Vielä kerran meren yli. Inkerinsuomalaisten muistitietohaastattelut Ruotsissa

Syyskuussa 2019 Inkeriläisten sivistyssäätiön, Kansallisarkiston ja SKS:n Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun- yhteistyöhanke rantautui Ruotsiin. Haastattelumatkamme sai apurahan Suomalais-ruotsalaiselta kulttuurirahastolta ja paikallisilta inkerinsuomalaisilta aktiiveilta saimme puolestaan runsaasti tarpeellisia yhteystietoja. Matka suuntautui sekä Ruotsin länsirannikolle Göteborgin ja Boråsin seudulle että itärannikolle Västeråsin ja Tukholman alueille. Matkan aikana tapasimme yhteensä 16 henkilöä, jotka jakoivat muistojaan ja kokemuksiaan elämästä inkerinsuomalaisena Ruotsissa ja miten he olivat sinne päätyneet.

Bore III -laiva matkaa Helsingistä kohti länttä Inkerin kirkon 350-vuotismuistojuhlan jälkeen vuonna 1960. Otos leikattu Inkeriläisten sivistyssäätiön luovuttamasta kaitafilmistä, SKS:n arkisto.

Haastateltavamme olivat pääasiassa heti jatkosodan jälkeen Suomesta Ruotsiin paenneita inkerinsuomalaisia. Suomeen oli jatkosodan aikana evakuoitu suomalais-saksalaisena yhteistyönä noin 63 000 inkeriläispakolaista. Vuoden 1944 välirauhansopimuksen ehtojen mukaisesti neuvostokansalaiset oli kuitenkin jälleen palautettava Neuvostoliittoon. Enemmistö inkerinsuomalaisista – arviolta noin 53 000 henkeä – palautettiinkin. He eivät lupausten mukaisesti kuitenkaan päässeet kotiinsa Inkerinmaalle, vaan heidät karkotettiin ympäri Keski-Venäjää. Pakkopalautuksen uhan alla noin 5000 henkeä eli reilusti yli puolet kaikista Suomeen jääneistä inkerinsuomalaisista pakeni Ruotsiin vuosina 1944–1954 (Notini Burch 2014, 163).

Haastatteluista kävi ilmi, että vaikka syyt Ruotsiin lähtöön olivat moninaiset, yhdisti lähtijöitä pelko Neuvostoliittoon palauttamisesta. Inkerinsuomalaisten elinolosuhteet Inkerinmaalla olivat heikentyneet Neuvostoliiton perustamisen myötä 1920- ja 1930-luvuilla, kun uudessa neuvostovaltiossa vainottiin maatilallisia kulakkeina ja kollektivisointi oli ajanut ihmisiä köyhyyteen ja nälänhätään. 1930-luvulla Stalinin vainot kohdistuivat myös inkerinsuomalaisiin; heitä vangittiin, karkotettiin ja teloitettiin syyttöminä, ilman kunnollista oikeudenkäyntiä. Lisäksi monien inkeriläisperheiden miehet olivat sodassa taistelleet Inkerin vapausarmeijassa, Suomen tai Saksan joukoissa puna-armeijaa vastaan. Toiset olivat palvelleet Neuvostoliiton armeijassa, mutta karanneet rintamalta. Osa naisista ja lapsista oli toiminut saksalaisten tulkkeina. Tällaisia omaa maataan vastaan toimineita henkilöitä ja heidän lähisukulaisiaan olisi odottanut Neuvostoliitossa kova tuomio.

Haastateltavat kertoivat, että pelosta johtuen pako Suomesta Ruotsiin toteutettiin lähes poikkeuksetta salassa. Tieto siitä, kuinka paon voi toteuttaa, kuka siinä voi auttaa ja paljonko se maksaa kiiri suusta suuhun. Pako meren tai rajajoen yli tehtiin usein öiseen aikaan, pimeyden laskeuduttua. Pakenijoita avustaneet henkilöt kuljettivat heitä kuorma-autoissa yleensä rajasillalle asti, josta heitä kehotettiin suuntaamaan kohti kaukana kajastavia valoja. Toisilla pakolaisilla oli edessään puolestaan hurja, monesti myrskyisä merimatka vanhoilla vuotavilla tai muuten epäkunnossa olevilla kalastajaveneillä.

Monet haastateltavista olivat paon aikaan yhä lapsia, eikä heille välttämättä kerrottu lähdöstä etukäteen. Moni joutui jättämään taakseen uudet koulukaverinsa ilman jäähyväisiä. Eräs haastateltavamme muisteli, kuinka hänen ainoa nukkensakin myytiin, jotta perheelle saataisiin matkarahaa. Lasten elämän – useassa tapauksessa jo – toinen pakomatka alkoi useimmiten joko pohjoisesta Tornionjoen kautta Haaparantaan tai Suomen länsirannikolta meriteitse Pohjanlahden yli. Monelle pakeneminen oli ollut pelottava kokemus, mutta lapsen näkökulmasta matka saattoi tuntua myös seikkailulta kuten haastateltavasta, joka oli paennut maaliskuisena talviyönä:

  • ”Tää kuorma-auto vei meijät rajalle. Yhden kerran kyllä ne seisatutti meijät ja me kuultiin, kun ne siirteli tynnyreitä sieltä lavalta, mutta ei ne katsoneet syvemmälle, mutta meitä oli 21 siellä syvemmällä.”
  • ”Pelottiko se?”
  • ”No kyllä kait – mutta minusta se oli jännää! Minä olin silloin kahdeksan, just täyttänyt kahdeksan.”

Ruotsin puolelle päästyään pakenijoiden oli ilmoittauduttava välittömästi poliisille, joka kertoman mukaan kohteli inkerinsuomalaisia tulijoita hyvin. Yksittäisillä rajavartijoilla ja poliiseilla olikin monessa tapauksessa ratkaiseva vaikutus siihen, että Suomesta paenneet perheet pääsivät turvallisesti uuteen maahan ja saivat myös jäädä sinne. Osa haastateltavistamme kuitenkin myös kertoi, että heidän perheensä oli käännytetty takaisin Suomeen – sillä seurauksella, että he palasivat ylittämään rajan toistamiseen kunnes saivat lopulta luvan jäädä Ruotsiin.

Inkerinsuomalaiset sijoitettiin pakolaisleireille, jollainen oli esimerkiksi Suomen ja Ruotsin pohjoisrajalla Haaparannassa. Pakolaiset saivat leirillä sosiaalikortin tai aloitusrahan, jolla he pystyivät ostamaan ruokaa sekä muita välttämättömyyksiä. Velat vähennettiin myöhemmin ensimmäisestä palkasta. Ruotsista määräaikaisen oleskeluluvan saaneet lähetettiin edelleen ympäri Ruotsia sen mukaan, missä tarvittiin työvoimaa esimerkiksi metsätöihin, maatiloille tai tehtaille. Heidän liikkumistaan kuitenkin seurattiin ja rajoitettiin – inkerinsuomalaisten tuli ilmoittautua säännöllisesti viranomaisille läsnä olevaksi ja muukalaispassiin oli kirjattu pitkä lista paikkakunnista, jonne pakolaisten oli kiellettyä mennä.

Pelko ei kaikkien osalta päättynyt onnistuneeseen pakoon, sillä neuvostoviranomaisten painostus ulottui Ruotsiinkin asti. Neuvostoliiton painostuksen alla ja tilanteen kehittyessä 1940-luvun mittaan, myös Ruotsin pakolaispolitiikka suhteessa inkerinsuomalaisiin ehti vaihtua useaan otteeseen. Vuosina 1944 ja 1945 Ruotsiin muutti jo arviolta 1500 inkerinsuomalaista. Tarkka lukumäärä ei kuitenkaan ole tiedossa, sillä inkerinsuomalaiset tilastoitiin yleensä ainoastaan passissa lukevan kansalaisuuden mukaan neuvostokansalaisiksi. Vuonna 1945 Neuvostoliiton Tukholman suurlähetystön painostuksesta Ruotsin hallitus myöntyi antamaan tietoja Ruotsiin ”Neuvostoliiton Suomeen tai Viroon rajoittuneilta alueilta” tulleista (Pekkarinen ja Pohjonen 2005, 39). Hallitus ei kuitenkin antanut neuvostoviranomaisille tietoja 737 maassaan oleskelevasta neuvostokansalaisesta, jotka olivat taistelleet Neuvostoliittoa vastaan ja joiden katsottiin siten olevan ”poliittisia” pakolaisia. Sen sijaan 784 ”siviiliksi” luokitellun neuvostokansalaisen nimilistat osoitteineen annettiin, samoin kuin lupa vierailla pakolaisleireillä puhuttelemassa heitä. Arviolta 500 heistä oli inkerinsuomalaisia (Berge 1992, 66, 79; Notini Burch 2014, 102).

Ruotsin Neuvostoliiton suurlähetystön virkailijat kävivät suostuttelemassa ja uhkailemassa ilmiannettuja inkerinsuomalaisia painostaakseen heitä muuttamaan takaisin Neuvostoliittoon. Myös haastateltaviemme vanhempien joukossa oli niitä, joita viranomaiset olivat lähestyneet. Neuvostoliiton viranomaiset ilmoittivat, että 301 inkerinsuomalaista oli ilmoittautunut halukkaiksi palaamaan. Statens Utlänningskomission (SUK) kuitenkin varmisti kyselyllä kaikilta palaavaksi ilmoitetuilta heidän todellisen vapaaehtoisuutensa laadun, ja toukokuussa 1945 inkerinsuomalaista 180 palasi Neuvostoliittoon.

Inkerinsuomalaisia pakolaisia virtasi kuitenkin yhä lisää Ruotsiin. Helmikuussa 1946 Ruotsin hallitus suunnitteli vielä noin 500 inkerinsuomalaisen palauttamista Suomeen, kun näiden oleskeluluvat uhkasivat pian umpeutua. Useat ruotsalaiset kirkkoherrat ja aktivistit alkoivat kuitenkin kampanjoida inkerinsuomalaisten palautuksia vastaan, sillä sekä heidän että Ruotsin lehdistön tulkinnan mukaan palautukset Suomeen tulkittiin palautuksiksi Neuvostoliittoon. Kesällä 1946 Ruotsin hallitus perääntyi palautussuunnitelmastaan ja tämän jälkeen lähes kaikki maahan saapuneet inkeriläiset saivat myös jäädä Ruotsiin (Pekkarinen ja Pohjonen 2005, 35–44).

Monien haastateltaviemme elämässä pelko palautuksista eli vuosikymmeniä. Ei ollut poikkeuksellista, että perhe tai sodassa palvellut perheen isä oli vaihtanut nimensä etsintöjen välttämiseksi. Eräs nuoremmista haastateltavistamme oli saanut tietää vasta isänsä kuoleman jälkeen, että isä oli elänyt Ruotsissa kaikki vuosikymmenet tekaistun identiteetin suojissa. Osa kertoi vanhempiensa tai sukulaistensa mielenterveyden järkkymisestä, itsemurhistakin. Vallinnut pelon ilmapiiri tuli ilmi myös siitä, että moni perhe oli harkinnut pakenemista ”mahdollisimman kauas Neuvostoliitosta” eli Ruotsista edelleen vielä Kanadaan tai aina Argentiinaan asti. Vaikka Ruotsiin jääneillä haastateltavillamme ja heidän vanhemmillaan suunnitelma pois lähtemisestä ei ollut toteutunutkaan, haastateltavamme kertoivat monesti sukulaisistaan tai tuttavistaan, joille pelko kävi liian raskaaksi kantaa ja joiden pakomatka jatkui Ruotsista aina Atlantin yli asti.

Hiljalleen 1950- ja 1960-luvuilla elämä Ruotsissa monilla kuitenkin helpottui. 1940-luvun dramaattisia tapahtumia seuranneet vuosikymmenet olivat aikaa jolloin haastateltavamme opiskelivat, tekivät töitä, perustivat perheen ja hakivat Ruotsin kansalaisuutta, johon vaadittiin vähintään 7 vuoden maassaolo. Haastatteluissa sivuttiin sotavuosien jälkeisen pelon lisäksi esimerkiksi asunto- ja työvoimapoliittisia tekijöitä, joilla oli myös suuri vaikutus Ruotsiin lähteneiden inkerinsuomalaistenkin ratkaisuihin välittömän pakkopalautuksen uhkan hellitettyä. Eräs haastateltava kertoi 1950-luvulla jo palanneensa perheineen Ruotsista takaisin Suomeen, mutta koska asuntopulan aikaan kolmilapsiselle perheelle ei löytynyt sopivaa kotia, perhe päätti palata Ruotsiin ja jäi sinne lopulta pysyvästi. Monella haastateltavista elämä Ruotsissa sujuikin hyvin ainakin materiaalisesta näkökulmasta katsottuna – töitä kuten myös asuntoja riitti paremmin kuin sotakorvauksia maksavassa Suomessa.

