Vernan pyökit

Mitkä kaikki mielleyhtymät, esteettiset ja eettiset ihanteet, satunnaiset seikat tai eriaikaiset laskokset kuuluvat pyhään paikkaan? Vai kuuluvatko ne kaikki? La Vernan hiljainen ja kaunis pyökkimetsä Toscanassa tuo tahtomattani mieleen riitasointuisen mielteen toisen maailmansodan aikaisesta keskitysleiristä Buchenwaldista – halusin tai en. Kulkija lisää näkemäänsä ja kokemaansa omat assosiaationsa.

La Vernan pyhätön pyhä metsä (foresta sacra) sijaitsee Toscanassa Apenniinien rinteillä. Kuva: Tuomas M. S. Lehtonen.

Vanhoissa kuvissa Vernan erikoisen muotoinen vuori on selvästi näkyvissä, kun se nykyään jää suureksi osaksi sitä ympäröivän kuusi- ja pyökkimetsän peittoon, kuten tuntemattoman tekijän maalauksessa 1500–1600-luvun taitteesta. Itse asiassa Euroopan metsäpinta-ala on kasvanut yli sata vuotta. Kaikkialla maanosan vuoristoissa on autiokyliä, jotka alkoivat tyhjentyä ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Niitä ympäröivien laidunmaiden metsittyminen on jatkunut, ja maan tehokäyttö on seuduilla vähentynyt. Joillakin kerroilla osan matkaa kanssani kulkenut metsien ja luonnonvarojen asiantuntija vahvisti omiin havaintoihin perustuvan arveluni. Euroopassa metsäalaa on enemmän kuin vuosisatoihin, mutta maailmanlaajuisesti metsät vähenevät ja yksipuolistuvat.

Tuntematon maalaus 1500–1600-luvun taitteesta, Franciscuksen stigmatisaatio, La Verna. Kuva: Tuomas M. S. Lehtonen.

Franciscus Assisilainen vetäytyi useaan otteeseen Toscanan eteläosiin Apenniinien tuntumassa sijaitsevaan Vernaan, jonka erikoisen muotoinen Monte Penna (1283 m) oli jo antiikin aikana vakiintunut palvontapaikka ja jonka Chiusin kreivi Orlando oli lahjoittanut Franciscukselle vuonna 1213. Franciscus oli vuorella paastoamassa, kun kuuluisa stigmatisaatioihme tapahtui 14. syyskuuta 1226.

Verna on edelleen suosittu pyhiinvaelluskohde. Se on keskellä Foreste Casentinesin kansallispuistoa, jota hallitsevat kuusi- ja pyökkimetsät. Vernan esittelyissä usein kerrotaan metsien säilyneen fransiskaaniveljien huolenpidon ansiosta ja koska he ovat halunneet säilyttää ihmisen ja luonnon tasapainon. Tosin metsänhoidon maallikkokin huomaa, että metsä on pääosin tasakasvuista istutusmetsää. Katsojalle herää epäilys, että ihmisen ja luonnon harmonia nykymuodossaan ei ulotu useiden vuosisatojen päähän. Vernan pyhä pyökkimetsä, niin kuin monet muutkin ihailemamme kohteet, on 1800- ja 1900-luvun maisemaestetiikan tulos.

Vernan kallio. Kuva: Tuomas M. S. Lehtonen.

Metsä on silti vaikuttava. Kuljin sen läpi pääsiäissunnuntaina 2019 vaeltaessani Firenzestä Assisiin. Myöhemmin jatkoin jalan Roomaan asti. Nykyisin Pyhän Franciscuksen itineraarioiden pohjalta luotu pyhiinvaellusreitti lähtee Vernasta ja jatkuu eteläisestä Toscanasta Umbrian poikki Lazion Rietiin. Matka taittuu  Gubbion, Assisin, Spoleton ja Greccion kautta riippuen hiukan siitä, minkä vaihtoehdon ja reittioppaan vaeltaja sattuu valitsemaan.

Franciscus saarnaa linnuille, taustalla Monte Subasio ja Montefalcon kaupunki. Benozzo Gozzoli, P. Franciscuksen elämä, Montefalco, 1450-luku. Kuva: Tuomas M. S. Lehtonen.

Koin ajallisen ja maisemallisen laskostumisen, kun olin ylittänyt Assisin lähellä Monte Subasion ja katselin sitten Montefalcossa Benozzo Gozzolin 1450-luvun freskoja Pyhän Franciscuksen elämästä. Umbran laakso, lähistön kylät ja kaupungit ja Monte Subasion rinteet näkyivät hyvin muutaman askeleen päässä kirkosta kaupungin laidalta, ja samat paikat toistuivat freskoissa Franciscuksen tarinan tapahtumapaikkoina. Minua alkoi kiehtoa maisemassa näkyvä muutos. Gozzolin aikana Subasion rinteet olivat lähes paljaat ja metsäraja oli hyvin alhaalla. Nyt metsä kasvaa paljon ylempänä, koska laiduntaminen on vähentynyt olennaisesti.

Mietin, miten vaeltaja muistaa jaloillaan ja silmillään, miten keskiaikainen tai renessanssimaalaus alkaa ”puhua” ihan eri tavalla kuin aiemmin – ja mietin, mitä minulta jää näkemättä ja ymmärtämättä. Kuvalliset esitykset ja maisema ovat kulkijan mielessä jatkuvassa dialogissa. Franciscuksen elämää esittävä kuvallinen traditio kommentoi maisemaa esittämisperinteen sisällä vakiintuneiden konventioiden mukaan: siinä kuvat kommentoivat tosiaan ja perustuvat semioottiseen kieleen, jota legendat, saarnat ja muu suullinen ja kirjallinen perinne ovat tukeneet. Silti mukana on myös mimeettinen ulottuvuus ja aikalaisille ilmeiset ja tunnistettavat piirteet kuten Vernan erikoisen muotoinen kallio, pääsiäisen ajan keväinen kasvillisuus, laiduntamisesta paljaat rinteet, tarhat ja viljelmät, ihmisasumukset, kylät ja kaupungit. Kävelijä näkee oman aikansa – uudet rakennukset, tiet, rautatiet – ja alkaa havaita erilaisia merkkejä muutoksesta ja eriaikaisesta ja eri tavoin vaikuttavasta inhimillisestä toiminnasta. Hän voi huvittua ajatellessaan Franciscusta, varakkaan villa- ja kangaskauppiaan poikaa, tämän uskonnollista isäkapinaa ja freskojen ikonografiaa, joka itse asiassa esittää keskiajan tuotannon ja vaihdon maailman piirteet, jos niitä osaa kuvista katsoa.

Pääsiäisen aika on monella tapaa hyvä aika vaeltaa Italiassa. Kevät on kukkeimmillaan, tasangoilla ja laaksoissa lehdet ovat jo täydessä mitassa, mutta vuorten rinteillä silmut vasta orastavat ja harjanteilta avautuu pitkiä näkymiä. Kulkijan ei yleensä ole liian kuuma tai kylmä.

Piero della Francesca, Ylösnousemus, Sansepolcro 1460-luku. Kuva: Tuomas M. S. Lehtonen.

Pääsiäisen tapahtumat ristiinnaulitsemisesta ylösnousemukseen kommentoivat tietysti tapahtumien maisemaa ja toimivat kahden ajallisuuden, syklisen ja lineaarisen, risteyksessä. Liturgisessa todellisuudessa kirkkovuoden tapahtumat toistuvat vuosi toisensa jälkeen uudestaan niin kuin vuodenajat. Lineaarisen ajan huomaa, kun alkaa tarkastella kuvallisten esitysten vuodenaikaisuutta suhteessa koettuun vuodenaikaan ja kulkijan nykyhetkeen. Toistuvien tapahtumien (kirkkovuoden pyhät, luonnolliset vuodenajat) rinnalle ja päälle tulee historiallinen ja maisemallinen muutos. Kuvissa näkyy maalausajan mennyt hetki, ympäristössä näkyy nykyisyys. Samalla kristillisessä ikonografiassa risteävät semiosis ja mimesis, merkit ja merkitykset, todellisuus ja aistittu ympäristö ja sen jäljittely.

Umbran laakso, Assisi, Trevi ja Monte Subasio Montefalcosta käsin 2019. Kuva: Tuomas M. S. Lehtonen.

Kulkija kokee maiseman hitaasti, tuntee sen jaloissaan ja koko ruumiissaan. Aurinko, tuuli tai sade, päivänhetki ja kaikenlaiset muut yksityiskohdat ohjaavat kokemusta. Modernin maailman väkivahvat viillot maisemassa ohjaavat omalla tavallaan kulkijaa: rautatiet ja moottoritiet, teollisuusalueet, uudet asuinalueet ja muu vastaava usein valikoidaan pois kuvista ja ihastelun kohteista, mutta kävelijä ei voi niitä välttää. Mutta kokemukseen tuo myös lisänsä reitille sattuvien kylien baarit ja kahvilat, joissa voi virkistävän olutlasillisen ääressä palautuessaan tähyillä joko taakse jäänyttä tai edessä häämöttävää reittiä. Pääsiäisen lisäarvona on kylästä ja kirkosta toiseen jatkuva ikonografinen traditio, joka aukeaa kulkijalle uudella tavalla.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.