Valokuva, hetki!

Työkaveria itkettää ja naurattaa. Itkettää vieraan ihmisen, kauan sitten kuolleen kirjailijan vanhojen perhevalokuvien äärellä. Naurattaa siksi, että itkettää, onhan se absurdia: itkeä arkisten valokuvien äärellä tietämättä mitä ja miksi, kesken työpäivän. Ja silti ymmärrän. Itken joskus samalla tavalla äänitteitä kuunnellessani.

Oman työni lisäksi parhaita työtehtäviä ovat komennukset kuva-amanuenssimme Milla Eräsaaren avuksi silloin, kun kuvakokoelman parissa puuhataan jotain erityistä. SKS:n jäsenten kalenteriin, kirjallisuusarkiston joulu- tai onnittelukorttiin kuvia etsiessä vanhoja kuvia saa selailla enemmän tai vähemmän järjestelmällisesti. Vaikka kuvat on järjestetty, ne ovat silti sekaisin, sillä tavalla kuin yksityishenkilön kuvakokoelmat ovat.

Jotkut albumit ovat pähkähulluja: yhdessäkin oli sekaisin potretteja, rantakuvia, maisemakuvia ja kuvia ruumiista tyhjässä talossa. Mieleen on jäänyt myös sotakuvia, tai paremminkin kuvia maisemasta, jossa sota on hetkeksi tauonnut. Ja kuva, jossa viisi tai kuusi vakavailmeistä nuorta naista istuu pelaamassa shakkia 1920-luvulla.

Valokuvista keskustellaan SKS:ssa tällä viikolla Matkalla-seminaarissa. Roland Barthes kirjoittaa Valoisassa huoneessa (La chambre claire 1980, suom. 1985), että valokuvaus on olemukseltaan järjestyksen puutetta, puhdasta satunnaisuutta ja epämääräista taidetta. Siksi Barthes ottaa valokuvauksesta kirjoittaessaan oppaakseen yksittäisiä valokuvia kohtaan tuntemansa viehätyksen.

Viimeksi etsimme kokoelmasta kuvaa onnittelukorttiin. Kortti tehtiin toisesta kuvasta, mutta L. Onervan arkiston kuvista tämä jäi suosikikseni:

onerva

Kuva on L. Onervan ja Väinö Strengin häistä, joita vietettiin 17.10.1905 Helsingin Alppilassa. Digitoitu kuva on kerroksellinen, siinä näkyvät alkuperäiseen, hassusti valottuneeseen paperivalokuvaan tullut repeämä ja kuvan reunat. Kerroksellisuus ja alkuperäisen valokuvan rosoisuus osaltaan tekevät siitä niin taianomaisen. Valokuva on otettu oudosta kulmasta ja valkoinen pöytäliina vie suurimman tilan. Ikkunasta tuleva valo tuo kuvaan voimakkaat kontrastit seinän tummuutta vasten. Kuvan ottaminen on yllättänyt useimmat läsnäolijat.

Milla arvelee, että kuva olisi ajastettu. Siinä tapauksessa kameran on luultavasti virittänyt taustalla seisova mies, jonka katse on lattiassa. Kameran räpsähtäessä hänkään ei ollut valmis. Kuvan seitsemästä ihmisestä vain kolme katsoo kameraan. Oikeassa reunassa istuvat mies ja nainen eivät näytä tietävän kuvan ottamisesta mitään. Vasemmalla istuvan naisen ja miehen kasvot ovat puoliksi valottuneet. He katsovat kameran ohi. Onervan vieressä istuvan miehen, oletettavasti Väinö Strengin, kasvot jäävät suurimmaksi osaksi pöydällä olevan kukkakimpun taakse. Hänkään ei katso kameraan.

Mutta Onerva katsoo, ja hänen ilmeensä pysäyttää tuijottamaan takaisin: ilkikurinen hymy, intensiivinen suora katse kameraan. Kuvasta aistii läsnäolon reilun vuosisadan taakse. Barthes kuvaa kameran sulkimen äänen Ajan ääneksi. Kuvaa katsoessaan tuon yli sata vuotta sitten Alppilassa kuuluneen naksahduksen voi kuulla.

On vaikea lakata tuijottamasta kuvaa. Lopulta kävelen kirjahyllylle ja avaan Onervan runokokoelman. Ensimmäinen silmiin osuva runo, Onervan myöhäisemmästä tuotannosta, ei sekään käy onnittelurunoksi. Mutta valokuvaan se sopii:

Hetki!

Tule syliin, hetki,
sa rientävä helmaan tyhjyyden,
hehkuta elämän retki,
tää lyhyt, tää kallis, viimeinen,
että kauniina kantaa,
takaisin antaa
sen saan käteen Ikuisen!

(Kuilu ja tähdet, 1949)

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.