Työelämän muistelemisen lyhyt historia

”Pokasahan aika on ohi”, todettiin metsätyömiesperinteen keruuesitteessä joulukuussa 1968. Kuulentoon valmistauduttiin, Ruotsiin muutettiin, keskiolut oli vapautumaisillaan, Vanha vallattu ja Hallituskatu 1:ssä oli kehittymässä uudentyyppinen muistitiedon keruiden konsepti. Suorastaan vallankumouksellinen oli keruuohjeen heitto: ”Kirjoittakaa aluksi vaikka oman elämänne tarina, jollette tiedä, miten olisi parasta ryhtyä työhön.”

Kansanrunousarkiston yhteistyökumppanina oli Postisäästöpankki, jonka tiedotusosastoon Unioninkadulle jätkäperinnevastaukset pyydettiin lähettämään. Aikaa annettiin vain kaksi ja puoli kuukautta, mutta silti saatiin 789 vastausta, yhteensä 18 000 sivua. Tekijöihin sisältyi professori Matti Kuusen mukaan ”noin neljä Pentti Haanpäätä ja parisenkymmentä Kalle Päätaloa”; viimeksi mainitulta oli tosin vielä Iijoki-sarja alkamatta. Antologia Jätkät sen kun porskuttaa ilmestyi Weilin+Göösiltä 1970, ja kaverini Veka kehui sitä tuoreeltaan alakoulussa. Uusi vuosikymmen toi myös uuden ammattinimikkeen metsuri, ja heitä työskenteli metsissämme yli sata tuhatta.

Ammattikunnat ja työyhteisöt pysyivät 1970-luvulla tärkeänä kohdealueena, ja valtakunnallisia keruuhankkeita järjestettiin vuosittain. Postilaisperinteen keruukilpailun järjesti Postipankki yhdessä Posti- ja lennätinhallituksen ja Kansanrunousarkiston kanssa. Tavoitelluksi sisällöksi mainittiin ”koko postilaisen elämä iloineen ja suruineen”. Keruun päättyessä talvella 1972 asialle oli ehtinyt ryhtyä 504 kirjoittajaa tai kerääjää, joista enemmistö naisia. Aineisto on suomalaisen kylän ja palvelukulttuurin runsaudensarvi. Seuraavana vuonna Suomessa otettiin käyttöön postinumerot ja SKS julkaisi kokoomateoksen Kirjattua postia. Postitoimipaikkoja oli enimmillään noin 4700, samalla ne olivat myös pankkeja.

Glasnostin, konsensuksen ja juppikulttuurin aikoina 1980-luvun puolivälissä insinöörijärjestöt toteuttivat kaksikielisenä keräyskilvan Kun taloon tuli insinööri. Minäkin pääsin osallistumaan sen jatkovaiheeseen yhtenä kolmesta opiskelija-haastattelijasta. Tekstejä lähetti aluksi nimittäin vain 75 henkilöä – hekin enimmäkseen muita kuin insinöörejä, esimerkiksi emäntiä jotka kertoivat maanmittareista. Hankkeessa luodattiin insinööriyttä työssä ja vapaa-aikana, mutta ennen muuta teollisuutemme murrosvaiheissa eri sukupolvien kertomana. Ainesjulkaisun Tekniikan tekijät kustansi Suomen Teknillinen Seura 1987. Professori Leea Virtanen joutui vuoteen 1990 saakka odottelemaan minun graduani, jonka pääaineistona oli 55 tuntia puhetta 44 insinöörin suusta, useimmat näistä miehiä. Vuosikymmenen vaihteessa opistoinsinöörejä oli Suomessa lähes 40 000 ja korkeakouluinsinöörejä noin 20 000.

Euroopan unioniin liityttiin vuoden 1995 alussa. Seuraavan vuoden lopussa käynnistettiin Maaseudun Sivistysliiton kanssa Maan sydämeltä -kilpakirjoitus, pääteemanaan maanviljelijän elämä ja arki EU-Suomessa ja sitä ennen. Osallistujia ilmaantui 408, joista yli puolet oli päätoimisia maanviljelijöitä ja kaksi kolmasosaa naisia. Tekstiä oli yhteensä 6000 sivua, ja usean todistajan voimin tehtiin selväksi, millaista on olla yrittäjä alalla, joka perustuu kahteen täysin arvaamattomaan: Suomen kesään ja Suomen hallitukseen. Jälkimmäinen näytti kaiken lisäksi siirtyneen Brysseliin. Toimivia maatiloja oli tuossa vaiheessa 100 000, joista joka toisella oli kotieläimiä. Ääniä maan sydämeltä -antologian kustansi SKS 1999.

Tuonkin keruun palkintatilaisuudesta SKS:n juhlasalissa on jo 20 vuotta, yksi sukupolvi. Näitä tulee miettineeksi, kun seuraa uutissyötteitä nyt pyhäinpäivän ja Martin päivän välillä, vanhalla palkollisten römppäviikolla. Satovuodessa ei ollut kehumista. Maatilojen määrä on EU-aikana pudonnut puoleen, ja vain joka kolmannella on kotieläimiä. Metsien hakkuita saadaan lisätä, kunhan hiilinielut eivät pienene, mutta metsureita on enää muutama tuhat. Postin leivissä on vielä 20 000 henkeä ja palveluita tarjoaa 1400 pistettä, joista varsinaisia posteja on pienenevä kaksinumeroinen luku. Insinöörien määrä on sentään minun opiskeluajoistani reilusti tuplaantunut – Vekakin on yksi heistä – joskin tuhannet ovat työtä vailla.

Työ ei ole kokonaan katoavaa, mutta se on kovasti muuttuvaa kansanperinnettä. Moniin tarina-aiheisiin työstä tai sen puutteesta on syytä palata, ja niin on arkistossa tehtykin. Toivottavasti syntyy kokonaan uusiakin ammatteja muisteltavaksi ja 150-vuotiaan Suomen tutkittavaksi. Tällaista opinto-ohjaajat ovat vanhempainilloissa varovasti lupailleet. Meissä tikittää päällekkäin monta merkityksellistä aikaa. Jokainen voi pohtia, elääkö omalla alallaan pokasahan, moottorisahan vai monitoimikoneen vaihetta – vai ovatko koko komppanian murheet vaivihkaa siirtymässä kaukomaiden kilpailukykyisten tai tekoälyn niskoille.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.