Vähän jos kiäntää, niin heti ollaan ratikaaleja

Viikko sitten SKS:n tutkimusosastolla pidettiin 8. Variantti-verkoston kollokvio nimellä ”Käännökset, väännökset ja muut tekstien radikaalit muutokset”. Paikalla oli puhumassa useiden alojen tutkijoita, ja keskustelu oli innostunutta ja moniulotteista.

Itse en ole tätä aihepiiriä tutkinut, mutta esitykset olivat todella mielenkiintoisia ja inspiroivia. Radikaalien muutosten alle voidaan sijoittaa niin sovitukset, käännökset kuin väännöksetkin, niiden tarkemman määrittelyn tekee sitten kukin tutkija itse. Radikaaliksi tässä yhteydessä mielletään median vaihtuminen, esim. näytelmästä oopperaksi, romaanista elokuvaksi tai lauletusta kirjoitetuksi tekstiksi. Toisaalta ”vähempikin radikaalius” riittää, vaikkapa näytelmätekstin muuttaminen romaaniksi käsitetään sekin radikaaliksi muutokseksi. Useimmiten radikaalin muutoksen tekee taiteilija toisen taiteilijan teoksesta, mutta kyllä taiteilija voi tehdä sen myös omasta teoksestaan. Kääntäminen tuo tähän vielä oman puolensa; käytännössä kaikki käännökset ovat radikaaleja, sillä kääntäjän on pakko muokata tekstiä suuresti ja ovathan eri kieletkin radikaalisti erilaisia.

Kollokviossa liikkeelle lähdettiin kirjailijan itse tekemistä revisioista ja niistä tehdyistä käännöksistä (Maren Jonasson) ja päädyttiin rocklyriikan lauletun ja kirjoitetun erojen (Anna Biström) kautta kirjojen pohjalta tehtyjen elokuvien tarkastelukulmiin (Kaisa Kurikka & Jukka Sihvonen). Matkalle mahtui myös raamatunkääntämistä (Tuomo Fonsén) ja ”akustisen runouden” kääntämistä (Maili Öst), antiikin tragedioiden muokkausta (Pia Houni), rekilaulujen muuntamista korkeakulttuuriksi (Hanna Karhu), ikivanhan itämaisen näytelmän muuttamista moderniksi länsimaiseksi oopperaksi (Inkeri Jaakkola) sekä kansallisromaanin sovittamista itseään vastaan (Hanna Korsberg & Julia Pajunen).

Lähimmäksi omia kiinnostuksenkohteitani liippasi viime mainittu teatterintutkijoiden tarkastelu Tuntemattoman sotilaan viimeaikaisista sovituksista, Kristian Smedsin teatteriversiosta ja Juhana von Baghin kuunnelmasovituksesta. Näitä kahta sovitustahan yhdistävät radikaalit erot Väinö Linnan romaaniin ja ennen kaikkea Edvin Laineen elokuvaan nähden. Suuri yleisö ei ehkä hirveästi ole näitä sovituksia kehunut, mutta ne tuleekin ennemmin nähdä vastareaktioksi kansallisen kaapin päälle nostettuun myyttiin kuin perinteisiksi sovituksiksi. Tuon myytin tunnetumpi ja sitä myöten nykyisin merkittävämpi edustaja on nimenomaan Laineen elokuva. Sen lienee nähnyt jokainen suomalainen, romaania ei ehkä niin moni ole lukenut.

Sattuvasti kollokviopäivänä lehdissä oli uutinen myös Tuntemattoman sotilaan uuden elokuvaversion suunnittelusta; sen kuvauspaikaksi oli sovittu Vekaranjärven varuskunta-alue. Tuon elokuvan työnimi on kuulemma ”Sotaelokuva”, mikä viittaa siihen, että käsikirjoituksen pohjana käytetään nimenomaan Linnan julkaistua käsikirjoitusta Sotaromaani. Jonkin verran on herättänyt keskustelua, mikä Sotaromaanissa on niin erilaista, että ”ohitetaan” varsinainen Tuntematon sotilas. Isompia erojahan on vain muutama kohtaus, jotka ovat Tuntemattomassa lyhyempiä kuin Sotaromaanissa. Tulkinnallisesti ajatellen Sotaromaani on hivenen kärjekkäämpi, mutta pitkäveteisempi kannanotoissaan kuin Tuntematon sotilas. Käytännössä uusi elokuva – jos ja kun se valmistuu – kuitenkin rinnastetaan ennen kaikkea Laineen elokuvaan kuten Rauni Mollberginkin 80-luvulla tehty versio. Varsinainen romaanitulkinta ja -sovitus näissä yleisissä keskusteluissa yleensä sivuutetaan.

Tuntematon sotilas on joka tapauksessa erinomainen kohde sille, joka haluaa pohtia teoksen versioita, sovituksia ja väännöksiä. Teoksesta kun on kaksi julkaistua tekstiversiota, kaksi elokuvaa, useita teatterisovituksia, ainakin kaksi kuunnelmaversiota ja lisäksi sitä on käännetty yli 20 kielelle. Näihin eri versioihin tutustujan kannattaa muistaa, että mikään versio ei voi mitätöntää alkuperäistä tai muuta versiota, koska kaikki versiot ovat enemmän tai vähemmän omia teoksiaan. Itselleni tämä kävi erityisen selväksi, kun luin Tuntemattoman uutta, tänä keväänä julkaistua Liesl Yamaguchin hienoa englanninnosta. Vaikka koko ajan mieli yhdisteleekin tekstiä suomenkieliseen versioon, tuntuu kuin lukisi ihan kokonaan uutta romaania. Mieli on alkanut leikkiä jopa sellaisella versiolla, jossa henkilöhahmojen nimetkin muuttuisivat englanninkielisiksi tai väännöksiksi (Rocca, Sandman, Touchess, Bayer, VanHalen…). Ja niinhän se on, että jokainen lukija/katsoja/kuulija luo näkemänsä ja kuulemansa perusteella mielessään oman sovituksen.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *