Viekö tarinan taika tiedon perille?

Olipa kerran tietokirjallisuus, jolla meni huonosti. Kaikki pitivät sitä auttamattoman vanhanaikaisena eikä kukaan halunnut olla sen kaveri, sillä olihan netti paljon kiinnostavampi. Tietokirjallisuuden serkusta kaunokirjallisuudesta kuitenkin vielä tykättiin, vaikka tietokirjallisuuden mielestä serkku oli aivan yhtä vanhanaikainen. Eräänä päivänä tietokirjallisuus keksi, että suosiota saadakseen se voisikin alkaa matkia kaunokirjallisuutta. Se tajusi, että sekin voisi kertoa koukuttavia tarinoita, joiden ansiosta ihmiset alkaisivat taas pitää siitä.

Kertomukset auttavat ihmistä ymmärtämään maailmaa. Asia, joka on esitetty tarinan muodossa, on helpompi hahmottaa ja muistaa kuin esimerkiksi luettelon sisältö. Siksi tietokirjallisuudessakin hyödynnetään kertovaa tyyliä yhä useammin.

Tarinaa moititaan usein yksinkertaistamisesta – eikä suotta, jos alun esimerkkiäkin katsoo. Tietotekstissä riskit voivat olla suuret, jos kokonaisen monitahoisen kehityskulun koettaa puristaa selkeäpiirteiseksi juoneksi. Tarinalla on myös oltava tietotekstissä selvä funktio: jos kertomus ei palvele asiasisältöä vaan roikkuu mukana muuten vain, itsetarkoituksellinen tarinointi voi pahimmillaan jopa hämärtää sen, mistä olikaan kyse. Toisinaan tietoteksteissä näkee havainnollistavaksi tarkoitettuja tarinoita, jotka kyllä havainnollistavatkin, mutta valitettavasti hieman eri asiaa kuin mikä tekstissä muuten on puheena. Onneksi tarinallistamisen mahdollisuuksia on monia muitakin.

Tietokirjallisuudessa suosittu tapa on rakentaa teos kertomukseksi, jonka juonena on tekijän yritykset etsiä tietoa kirjan aiheesta. Näin on rakennettu esimerkiksi journalisti Elina Grundströmin Musta orkidea, joka kertoo, kuinka Grundström etsii tietoa orkideoista tutustumalla suomalaisiin orkideaharrastajiin, tutkijoihin ja Indonesian alkuperäiskansoihin. Kirjan varsinainen aihe, ilmastonmuutos, tulee lukijalle tutuksi siinä sivussa, kun kertomus etenee kohtauksesta toiseen ja teemat rikastuvat. Muita vastaavia kertomusmalleja, joiden sisään tietoaines voidaan ujuttaa, ovat arvoituksen ratkaiseminen, ihmisen elämänkaari tai matkakertomus.

Toinen mahdollisuus on käyttää tarinaa säästeliäästi, ei kokonaisena rakenteena vaan mausteena perinteisemmän tietotekstin seassa. Näin on kirjoitettu esimerkiksi maailman taloushistoriaa käsittelevä teos Why Nations Fail, jossa professorit Daron Acemoglu ja James Robinson luovat kunnianhimoisen katsauksen talouden rakenteisiin: he siirtyvät sulavasti muinaisten mayojen yhteiskunnista 1800-luvun Etelä-Afrikkaan ja Maon Kiinasta 1500-luvun Venetsiaan. Kirjan luvut alkavat tyypillisesti lyhyellä tarinalla, joka havainnollistaa sitä seuraavan teoreettisen jakson sisältöä. Esimerkiksi tarina siitä, miten diktaattori Robert Mugabe voitti Zimbabwen keskuspankin järjestämät raha-arpajaiset, antaa alkusysäyksen luvulle, joka valottaa maan talouskatastrofin syitä.

Tarina ei kuitenkaan ole mikään ihmelääke vaan vaatii käyttäjältään taitoa ja kriittisyyttä. Mutta parhaimmillaan se tekee tietotekstin lukemisesta nautinnon, joka maistuu kaunokirjallisuudelta.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *