumeille ja saaneet uusia muotoja. Monen yksilön, perheen ja yrityksen toiminnassa viestintävälineiden käyttö eroaakin huomattavasti viimekeväisestä tai muutaman viikon takaisesta. Monille aiemmin vähän käytetyille tai hyödyntämättömille keinoille ja teknisille sovelluksille on tullut tarvetta.

Viestinnän ja tiedonvälityksen murroksia on koettu historiassa monenlaisia ennenkin. 2000-luvun sähköisen viestinnän kehityksestä ja viime viikkojen tapahtumista vauhtia saaneesta digiloikasta voi rakentaa aasinsillan 1500-luvun viestinnälliseen käännekohtaan. Meillä elettiin muun pohjoisen Euroopan tavoin kansankielisen kirjallistumisen murrosta. Kirjoitetun muodon sai joukko kieliä, joita oli aiemmin käytetty yksinomaan tai lähes yksinomaan puhuttuina. Kirjoja painettiin kielillä, joilla ei ollut aiemmin julkaistu mitään. Oli myös vanhoja kirjakieliä, jotka uusien julkaisujen myötä uudistuivat ja vakiintuivat. Luotiin perustoja monille kirjakielille – niin myös suomelle. Jälkeenpäin historiankirjoituksessa määriteltyjen aikakausien näkökulmasta painettujen suomenkielisten teosten myötä meillä murtauduttiin keskiajalta uudelle ajalle.   

Paine viestintäkeinojen muutoksiin syntyy kulttuurisessa kontekstissa. 1500-luvulla koetun murroksen käynnistäjänä oli kirkon piirissä tapahtunut reformaatio ja siihen liittyvät ajatukset. Suomen kirjakielen varhaisvaiheet liittyvätkin kiinteästi uskonpuhdistukseen: kaikki 1500-luvulla painetut suomenkieliset teokset olivat reformaation seurauksena käännettyjä uskonnollisia ja liturgisia kirjoja raamatunteksteistä pappien ohjeisiin. Lähes kaikki nämä ovat yhden henkilön, Mikael Agricolan, nimissä julkaistuja tai hänen nimiinsä pantuja. Tästä syystä vanhin kirjasuomi ja varhaisin suomenkielinen kirjallisuus henkilöityvät niin voimakkaasti yhteen ihmiseen.

Myöhempien vuosisatojen viestinnällisten murrosten tavoin 1500-luvun käänteen edellytyksenä olivat toimivat puitteet, materiaalit, tekniset valmiudet ja osaavat ihmiset. Kirjallinen kulttuuri lajeineen ja konventioineen oli varsinkin sivistyneistölle tuttu ennen kaikkea latinankielisen kirjallisuuden ja katolisen kulttuurin myötä. Meillä maallisissa yhteyksissä käytetyt ruotsi ja alasaksa toimivat malleina kirjoitetuista kansankielistä. Euroopassa vastikään omaksuttu kirjapainotaito mahdollisti massatuotannon aiemmin käsin jäljennettyjen yksittäiskappaleiden sijaan. Välittäjinä tarvittiin kirjakauppiaiden verkostoja mutta pitkään myös lukutaitoista oppineistoa, varsinkin paikallista kieltä puhuvia pappeja. Erityinen merkitys oli 1500-luvulla Saksassa luterilaisten näkemysten mukaisen koulutuksen saaneilla kääntäjillä. Toisin kuin muut puitteet, suuri uutuus eli viestinnässä käytetty kielimuoto ei ollut valmiina. Käytännössä kirjoitettu suomi syntyikin kääntäjien käsissä.

Kirjoitettu suomi luotiin muiden kirjakielten tavoin pitkälti tiedottamisen ja vallan välineeksi. Sen avulla yhteiskunnan autoritaariset tahot saivat välitettyä kansalle ajamiaan asioita, joko Jumalan tai hallitsijan sanaa. Kirjoitettu kansankieli on tärkeä vaikuttamisen väline, mutta äidinkielinen tiedon saanti on myös vastaanottajan turvan ja oikeuksien näkökulmasta merkittävä asia. Oletettavasti jokainen äidinkieleltään suomenkielinen on halunnut lukea tai kuulla viime viikkojen viralliset tiedotteet ja toimintaohjeet suomeksi. Toisenlaista todellisuutta voi kuvitella asettumalla monien Suomessa asuvien muun kuin äidinkieleltään suomen- tai ruotsinkielisten asemaan tilanteessa, jossa viranomaisten päivittäinkin muuttuneita ohjeita on pitänyt seurata muulla kuin äidinkielellään tai olla ehkä kokonaan välikäsien kautta saadun tulkatun tiedon varassa.

Suomi kaikkeen taipuvana kirjoitettuna kielenä, virkakielenä ja joukkoviestinnän kielenä on tänään itsestäänselvyys, jonka olemassa oloa tai tärkeyttä emme erikseen välttämättä ajattele tai ihmettele. Monen tällaisen arkisen jokapäiväisyyden arvon olemme viime viikkoina ymmärtäneet, kun se on ollut uhattuna tai kun olemme menettäneet sen. Aika näyttää, minne maailma keikahtelee ja miten sen mukana loikitaan. Varmaa on, että viestinnän keinot ja välineet – niiden mukana kielet ja niiden käyttö, funktiot ja keskinäiset suhteet – eivät lakkaa koskaan muuttumasta. Ne eivät muutu kuitenkaan itsestään vaan ihmisen toiminnan, ratkaisujen ja valintojen tuloksena.

Kirsi-Maria Nummila

Dosentti Kirsi-Maria Nummila toimii suomen kielen tutkijana SKS:n tutkimusosastolla Edith-yksikössä, jossa laaditaan kirjamuotoisia ja digitaalisia tieteellisiä editioita kotimaisen kirjallisuuden klassikoista. Hänen erikoisalaansa ovat mm. vanha kirjasuomi, 1500–1800-luvun tekstit ja tekstikonventiot sekä kielihistoria ja kirjallisen ajan kielikontaktit, vieraiden kielten vaikutus ja monikieliset käytänteet.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.