Vääpeli vai mööpeli

Vierailin ensimmäistä kertaa SKS:n päärakennuksessa alkuvuodesta 1982 folkloristiikan demonstraatiokurssin oppilaana. Julkisivu oli tiilistä ja talo autonomian ajalta kuten juuri taakse jäänyt Lappeenrannan kasarmikin, ja täälläkin näkyi olevan armeijatyyliin päivystäjä sekä luukulla että sisätiloissa. Arvelin, että näiden seinien sisällä ollaan jotenkin suomalaisen kulttuurin etuvartiossa ellei suorastaan päämajassa, aselajit ja arvomerkit tosin olivat vieraita. Mutta väliäkö sillä: itseään kunnioittavan opiskelijan kuului kestää näin kuivaa ympäristöä vain lyhyen ekskursion verran.

Aika lähti vierimään, talo seisoi paikallaan. Ehkä kävisin sentään asiakkaana, ja lainaisin äänityslaitteita. Ja tekisin parit pätkätyöt valmistumisen kynnyksellä. Ehkä jonkin aikaa tilapäistyöntekijänä ja kirjantekijänä, tovi tutkijan sijaisena. Kunnes nelikymppisenä eteen tuotiin vakituinen työsopimus ja mieleen iski: tässäkö elämä oli?

Pitkäaikaisesta työntekijästä on tapana sanoa, että hän kuuluu kalustoon. Pitänee myöntää, että on mööpeli eikä niinkään vääpeli. Yli neljännesvuosisata sitten aloittanut ei ole enää nuoren polven edustaja. SKS oliona tänään vertautuu pakostakin olioon, joka se oli täyttäessään 150 vuotta (1981). Yhä enemmän se mietityttää suhteessa olioon, joka se mahdollisesti on täyttäessään 200 vuotta (2031, silloin on ajokorttikin uusittava).

2010-luvulla tämäkin olio yrittää muiden vanhojen joukossa olla muodikas ja nuorekas ja on taipuvainen luulosairauteen: se on hirvittävän kiinnostunut siitä miltä näyttää ja pelkää mitä siitä ajatellaan. Se pyrkii loputtomasti selittelemään ja määrittelemään itseään itsensä sisällä, kehittämään itsensä kehittämistä. Se suosii yhtenäistä muotoa, jopa moniäänisen sisällön kustannuksella.

Hyvää, parasta SKS-oliossa on se, että se on aina ollut haastava ja on edelleen, siis sanan mukavassa kansanomaisessa merkityksessä. Ihmiset ovat haastelleet ja SKS on haastatellut ja tallentanut. Haastelut ovat koituneet laajahkojen joukkojen iloksi ja hyödyksi arkistoaineistoina, tutkimuksina, käännöksinä, ostettuina ja lainattuina kirjoina, tietona, elämyksinä.  Keräilijä-sanan nosti eräs ilmefirma ylitse muiden, kun SKS piti määritellä.

”Viihdy ja antaudu tarinoiden vietäväksi”, kehottaa hyvinvointilehti kahvihuoneen pöydällä. Viime vuosituhannen lopulla sanottiin, että tietoyhteiskunta on tarinayhteiskunta. Lause on tietenkin korjattava muotoon: myös tietoyhteiskunta on tarinayhteiskunta. Elina Grundström valitteli Runebergin päivänä aiheellisesti HS:ssa, että omien tarinoidemme hyödyntäminen jää Kalevala-asteelle. Näitä tarinoita on vaikka kuinka paljon, ja niitä SKS-olion on työstäminen lähiaikoina muidenkin kuin tutkimusyhteisön kanssa. Ainakin koulujen, museoiden ja paikallisyhteisöjen kanssa, median merkitystä vähättelemättä.

Sanotaan, että silloin on päästy pitkälle, kun muut kertovat tarinaa meistä, meidän puolestamme.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.