Moni kuitenkin jakoi kokemuksensa suomalaisiin, myös inkerinsuomalaisiin, kohdistuneesta ennakkoluulosta ja rasismista sekä tunteesta, että ei ole tullut hyväksytyksi missään maassa omana itsenään. Osa koki, että hankalissa tilanteissa toisista maahanmuuttajista ja sukulaisista oli usein ollut tukea. Toisille inkerinsuomalaisuus oli kuitenkin tuottanut nuorempana jopa niin suurta häpeää, että sulautuminen valtaväestöön ja pärjääminen elämässä tuntuivat tärkeämmiltä kuin yhteydenpito muihin inkerinsuomalaisiin. Haastateltavien keskuudessa myös suhtautuminen raskaisiin lapsuus- ja nuoruusmuistoihin vaihteli. Vaikka aiheesta avoimesti kertominen koettiin tärkeäksi, joidenkin iäkkäämpien inkerinsuomalaisten haastatteluissa korostui se, että sotaisasta lapsuusajasta ei ole välttämättä haluttu kertoa omille lapsille ja nuoremmille jälkipolville. Osalle sen sijaan aktiivinen toimiminen Ruotsin inkerinsuomalaisessa yhteisössä tuntui olevan tärkeää, jotta lapsetkin oppivat tuntemaan sitä kautta vanhempiensa historiaa ja Inkerinmaan tapoja.

Avoimesti oman perheen historiasta ja sukujuurista kertomista ei kuitenkaan ole edesauttanut se, että Ruotsissa ei vielä pitkään ollut mahdollisuutta saada opetusta omalla äidinkielellään. Eikä Ruotsissa – sen enempää kuin Suomessakaan – koulun historianopetuksessa mainita inkerinsuomalaisista juuri mitään, siitäkin huolimatta, että myös Ruotsin ja Inkerin historia nivoutuvat elimellisesti toisiinsa. Moni haastateltava toikin tämän esiin, viitaten Inkerinmaan varhaiseen syntyyn keskiajalla. Legendan mukaan Inkerinmaa syntyi vuonna 1019, kun Ruotsin prinsessa Ingegerd sai Inkerinmaan alueet huomenlahjaksi puolisoltaan Jaroslav I:ltä. Vuosina 1583–1595 ja jälleen vuosina 1617–1721 alue tunnettiin Ruotsin Inkerinä sen ollessa Ruotsin kuningaskunnan hallinnan alla. Vuonna 1617 solmitusta Stolbovan rauhasta lähtien Suomen luterilaista väestöä kannustettiin muuttamaan Inkerinmaalle, ja heidän jälkeläisiään alettiin myöhemmin kutsua inkerinsuomalaisiksi. Kaikesta tästä, samoin kuin 1900-luvun tapahtumista ja Ruotsiin muuttaneista inkerinsuomalaisista, on kuitenkin vaiettu jo pitkään.

Juhlaväkeä Ruotsin ensimmäisillä kesäjuhlilla Boråsissa. Kuva SKS:n arkisto.

Kenties osittain tästä johtuen myös Ruotsissa inkerinsuomalaisten yhdistystoiminta on ollut monelle tärkeää ja aktiivisia seuroja on toiminut esimerkiksi Boråsissa, Västeråsissa sekä Eskilstunassa. Ruotsin Inkeri-Liitto on järjestänyt aktiivisesti inkeriläisten kesäjuhlia vuodesta 1948 lähtien. Näiden yhdistysten aktiivit alkavat kuitenkin olla jo iäkkäitä. Huoli siitä, kuinka inkerinsuomalaisten historia ja kokemukset säilyvät sukupolvelta toiselle on suuri niin Ruotsissa kuin Suomessakin. Nuoremman polven inkerinsuomalaisen elokuvantekijän Anneli Kustfältin dokumentin Det hände i ingermanland (2019) esittäminen Ruotsin yleisradioyhtiö SVT:n päätelevisiokanavalla oli ollut monelle haastateltavallemme kokemus, joka oli innoittanut heitä kertomaan historiastaan avoimemmin. Kuten eräs haastateltavista sanoi: ”Nyt tammikuussa, kun tämä dokumentti näytettiin televisiossa, otin yhteyttä paikallislehteen ja he julkaisivat minusta ja perheeni historiasta artikkelin. Lapseni olivat sanoneet, että heidän kollegansa töissä eivät tiedä mitään inkerinsuomalaisista. Dokumentin myötä aloin ajatella, että ’no nyt kerron vanhemmistani!’” Dokumentin ja sen laajan levikin myötä inkerinsuomalaisten historia on jälleen noussut esiin ja herättänyt kiinnostusta sekä keskustelua ruotsalaisessa yhteiskunnassa laajemminkin. Toivonpilkahduksia siis on!

Lähteet:

Berge, Anders. 1992. Flyktningspolitik i stormaktens skugga: Sverige och de sovjetryska flyktingarna under andra världskriget. Uppsala: Centre for Multiethnic Research.

Notini Burch, Cecilia. 2014. A Cold War Pursuit. Soviet Refugees in Sweden, 1945–54. Stockholm: Santérus Academic Press Sweden.

Pekkarinen, Jussi ja Pohjonen, Juha. 2005. Ei armoa Suomen selkänahasta. Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944–1981. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.

SKS:n arkisto: Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun hankkeen haastattelut Ruotsissa syyskuussa 2019.

Kirjoittajat:

Arkistotutkija Maiju Putkonen työskentelee SKS:n arkistossa kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmien teksti- ja ääniteaineistojen sekä asiakas- ja tietopalvelun parissa. Parhaillaan hän toimii Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun -hankkeen (2018–2020) projektipäällikkönä.

Projektityöntekijä Meeri Siukonen on koulutukseltaan sosiaaliantropologi, joka työskentelee Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun -hankkeessa (2018-2020) teksti-, kuva- ja ääniteaineistojen sekä muistitietohaastattelujen parissa.

3 vastausta artikkeliin ”Vielä kerran meren yli. Inkerinsuomalaisten muistitietohaastattelut Ruotsissa

  1. Oli hyvin mielenkiintoista lukea haastattelujen tulos. Löysin joitakin ”juttuja” omasta matkasta myös ruotsiin.

    Otin itseäni varten tämän suomen kilisen kertomuksen. Käänsin erästäa ruotsaliasta kirjailiaa varten käännöksen ruotsiksi.

    Kiitos sinulle Maiju lähettämästäsi tiedoituksesta. Luin kaiken heti suurenna innolla kun sain sinulta tämän sähköpostiviestin

    Jalo

  2. Vaikka aiheesta avoimesti kertominen koettiin tärkeäksi, joidenkin iäkkäämpien inkerinsuomalaisten haastatteluissa korostui se, että sotaisasta lapsuusajasta ei ole välttämättä haluttu kertoa omille lapsille ja nuoremmille jälkipolville. – Totta! Minun isotätini Helmi Lehtosen (s. 1915 Venjoen Kelolassa, os. Kelo; muuttanut v. 1945 Gävleen) perheessä paitsi että pol-sta syistä (perheenisä oli ollut aliupseerina Suomen armeijassa) luovuttiin omasta aidosta sukunimestään omaksuen avioitumisen yhteydessä uusi identiteetti, annettiin pojallensa toinen ”valedentiteett” muuttamalla hänen etu- (Kalevi) ja sukunimensä (Lehtonen) ”ruotsalaiseksi”: Jan Onsarp. Miksi näin tapahtui? Tuohon aikaankin peltättiin vähemmistöjen ja sotapakolaisten suhteen laajalle levinnyttä halveksuntaa, koulukiusaamista ym. Syitä identiteetinvaihtoon löytynee ehkä muitakin?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *